Suomen mies meni Zanzibariin - 3

tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi
eteenpäin.
Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä
kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat
pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven
poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä
kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta
meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken
päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.
Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot
aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät
lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti
levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa
lentävät ne taas merelle."
Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan
piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan
reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa
pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun
siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti
antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän
kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean
whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän
ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten
pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään,
kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.
Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla
ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis
tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni
toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä
asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia
kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta
aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri
paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.
Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna
tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli
viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin,
matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin
aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap
Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme
sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä
ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.
Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget
haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki
ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna
kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.
Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka
olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne
rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."


V.
SENEGALIN MATALIKOILLA.

Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän
länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan
nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti
niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin,
klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana
reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan
rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen
horisonttimme takana.
Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat,
Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä
nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä
huolimatta yhä käytäntöön.
Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa
aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui
hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven
vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä
aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka,
aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa
lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli
saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella.
Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo
murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle
antropiiniruisku kädessä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi,
ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja
meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.
Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat
parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima
hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista
ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta,
joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo
epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn
puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja
ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama
sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan,
sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt
vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).
Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli
ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka
oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.
Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi
odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä
huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta
passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja
koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon
elämänkeskustaan.
_Kapteeni_. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön
jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti
Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe,
Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään
pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta
tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään
sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä
terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on
aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia
timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä.
Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja
vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi
visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta,
että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen:
ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.
_Koneinsinööri_. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii
hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa
polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla.
Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle
"slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai
jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä.
Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on
kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki."
Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella
on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt..." Puhe koski muuatta
nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.
_Laivalääkäri_. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että
hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä
voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.
"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"
"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"
"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."
Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen
atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja
vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.
_Etelänpomoja_. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten
joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja".
Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria,
saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia
ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen
pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin
israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista
ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa.
Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa
edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne
ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten
tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain
meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä
kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan
unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan
telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin
tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan
Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta
muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."
Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.
_Mère triple_. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela
ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla
ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, -- banaaninkuori
Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! -- sangen
vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen
sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen
pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan
kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére
de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan
häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére
triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän
on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti
ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen
vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja
sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni.
Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin
minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä
hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan
rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea
juorupytty.
Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä
ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta
Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.
"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"
"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton
kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli -- niin, mikäs
se nyt olikaan -- Die Kapelle se oli."
"Helsingissä?"
"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja
Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja
siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut.
Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka
tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."
Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä
puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa,
se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin
jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta
vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan
viiksiini.
_Oxybenz_. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä
kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle
siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja
benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti
matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja
benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä
ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat
benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi
tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä
todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät
kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata,
jonne nyt matkustaa.
"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta
kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne,
vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"
Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.
_Kamerulla_. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä
Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut
kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin
rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon
hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon
lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme
saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten
alla.
_Irene ja Clara_. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias,
hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö.
He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat
naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan
horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen
metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen
für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan
joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin
oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa
kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla
suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä
ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)
Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen
laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa
pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.
Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee
aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset
naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen
kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana
kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki
he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en
ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla
maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti,
ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa
reistaamasta, eivät he pääse koskaan.
_Portugalilainen kvartetti_. Neljä ylen pienoista mustaa herraa,
jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta,
on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät
liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät
aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin
kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére
triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen
sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti
kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä
republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko
päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin
aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että
Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.
Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui
siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa
stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään
ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun
ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti
portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni
lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi _bitte_. Minulle
selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä
mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen
syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän
tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty,
tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja
sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti:
"Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän
pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.
_Konsuli ja pikku rouva_. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja
aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä.
Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my
little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo
jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot,
mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi
uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin
voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea
tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään
alentaa.
_M. Pichon_. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri
englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei
nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta
ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta
naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs
_heittäytyi_ mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He
viipyivät, levottomuus kasvoi.
"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin
silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa
merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken
aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.
Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi
selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:
"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja
ylenantaa."
Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:
"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."
Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin,
joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella
Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti
seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa
välttää.
_Pingviini ja Piguliini_. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa
harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan
hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species:
pikku talouden emännöitsijä, -- tai jotain muuta siihen suuntaan --
jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat
Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka
ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa.
Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta
vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin
juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin
pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia
variatsiooneilla -- silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.
Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi.
Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä
Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä
uskalsin esittää Piguliinia.
"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"
"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher
Menge."
_Toiset_. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain
heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in
personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on
laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia
olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa,
pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin
farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa
byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on
raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä
on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä
tuottaa kultuuritunne _plus_ se itsekseen pyrkivä ja melkein arka
itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan
luo.
Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet,
inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin
sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan
kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi
europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.
Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä,
joka näyttää -- ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, --
yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan
nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen
luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja
eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.
Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi
Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen
kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.


VI.
PÄIVÄNTASAAJA.

Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän
kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta
niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan
raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin
päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien
ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme -- ei muuta
tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.
Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna
käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella
ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin
kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen
lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään
positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.
Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole
tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on
kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala
pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä,
kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli
tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä
laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella
purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia
merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä
vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja
sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja
päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla
olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida
ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta
heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista
kahdestatoista asteestaan.
Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle
sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin
usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin
nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen
neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen
suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja
antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen
kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.
Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että
hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii
vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii
sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma
jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.
Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös,
lausui joku:
"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."
"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser
Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."
Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin
piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.
Perhesauna Taboralla.
Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä.
Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki
inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen
kiltisti.
Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä
oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:
14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä,
12 " " alusvaatteet,
10 " " paita,
8 " " nahka,
6 " " vatsakalvo,
4 " " luuranko.
Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä
kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen
yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija,
millaista olo täällä on.
"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan
Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja
sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä
kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin"
ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.
"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin
unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa
vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset
sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan
nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti
sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä
hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja
suorastaan tyrmistävää.
Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin
ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä
olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten
raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan,
että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni.
Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen
todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.
Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea
ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella
kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n
aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään,
ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän
ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun
kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä
paljon muutosta kaipaavan.
Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin,
miten korjata makuupaikkaansa -- alahankalaisilla oli kuivaa -- ja
kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.
Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan
Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.
Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on
vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä,