Suomen mies meni Zanzibariin - 1

SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN
Kirj.
GUSTAF MATTSSON
Suomensi
Joel Lehtonen


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.

SISÄLLYS:
Alkulause.
Kaupunki ja laiva.
Yli Espanjan meren.
Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla.
Kanarian saarten eteläpuolella.
Senegalin matalikoilla.
Päiväntasaaja.
Kaksi Angolan loukkoa.
Peter Moorin maassa.
Kapin kaupungissa.
Mozambique-virralla.
Vascon Jouluaatto-lahdessa.
Kansitarkastus.
Lassi Markussonin luona.
Ophirin maan ääriin.
Ohi Madagaskarin.
Viimeinen luku.


Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta
matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista
loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko
kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan.
Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa
kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä,
että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa
jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa
korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.
G. M.


I.
KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta
Hampurissa.
"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie
herra ylös numeroon 35!"
Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin
signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.
"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin
voin.
Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville.
Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti
virkkaa pari sanaa:
"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."
Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten:
sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää
keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta.
Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli
rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja
sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta
tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.
Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg"
kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet.
Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja
talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin
kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät
lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat
ja hienot vaunut vierivät.
Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän
kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä
että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka
_elää_ selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole
yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet.
Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että
Hampuri _lontoolaistuu_. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta
ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen
työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden
olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos
kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank
of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin
kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän
Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset
sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".
Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta
vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu
tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman
matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään
Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina
St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden
metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.
Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri
pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet
hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa
jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri
olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi,
näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa
merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.
Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa
vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa
päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki.
"Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden
Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna
1911 syksyllä.
Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka
työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri
mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa
kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni
päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta
sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni,
kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran
kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä
on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja
joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.
Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa,
että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf.,
ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen
jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno
sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti
upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin
etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki,
lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.
Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni,
viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat
kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."
Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan
täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja
kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa.
Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä
ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä
katuja.
Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia,
jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit
yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat
kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan
kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit
avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!
Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin
ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on
paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi
temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram
publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla
varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella
elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla.
Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä
illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia,
valkeita lintuja.
Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun
täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun
päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen
valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan
Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä
eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja
maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita
tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua
aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva
liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen
vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.
Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia
mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche
Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa
sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja
saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken
jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä-
tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa,
ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa
noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka
on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus
merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa
pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti
yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin
tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?
Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat
henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin
keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan
matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä
yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".
Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää
valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa
tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri
syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin
hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa
tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi
kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö
tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin
vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa
aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan
vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on
hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei
tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.
Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää
minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena
valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin"
kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa
Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun
laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän
huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan
siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen
ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.
Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen
kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin
metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään
erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään
pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla.
Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista,
mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin
muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban
kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...
Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet -- ruokasali, kahvihalli,
musiikkihuone, tupakkasalonki --, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut,
että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa
kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat
vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat
uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka
takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa
leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.
Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin
antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden
hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin
syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, -- vertaus
jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään
kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä,
mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta
toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään
kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa,
mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.
Jää hyvästi, ranta!
Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia,
lippuja, kyyneleitä -- --
Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun
kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli
hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", -- pitkulaisessa
laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna
tuprusi itsekseen.
Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin
levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin
nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on
onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin,
ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä
vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta
kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.
Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna,
vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme -- olemmehan jo poissa.
Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja:
yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen
läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja
meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan
olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei
ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.
Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme
ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla,
niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.
Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen.
Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.


II.
YLI ESPANJAN MEREN.

Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien
sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme
kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt
tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis
terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni
kunnon merimies on hukkunut.
Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen
kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema
ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan
paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On
hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun
hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä
hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa
ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin
tällöin rypistää hän kulmakarvojaan -- varmaankin joku taas sotkee
jotain -- ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon
miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet
opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.
Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin
laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia,
ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt --
hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella --, ensimäinen upseeri v.
Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs
ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan
tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on
hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori
ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja
hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu
lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin
nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko
keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.
Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan
norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla
lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen
kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."
Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään
laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä
koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja
epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä.
Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin
menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja
hellyttävästi.
Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää,
tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli,
kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät
mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa
toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan.
Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja
englanninkielellä seuraava teksti:
"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta
portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin
tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi
naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa
kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja
kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle
paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."
Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän
ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme
ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut
portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen
veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.
Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan
antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi
koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani,
toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että
nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista
ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan
kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he
esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa
meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja
keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se
tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi
pian koko kolmas luokka.
"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas
jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme
silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin
kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.
Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen
oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua
yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli
puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat
kaikki muut samaa mieltä, -- sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli
meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi,
-- ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für
Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas
Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan
kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]
Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä
ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon
pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.
"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka
melkoisen vaikeaa, olen kuullut."
Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi
portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa
ja luin ääneen.
_Yksinkertaiset vokaalit_. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin
pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.
"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä
vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin
pohjoissaksassa."
Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli
siis a. Nyt tulee b."
"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a
lisäksi."
"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"
"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin
saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa
house. Esimerkiksi: mau, paha."
"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on
kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli.
Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee,
että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole
laisinkaan vaikeaa."
Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."
"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta
portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."
"Zum Teufel, was ist denn _das_?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs
herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä
pilkkasin heitä.
"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on
viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n
väliääni, esim. _pano, liina_."
"Väliääni? _Väliääni_?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen
kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"
Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme
hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä
voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon
kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme
lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.
Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita
kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta
rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on
a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on
hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön
ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä.
Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin
vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.
Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen
koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin
matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.
Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan
espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata,
miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat
voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme
esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen
kirjoittaa ja sanoo _los_, portugalilainen kirjoittaa _os_ ja sanoo
_ush_. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen:
ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo
käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat
kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish.
Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta
kuuluuko se säädylliseltä?
Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta
portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä,
nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä
Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran
rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä
taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä
näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.


III.
PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.

Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on
koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä
ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen
äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan,
jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten
tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.
Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi,
muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa
vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä.
Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen.
Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat
veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii
höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion
ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on
nousuveden aikana aivan luukkujen alla.
Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on
pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra,
muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin
kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun
Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä
siunatulla seudulla.
Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä
muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä
sisärantaa ei näy -- niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu
vaikutelma kokoon.
Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä,
talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan
ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin
meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä
ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on
pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, -- jossa
da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja
maineikkaiden herrain joukossa, -- on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja
sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.
Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella
rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia
mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen.
Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät
tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja
pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa
vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä
historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan
surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin
rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole
edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja
ummehtuneena.
Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi
kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.