Suomen mies meni Zanzibariin - 6

Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta
pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama -- hiljainen huudahdus -- ja
edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.
Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset
portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea,
mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit,
reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria
möhkäleitä ja vähän liitoksia.
Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla.
Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy",
jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt
tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti.
Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija
veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut
onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta
on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää
kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin;
äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen
voimansa vertauskuva.
Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin
pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen,
katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen,
jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen
takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti
laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki _yksin_.
En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan
kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli
viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä
vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän
sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä
etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin
en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin
hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle,
vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he
teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin
valkean vainajan ääressä.
Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut,
jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea
brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä
ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin
oodiin Rhodesin unelmista:
"I dream my dream by rock and heath and pine,
of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions
Head to Line".
["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen
ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä
ekvaattoriin". Suomentaja.]
Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin,
vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun
verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa.
Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen
kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen
uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi,
uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi,
jättiläiseksi -- -- ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja
henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä,
kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin
oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen,
kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman
luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen
miehelle ei maassa ole tilaa.
Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella.
Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt
muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei
varoitustauluja.
Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin
asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle
podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli
rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin
käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja
kuolla. Kapissa se tehtäköön.
Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla
maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat
enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen
maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.
Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin",
nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein
kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja
Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi
persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin
kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä
itseni.
Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin
nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen
risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi
niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi
sataman ulappa tänä iltana monet posket.
Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien
appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten
saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo
saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista
täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.
Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on
Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva,
oli Indian valtameri.


X.
MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.

Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin.
Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin
tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen
satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle,
ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin
sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies
hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.
Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella
sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen
pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin
ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai
Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja
vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä
laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan
suoraan ulapalle.
Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas
linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka
toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät
aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi
taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta
köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta
rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen,
saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille,
jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme
sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin,
jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen
joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta
itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi
herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.
Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa
julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme
oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä
aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin
alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu,
ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään
hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka
ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri
ohimennessään sattui häneen koskettamaan.
Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja
parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan.
Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja
se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto,
jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi
kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.
Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko,
jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra
Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies
ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers,
sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma
oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi
suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty
lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo -- niin, se oli meille
uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.
Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt,
selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki
on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon
lampaanvillan keskustoja.
Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen
eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia
oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja
haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja
kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin
elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun
britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en
saata kuvitella. "Mehercle, mitä _minulla_ on näiden elukkain seassa
tekemistä?"
Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen,
jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun
tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja
eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen
mungooni, _kääntää päätään ja katsella minua_.
Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari
kertaa silmääkin.
Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani
kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä
oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut
minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka
tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.
Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa
minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen
joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin _sellainen_
eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.
Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea
sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen
vilkua siihen piruun.
_Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten_.
Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin
huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne
kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin
metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan
seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.
Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä
muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa.
Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja
melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi
Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä.
Satamapursi keikkui sillan päässä.
Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40
miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin.
Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi,
se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän
pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee
olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa
se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla
suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta
väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.
Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota
merimiesten kesken kutsutaan _Algoa_ Bayksi. Ylempänä Lourenço
Marquezin lähistöllä on _Delagoa_ Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä
portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen
alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti.
Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he
hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he
toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa,
mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)
Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki
sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:
"Polttakaa erinomaista paperossia 606."
Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia
ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan,
etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja
näyttääkseni.
Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena
lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka
keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin
pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun
madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä
siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili
naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita,
jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös,
mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin
sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan
tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan.
Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.
Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on
kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo
Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä
virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa
idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora
ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka
menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut,
etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin
laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin
kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu
näin tapahtuvan melkoisen usein.
Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa
joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit
vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin
miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka
kupeessa on ovi.
East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että
Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria
souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä
Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti
minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä
lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford,
kilpasoutuveneet, Old England -- -- Old England forever! Eläköön vanha
Englanti!
Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä
Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää.
Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa -- pelkkiä
hietikoita ja aukeita vuoria -- niin piirtävät kuitenkin pensastot
ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä
missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka
paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa
lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin
kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi
viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn.
Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.
Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi
parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva
kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja
joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.
Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla
kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue:
huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita
rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella
telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo
tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.
Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä
ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja.
Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja
jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä.
Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.
Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien
metsätulia.
Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt
tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain
puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat
ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan,
että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.
Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava
tulikukka kuvastuu mereen.


XI.
VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.

Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff,
Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa
oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides
vaatii lahjoja.
_Bluff_ ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee,
vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä
kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme
Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet,
nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487
Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen
nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron
oikeastaan olla toisella tavulla.
_Point_ on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia
kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella
kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä
yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen
tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja
vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä
särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua
huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa
pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä,
yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin
tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka
ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä,
lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä
möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan.
Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat
ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat.
Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin
näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan
ilmaise, mikä niillä on mielessä.
Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava.
Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja
tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten
vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja
puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "_the beagle shark_",
koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa
taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä
kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu
vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut,
ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo
musta merirosvonlippu yhtäkkiä -- odotetaan sitä jälleen -- joskus se
nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark
on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat
ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.
_Town_ ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori
kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu
aina sinne.
Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä
taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää
perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää,
että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare.
Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha,
rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös
ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä
kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.
Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna
puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat
sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan
omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein
kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä
vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on
metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin,
sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko,
joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa
vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin
musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja
vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän
huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan
yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.
Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta
vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin
pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään,
soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen
suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on
aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän
puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja
he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa
neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia.
Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka
helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.
Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko
kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan
ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä
taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä
menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän
jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu
kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen
vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.
Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä
europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen --
vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu
kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat
valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin
puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista
musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia
numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain,
mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin
silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten
eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen.
Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land,
Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.
Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen
osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin
suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta
varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti
englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä
kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut
kouraantuntuvasti itsestään varmoja -- kun taas moinen ei ole voinut
tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet
ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.
Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen
jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin-
ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu
sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen
vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai
lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään
hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin.
Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla
hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla
kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue",
nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä
kruununpapereissa.
_Beach_. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä
minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita
hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä
haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä
on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä
rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta
vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta
ulkopuolella.
Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja
nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta
pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella
satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan
pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin
saakka.
Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan
Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos
toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen
vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että
hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan
mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren
väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin
yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on
täydellisen herttainen.
Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu
sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa
maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain
ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.