Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 5

Total number of words is 3818
Total number of unique words is 1784
28.6 of words are in the 2000 most common words
37.8 of words are in the 5000 most common words
43.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin.
Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.
Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota
pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen
mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on
vähänkään onnea -- jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut.
Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta --
erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.
Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa
oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen
tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän
ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin
viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta,
kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat,
menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa
päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.
-- Onko se kaukanakin? kysyi Elias.
He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, -- niin
kaukana se on. Ja nauroivat.
Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli
tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen
markkaa päivässä -- -- -- vaikka olivathan ne maininneet pari kolme
tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin
palattuaan ostaneet talon. -- -- --
Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen
ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet
-- -- -- Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten
puheissa. -- -- --
Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä
-- se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki
talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä
siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit -- niin, silloin
saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla
ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.
Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan
päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista
siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi
jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei
Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien
saappaiden paikat matkaa varten.
Naurakoot! ajatteli Elias -- kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin
menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!
Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta,
joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän
mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi
pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi
hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän
humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.
Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta
maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin -- kun hän oli
leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista
Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri
yritys.
Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen
perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli
käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia
rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.
-- Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.
Sitä ei Elias tiennyt.
-- No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä
tarvitset?
-- Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen -- päästäkseni Ameriikkaan.
Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi
kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä
tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään
ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi
jättää palveluspaikkaansa.
-- Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.
-- Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet
pestiä, väitti Elias hiljaisesti.
Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti
mielensä kirota -- kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan
hölmöistä! -- Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä
kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.
Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi
kahdeksalta vuodelta -- ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi
iltaan mennessä.
Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla,
jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta
tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen
esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä
haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin
kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.
-- Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla,
epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä
omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän
kirjoittamaan kuittiin.
Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin
Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan
määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän
vaivata päätään siitä asiasta.
* * * * *
Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan
matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä
olisi ajanut isäntänsä hevosia -- ja jättänyt säästönsä hänen
talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä
hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä
kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella
ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja
välikannella oli vallan sietämätöntä.
Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut
järjestään, sekä yöllä että päivällä -- -- se oli kauheata kurjuutta!
Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun
he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten
ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä
heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään
kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.
Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä
ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet
ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen,
mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin,
että useimmat olivat kipeitä.
Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään
nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla
Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla
ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta,
maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna -- niin avutonna,
niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.
-- Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi
silmänsä ja loi ne häneen.
-- Hiukan paremmalta, kiitos vaan -- -- täällä ylhäällä tuulessa.
-- -- Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään
jotain ruokaa sisässäni. -- --
-- Tahdotteko koettaa syödä jotain?
-- Kun voisi saada yhden silakan -- oikein suolasen -- -- mutta ehkä
kahvitippakin auttaisi -- -- niillä ei mahda olla silakkaa!
Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli
kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi
hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin
veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi
nojautua sitä vastaan.
Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan
turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka,
kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla
omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen
häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin
parhaansa mukaan.
Päivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä
paikkaan Ameriikassa hän aikoi.
-- En oikein tiedä -- -- Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun
pitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat
neuvoa, mitä minun olisi tehtävä.
Eliaasta se tuntui kummalliselta -- hän kun itse oli jo etukäteen
määritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt
mitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat
huonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.
-- Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen -- jos joku vaan
huolii minua palvelukseensa.
-- No miksikä ei teitä?
-- Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet
papereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole
minkään helppoa.
Elias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin
istui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä
ja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän
kertoa itsestään:
Että hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla
-- -- puotimiehen kanssa -- -- eikä se ottanut häntä, niinkuin
oli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä
vanhemmista ollut kumpikaan elossa. -- -- Sitten syntyi lapsi -- --
ja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton -- --
vaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria
häntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa -- siihen se oli kaikki
merkitty -- ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut
mitään tietää hänestä -- käski hänen hakemaan toista, niin raivostui
hän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. -- --
-- En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän -- mutta hän
kysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi
matkan -- -- ja sitten minä läksin.
Elias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu
sellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla
hyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. -- -- Mutta kun hän
oli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin
oli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. -- --
-- Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun
oli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. -- Minä olen kuullut, ett'ei
siellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.
-- Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?
-- Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman -- -- ei ollut suurta eroa
piletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.
-- Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät -- --
-- Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias
-- ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu
ansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.
-- Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?
-- Niin -- en tiedä, sanoi Elias -- mutta -- mutta -- sitähän täytyy
auttaa, joka on avun tarpeessa.
Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi
puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. -- Oli todellakin
suuri ero ihmisten välillä. -- --
-- Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken
päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan
Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.
Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin
selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia
aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen
tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin
asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli
koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.
Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään
todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki.
Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen
elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu
kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle
nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan
naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen
mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa
hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.
Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin
Ihspemingiin. Hänen omat rahansa -- tahi puotimiehen -- olisivat
tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä
parasta, että ne säästettäisiin.
* * * * *
Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota
siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti
lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä;
päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat
tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin,
sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön!
Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan.
Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi
maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria
viikolta -- paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan
ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin
valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden
velassa Eliaalle.
-- Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari
viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista
alakuloisemmalta.
-- Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian
kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.
-- Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi -- tai
nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani
onkin lopussa.
-- Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä
maksamaan, kun minulla on palkka.
Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi -- eikä voinut sillä hetkellä
edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.
-- Pitkällekö se riittää? -- Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.
-- Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se
sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata
minulta.
-- En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!
-- Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa -- niinkuin itse
sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.
Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin
voinut pysyä hengissä -- joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta
nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita,
jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin
pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen
viikon loppua.
-- No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana
maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.
Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun
Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle
pian koko asiain tila.
-- Oi sinä miesparka! huudahti hän -- se ei kelpaa ollenkaan. Nyt
minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että
saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille.
-- -- Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku
pyytäisi!
-- Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias,
katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.
-- Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.
Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa,
vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta
pahemmin oli vaatetten laita.
Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi
niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan
olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut
ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo
ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla
kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää
kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa,
joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan
katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.
Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta
kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien
kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä
oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia,
löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja
tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä
heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän,
joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin
varovainen.
-- Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta,
sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä.
-- Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden
samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.
Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää
ryövärinä -- häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan!
Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista,
huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä
voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän
seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että
tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt
levolle.
Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan
jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona
kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.
Kun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin
ja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.
-- Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. -- Mutta minä
leikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.
Elias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.
-- Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan
hiuksien leikkuun -- -- Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja
-- -- -- Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä
naimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi
leikillään. -- Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!
Elias totteli, mutta hitaasti se kävi -- -- Voisikohan se todellakin
ajatella naimakauppoja hänen kanssaan? -- -- Mutta ehkä sekin
pilkkasi häntä -- niinkuin kaikki muutkin -- --
-- Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan
hänelle takkiaan -- -- mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle
-- -- --?
Elias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli
täysi tosi mielessä.
-- Etteikö kelpaisi? -- aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi
iloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! -- -- Herra
Jumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta -- -- ja nyt se on pistetty
papinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!
Hän puhkesi itkuun. Ja Elias -- hän olisi varmaan syleillyt ja
suudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt.
Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen
olkapäitään.
-- Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän
-- ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!
Enempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin
kyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti
sen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja
kun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja
läksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:
-- Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.
-- Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa --
mutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin
sydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan
kadunkulmaan saakka.
Mutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaa
Kristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena,
jos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana.
Sellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!
Joll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut
paikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän
voinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä
tapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. -- -- Ja jos ne taas
ilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin
näyttää paperinsa! -- -- Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin
tavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa --
tottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!
Pari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta
pikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät
nähneet toisiaan.
Mutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli
kävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä
siihen seisomaan ja värisemään kylmästä. -- Tule sisään, sanoi hän
päättävästi. -- Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä
tahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan,
joll'et saa lämmitellä.
He hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta
kyökkiin. Kaikki kävi hyvin.
-- Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina -- niin minä menen ylös
vinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä
tulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.
Hän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.
-- Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi
ulos. -- Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.
Pitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten
oikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti
hiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla
kolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.
Elias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän
ylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.
-- Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.
Elias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei
vastannut mitään:
-- Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.
-- Minä luen kolmeen saakka -- yksi -- kaksi
Elias oli vaiti.
-- Kolme!
Laukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty
ankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja
seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun
Kristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.
Silloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta
kaatui suulleen, kasvot lattiaan.
-- Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.
Isäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti -- itse kalpeana
pelästyksestä -- nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun
he käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään
hyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat
kuulan menneen suoraan sydämmeen.
Monta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen
kuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.
-- Liian tyhmä hän olikin elämään -- vallankin vieraassa maassa! oli
emännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.


Översti Beckridge ja hänen gorillansa.

Ne olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla
vähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty
Koloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan
noihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin
sieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia
pettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä.
Mutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin
kokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei
kullan kaivaminen onnistunutkaan.
Sillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää
kultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on
runsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran
liikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin
ennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa,
vaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.
Alussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa
kultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi
siitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden
kääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin
seutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni,
olisi tuuminut ruveta kääntymään.
Eihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta
likeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän
aikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista,
ett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin
vuoronsa on kerran tuleva.
Sen "leirin" -- kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään
--, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin
kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan,
sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa
siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä
kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät
noudattavat.
Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä
ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä,
valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita
hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä
tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää
mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä
oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen
päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että
tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan
muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka
lähimmältä rautatieasemalta.
Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä
miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon
viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen
leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua
eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa,
retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla
jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.
Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty
avata kolme -- kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut
muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat
pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä
jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa
kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen
ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä
hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan
ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.
Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo
paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut
enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä
kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla
kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli
räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen
siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 6