Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 7

laskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä
hiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi,
jonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä
saisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita
ja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän
vierellä.
Mutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän
huudon "halloohoh!" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen
ratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.
Me pysähdyimme odottamaan häntä -- niin kohteliaita ollaan arolla
aina -- ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa
lännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista
sen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti
uskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.
-- Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään
hevosensa. -- Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy
-- -- jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin
pitkälle kuin meillä on sama tie.
Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme
vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin
kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset
ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta
vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin
oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta
ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.
Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei
enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle
itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä
olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina
alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies
oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.
-- Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä
myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää!
lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.
Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en
päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti
korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.
Silloin sanoi hän: "no -- nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä
heti huudahdin suomeksi:
-- Tehän olette suomalainen!
-- Olen -- -- kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän -- mutta
mistä herra voi arvata sen?
Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki
Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että
minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.
Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa
hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu
ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme
virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.
Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan,
kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa
Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa
etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta
itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa -- karjafarmissa -- oli
oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli
isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli
kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän
vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista,
päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää
mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli
matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin
paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata
kotiin ja joutua sotaväkeen, -- sitä hän ei tahtonut.
Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa -- miehestä, joka oli ollut kuusi
vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin
en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse
siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän
kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion
kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan
outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti
varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen,
ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti
ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon,
niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina
päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla
aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun
saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen
vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai
vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja
söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen
ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet.
Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen,
joka ei sekään maistunut huonoimmalta.
Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat --
jos mahdollista -- vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani
leireissä.
Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa
Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin
runsasta valikoimaa rosvonaamoja.
-- Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä
jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!
Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki
riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan
vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein
kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt,
kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus
petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän
voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin
ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän
siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta
juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.
-- Saatammehan sen tehdä, myönsi översti -- ja pitää vaikka hiukan
hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen
tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden
pelihimoa.
Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen
viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia
niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi
palloiksi ja antoi minulle.
-- Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin
kappaleen, sanoi hän. -- Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa
teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on
oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin
panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta
pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se
on hän, joka saa hauskaa.
Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä.
Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja
lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea
saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta
seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla
dollarilla.
-- Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan
joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia
pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.
-- Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi
hän. -- Valitkaa yksi korteista -- kuningas esimerkiksi -- niin otan
minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten
silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte
näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.
Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että
minä helposti näin, mikä oli kuningas.
-- Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen --
tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta
vielä!
Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin,
että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.
-- Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. -- Jos
tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta
enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna
peliin mitään?
Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta
vasenta silmäänsä.
Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin
vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin
pöydälle.
Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon
ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne
käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään
niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut
aavistaakaan mikä olisi kuningas.
-- Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte,
sanoi hän. -- Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä
lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.
Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti.
Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti
setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki
kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin
hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti
silmää.
Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen
rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle
ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.
Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja
naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt
sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki
numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen
hymynsä epätoivoisan happameksi.
Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi
jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi
vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen
naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun
Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.
-- Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa
monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin
usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.
Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä
oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta,
ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat.
Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei
intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä
kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.
-- Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon
hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja
naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten
lisäksi rahaläjäänsä.
-- Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa
sitten oli lakannut hymyilemästä. -- Eihän tällä lailla pääse
alkuunkaan.
-- Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas
kuninkaan.
-- Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän
oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki
kokoontuneet montepöydän ympärille.
-- Ei niin lähelle -- -- ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi
pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.
-- Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä
huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen
minuun.
-- Näittekö? kysyi hän suomeksi.
Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi
hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä
näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.
-- Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko
setelipakkansa pankinpitäjän eteen.
-- Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä.
Ja pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: "all right."
Mutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti
molemmat kätensä niiden päälle.
-- Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.
Pankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa
silmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.
-- Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita -- -- --
karjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin
revolveria.
Eerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä,
katsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä
revolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:
-- Kortit ovat väärät, sanon minä -- -- ja te olette varas!
Hän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti
seisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi
sen ja koetti peräytyä.
-- Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän -- niin annan asian
olla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!
Vastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin -- -- ja
niissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.
Ainakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä
pankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman
revolverinsa painua alas.
-- Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä
katsettaan pankinpitäjästä.
-- En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. -- Sata
kahdeksankymmentä.
-- Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit --
sata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.
-- Se ei ole oikein -- -- hän tiesi -- änkytti pankinpitäjä vastaan.
-- Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen,
sinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. -- Hirtettävä olisit
sittenkin!
Pankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli
jälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan
sitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki
taskunsa nurin.
Silloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti
muuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli
särkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään
kukkurapää lasi.
Mutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän
saakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan
kahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen
miehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla
hurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo
pimeyteen.
-- Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti
palatessamme hotelliin.
Sitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme,
ratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.


Pastori Lahti.

Anokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina
sunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan
talosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät,
mitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat
nelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa
salissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.
Aina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja
"kaupunki" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia
sinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta
oli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan
verran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat
toimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen
käydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta,
eikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla
jumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että
miehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.
Sillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia,
sekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen.
Ja kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja
ainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen
ylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan
hyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka
olivat hänen hartioillensa sälytetyt -- ja jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin
huomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi
englantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita
heille joskus sattui "ulkomaalaisten" kanssa, niinkuin he nimittivät
kaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.
Oikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina,
mutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla
ja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi,
ja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei
hänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli
juuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan
vaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi
muuttaa sieltä pois.
Oikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään
norjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia
paistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin
hän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen
kielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt
kansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen
tähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan
päästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko
joukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi
olikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.
Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun
ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä
eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta
eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen
-- kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut
kuoliaaksi erään farmarin koko karjan -- oli hän antautunut
pappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli
hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana
ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt
ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli
senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta
ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja
pastorille itselleen.
Saattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua,
mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu
jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat
jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja
höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin.
Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan
ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.
Hyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari
Tuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia
muita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu
seurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa
seurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille,
jotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan
matkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen
sentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun
hän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi
ollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen,
että koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.
Arvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli
askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi
ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa
suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet,
mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli
seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi
naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori
kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja
sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi
sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita
tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta
tyttöä nauramaan.
Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän
katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa
isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen
hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua
paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille
lavitsoille ja laudoille.
Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli
juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla
vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli
nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan
napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset
auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät,
jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla
kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain
käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."
-- Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen
silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli
ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti
hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua
synnistä -- sillä syntisiähän me olemme kaikki!
Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että
ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat,
joita Anokalaiset saivat kuulla -- he, jotka eivät milloinkaan olleet
joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun
kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja
joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan
pari kertaa vuodessa.
Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset
jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava
tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan
"pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä
kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen
niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää,
miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja
pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi
äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he
eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.
Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä
äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin
aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan
kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska
trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin
pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät
vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten
erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: -- Herra siunatkoon
teitä ja varjelkoon teitä. -- -- -- Sitten vetäytyi hän sisimpään
huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon
edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella
mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä
erittäin eteviltä.
Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä
hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän
ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin
tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan
valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne
hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki
muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei
pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön
kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle,
maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut
työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen
menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon
pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa
saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa
olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan
vähimmin.
Ainoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi --
tahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt
-- alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi
siitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä
sillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina
kun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi
hän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden
pitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä
Mills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia
mahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui,
naureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi
pitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään
kiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee
vähän perehtymään.
Tuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen
Anokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli
lastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus
ja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki,
niin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja
hirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä
oli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei
enää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina,
ja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi.
Oltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut
välittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä
hyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta
iloa vastaan.
Katselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia
kun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta,
mutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet
tanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin
kivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori
huostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa,
niin että "paali" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren
että vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai
oikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen
tunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko
joukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja
tai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen
mies tanssia hänen kanssaan.
Itse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän
heitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin
polkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt,
hyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse
hauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta
kirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli
Akaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki