Suomen mies meni Zanzibariin - 4

sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja
lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme
moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua.
Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee
muitakin laivoja.
Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti,
lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk
on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche
Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui
suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.
Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun
ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"
"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".
Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se
kuului niin selvänä kuin toivoa voi:
"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja
vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."
Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, -- se nyt oli melkeinpä
uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa
näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo:
"Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."
Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää
tuskin tarvitsimme tietää.
Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi
näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra
Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat
toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla
sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin
laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta
lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden
vaikutusta sieluihin.
Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia
kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu,
täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon
tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin,
nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa
missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen
laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä
juorutakseen.
Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30
sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti
lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä
tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä
satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa
viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys,
joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille
toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää
kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta
viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap
kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta
-- olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa
-- Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana
päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta
olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää,
että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan
"haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle
joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.
"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T.
Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija
ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.
Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri
muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli
miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui.
Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka
tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta
maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan
pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen
hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty
seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää
paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme
mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan
pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla
saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme
kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo
8 tienoissa illalla.
Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan
orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä
takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset
peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle.
Se oli vastustamattoman jännittävää.
Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi
soittaa, -- klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus -- ja
"Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!
Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme
matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti
palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen
se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu,
joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä
kauemmaksi luoteesen.
Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien
näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!
Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme.
Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä
punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien
pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.
Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo
hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin
oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi
kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista,
ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet,
niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä
nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan
vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.
Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet
kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse
ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono,
joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.
Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja
piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin
tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue,
toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä
mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.
Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui
kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki
stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis
ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen
huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea
puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla
pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.
Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen
hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva
mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo
lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli
juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa
olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta,
merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta
gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli
kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos
ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän
puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.
Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan,
purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu
uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä
tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin
puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu
suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia
ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa
särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa,
tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja
väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu
merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.
Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet"
käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa
urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin
vaikeaa.
Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain
aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja,
kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä
häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen
toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen
veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja
riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun
tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja
piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän
oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha
Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä
ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu
suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän
nololta.
Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti
toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen
raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori
Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi.
Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen
vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan
raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.
Proletariaatti -- kaikki nämä kiusatut -- oli saanut sappea sisäänsä
ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa
uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä
puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni
kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja
orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen
pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän
takanaan.
Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi
hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin
pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin
oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi
joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva
nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä
nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin
pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin
etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi
suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti
parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin
juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.
Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty
pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo
ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko
kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää
altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt
ekvaattorikaste lopullisesti.
Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen
malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin
kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12
mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä
lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille
riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.
Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset,
kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod,
säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä.
Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan
laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni
Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa
kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti
paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero
sai harvinaisen akustisen taustan -- meren pauhinan, joka vyöryi
sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina
kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana,
aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti
huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta
pimeydestä.
Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina
viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy
matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä
varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen
taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa
on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan,
näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille,
Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus
Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan
hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin
köyhää vaihtelusta.
Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello
yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät
minut kaksi tuntia myöhemmin.
"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos."
Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin
lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:
"Hra Marting, teidän _täytyy_ ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra
O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja
minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan,
hra Ma-Ma-Marting?"
Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös
ja rauha palasi käytävään.
Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä.
Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä
viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."
Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä
painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön
painajainen.
Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.


VII.
KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.

Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja
epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan
ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä,
olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt
ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja -- --
Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin
joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä
tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa -- merellisenä
aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä
täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät
ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina
aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä
tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei
ketään asusta.
Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota
suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea
sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta
vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on
aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on
sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä
suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja
siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten
geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia
harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä
vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella,
aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.
Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta
vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla.
Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli
bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka,
jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren
puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.
Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan
piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki.
Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan
lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin
postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja
itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e
Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna
idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.
Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset
satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan
länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä
Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa -- paitsi keskustassa
olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin
taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy
ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen
salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta
tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että
Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola
viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle
Lounais-Afrikalleen.
Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa
portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan
uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät
aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa
suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa
rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden
valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen
on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä
vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista
Bahia da Lobitoa.
Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat
sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan
käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan
Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa
suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi
käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että
Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden
hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset
vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua
sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden
vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä
Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m.
korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi
näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö
vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat
haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa
hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa
lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne
jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.
Sellainen on Lobito.
En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli
ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni
pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä
jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen
sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa
se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.
Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä
päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, -- luukun edessä seisovat
puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, -- tein
kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin.
Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina
Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä
junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja
kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva.
Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk.,
ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn,
näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö
Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta -- kalliimpaa, huonompaa
ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa
tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.
Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista
kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa
loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan
heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa,
vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla
enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä
näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset
luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.
Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut
käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina
suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta
salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen
tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille
ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on
"conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain,
joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.
Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä
ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama-
ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä
valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää,
mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä
huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen
turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski
heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan
ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään
oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.
Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä,
ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin
siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti
yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.
Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80
asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin
tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää
tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä,
pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa
kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena,
tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on
tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen
asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen,
veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä
heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan
ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo
neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille
piirin, nousi ja meni pois.
Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi
voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa
olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.
Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin
oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri
merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan
saa koskea.
Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden
tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo
viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.
Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät
pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa
ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun
kitinää kesäiltana.
Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili
ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me
olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä
ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan,
melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään
mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin
vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas
yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella
purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa
valaanpyynti-kuvissa.
Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada
katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille
sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana
leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista
kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan
kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä
saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen,
pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei
silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.
Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät
valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun
-- sangen miellyttävä herätystäpä -- saattaa olla hyvin häikäilemätön,
kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen
toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on
kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön
kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.
Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei
Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu
huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset
lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit
soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle
ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.