Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 4

jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan.
Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä
nousemassa.
Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti
Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan
tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin
suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.
-- Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli
hän. -- Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.
Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla,
jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt
itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan
nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät
Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja
samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.
Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta
kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa
Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin
uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon
taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein
täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli
Katieltä sekä säännöllisesti että usein.
Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja
käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että
he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo
antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he
usein koko illan hänen luonaan.
Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli
kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen,
niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha
ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään
jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa
seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan
esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla
kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.
Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin
herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös
pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin
heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä,
niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet,
hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan
arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.
Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia
ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että
sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.
Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi
mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti
oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi
paljon ylempänä Kallea.
Eihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita
vuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että
helposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän
tehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.
Vaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei
ollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan
hänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin
ja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut.
Ja sitä oli jotenkin paljon.
Kuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta
ne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin
paljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana
parhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli
levolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.
-- Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä
katsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.
-- Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä
voi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut
aikoinani -- ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä
kauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun
entisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.
-- Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä,
päätteli Taavetti. -- Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?
-- Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän
minä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä
maassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja
sanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.
Taavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.
-- Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi
käynyt vieläkin pikemmin. -- Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se
taitaa käydä, kun kerran rakastuu.
-- Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa
koulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. -- Ja tiesi hänet,
kuinka kauvan se kestää.
-- Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja
tarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on
asia mennyt ja onneksi olkoon!
Hyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti
esiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.
Ei kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar
jo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä "Misstres Charles
Lehtinen", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen
pitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen
omistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi
lehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja
katsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi
kutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.
Katieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti
millään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä
ketään voitu lähettää häntä noutamaan.
-- Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän --
ja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.
Vanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut
Taavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta
näytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä
kartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen.
Paras todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen
aikomuksensa matkustaa Bostoniin.
Sen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen
häitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan
muuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu
sileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet
tuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli
hän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen
rouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai
muuta.
-- Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin
kysymyksiinsä. -- Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua
kohtaan oli hän ihan ennallaan -- niin iloissaan nähdessään minut,
että nauroi ja itki, kun olin tullut.
Syytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan
ilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.
-- Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. -- Minähän
en oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä
ehdin minä kyllä sanoa sanottavani. -- Mutta ikävä näytti kumminkin
Katiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa
mietteissään.
-- Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun
he Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. -- En koskaan ennen ole
pitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään
ollenkaan näytä.
-- Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa
viisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.
-- Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva
merkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä
itseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt
niin mitään.
Alunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta.
Vähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä,
ja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä
toimiin Anttilassa.
Katielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin
ennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan
kiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen
ollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta
pyöriä.
Suurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt
suurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia
kuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan
ulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen
puutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin
uudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille,
elettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun
sitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan
toisella tavalla.
Kuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa,
joissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat
vielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia,
kammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen
viimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi
se kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.
Päätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä
kauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.
-- Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten
oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. --
Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut.
Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme
sinua sitä rakentaissasi!
Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien
tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin
tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän
matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta,
josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin.
Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen
pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka
tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.
Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen
valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa
kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.
Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä
oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta -- -- -- --
-- Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää
jatkuu, päätti hän lopulta. -- Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada
hienoa.
Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea
rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä
paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut.
Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta
kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut
kylliksi hyvä.
-- Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. -- Se tulee siinä
pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.
Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä
rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden
välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne
olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne
asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin
mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman
täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan,
ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki
ostokset oli suoritettu.
Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden
rakennuksensa ovet lukkoon.
-- Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. --
Sitten pidetään siellä tulijaiset.
Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään,
niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän
puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko
asiasta.
Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun
kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään
kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta
sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa
Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut.
Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän
kirjoittaisi taas.
Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi
kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota
hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan
kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja
sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin
Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.
Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi
Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus
voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun
niin pian jo tulisi kotiin.
Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi
hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään
mitään.
Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti
teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa
varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.
"Rakkain Uncle Dave!"
"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, -- en minä enää ole yksin sinun
Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja
viisain ihminen maailmassa -- lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti
sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" -- --
Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki.
Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa
ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut
ollenkaan lämmin.
"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui
sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.
"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas
ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.
Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja
istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja
keskeytti hänen mietteensä.
-- Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille -- --
Milloinka Katie tulee?
-- Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. -- Hän on
mennyt naimisiin.
-- Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta -- -- --
-- Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.
-- Niin, niin -- niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut
-- -- -- se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä -- -- --
-- Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen --
mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.
Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä,
miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea,
mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän
oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja
ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt.
Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet,
kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään,
vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti
sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että
siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä
on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän
pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että
olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään
matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä
jäämäänkin.
-- Vai niin, he tulevat tänne -- jo muutaman päivän päästä! Siinä oli
kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.
-- Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen -- koska
Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.
-- Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä
talossahan voi kyllä elää.
Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema
Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.
-- Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. -- Meidänkin emäntä on kyllä
utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.
-- Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.
Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla
ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes
tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän
läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.
-- Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä
on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. -- Minä aijon
täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.
-- Mihin aijot matkustaa?
-- En tiedä varmaan -- johonkin länteenpäin katsastelemaan
ympärilleni.
-- Ja talosi? Kuinka sen käy?
-- Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen
ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi
tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.
-- Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan
tunne?
-- En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. -- Täällähän voi vaimo omistaa
mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.
-- Ja mihin aijot itse ryhtyä?
-- Voinhan tehdä työtä. -- Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen
talon. Joutilasta maatahan on kyllä.
Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli
aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta
perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän
hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.
-- Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen
oli keventänyt sydämmensä hänelle. -- Sinä olet kyllä hyvä mies,
Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa,
minkä hän voi tehdä.
Ja sitten alkoi hän itkeä.
Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti
niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään
vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan,
suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää
mitään vastaväitteitä.
-- Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin
ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.
-- Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.
-- En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on,
että teemme kauppakirjan.
-- Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se
siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.
-- Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli
kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen,
ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.
-- Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin.
Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle
viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.
-- Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän
kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.
-- Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy
täydestä.
He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan
oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun
neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.
-- Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin
toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.
-- Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle?
Kentiesi ne jo huomenna tulevat.
-- Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?
-- Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen
käsittää asian.
-- Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. -- Ne ovat valmiit silloin.
Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän
kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin,
miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.
Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu.
Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi
heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja
sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten
näkisi paraaksi kääntyä.
-- Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.
Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia
avaimia.
-- Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. -- Kun ne tulevat niin vie
nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.
-- Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?
-- Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää
perille huomeniltaiseen junaan.
Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen
kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari
saappaita.
-- Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja
pudisti heidän kättään.
Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.
Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen
nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa
häntä.
-- Elä itke, sanoi hän -- elä itke! -- Vaikka kyllä sitä miestä pitää
itk -- -- --
Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.


Elias Möykän Ameriikan matka.

Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään
ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.
Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä -- hän
ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran -- erehdyksestä
vallan, kuten huomattiin -- oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin,
ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta
päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään
muuksi kutsuttu.
Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa
enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana,
kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen
syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän
kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan
ymmärrettävää sanaa.
Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli
kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli
leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön
pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä
tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä
ja hän itse oli Elias.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä
pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa
tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli
pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada
häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut
kirjoilla.
Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi
uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt
pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä
oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään
hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen -- sama jos olisi piessyt
sahapukkia.
Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden
puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin
maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi
paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He
olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän
olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät
häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa
mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten,
vasikkain ja lehmäin joukossa.
Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin,
eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun
talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien
kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun
joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän
pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa,
mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.
Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin
häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain
lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään
lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen
ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.
Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä
pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun
viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen
tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti
hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.
Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon
kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä
niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat
herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen
olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä
-- oikeastaan ainoa tärkeä asia -- että hän nyt jossain määrin
oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän
tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että
hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat
hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja
mennä palvelukseen, mihin itse halusi.
Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun
Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi
muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton
saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi
ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä
ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias
ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki
elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta
tarjoukseen.
Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän
sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän
pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut;
olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle
tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei
milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden
lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun --
vastaiseksi, sanoi hän.
Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei
isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja
pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät
tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään
vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut
liikaa hevoseltaan.
Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut
joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa.
Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden
nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat