Suomen mies meni Zanzibariin - 7

Kylpyaikana -- klo 11 a.p. ja 3 i.p. -- on alhaalla Beachissa
tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä,
kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa
purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen
South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu
baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue,
noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet --. myöskin oboet
ja fagotit -- sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat
suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.
Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa
kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee
merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita
säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas
kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.
Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää
kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja
ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia:
kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia
mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia,
jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa,
säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.
Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään.
Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin
näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen
toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret
Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan
pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen
tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat
allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki
rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa.
Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla
hänen näytöksiään, -- paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa
kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan
ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.
Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja
laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.
Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä
tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan
hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä
huulillaan.
Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon
käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti
pöyristys urhoollisuuteen, -- hänen olisi jo nyt sietänyt saada
kunniamerkki -- mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo
kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.
Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa
sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan
edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä
kiinnittäneet.
Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden
huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista,
sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat
lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua,
ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen
ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään
ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.
Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus,
nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina
ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä.
Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt
kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti
tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.
_Amanzimtoti_. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee
puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä
ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat
nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa
vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä
virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden
liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa
ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa
tuoksuaa lahonneelta.
Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta
olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt
heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin
hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa
eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta
kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-,
nelisata-vuotista.
Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään
loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin,
ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat
ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti
riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn -- ehdotus, joka ei
heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla
oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.
Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5
shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan
kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti
ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt".
Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka
taustaporttia ei olisi pitänyt avata.
Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava
joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä
sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän
sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat
sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla
ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux.
Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.
Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut
velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen
ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja
katosivat kuin elohopea.
Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto
on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja
onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä,
tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti
aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme
hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla
-- suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja
miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.


XII.
KANSITARKASTUS.

"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla
paikoillaan."
Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna
heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle
laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa
kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri,
kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet
musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun
hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen,
myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät
johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista
satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun,
yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti
oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille
varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus
mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni
kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.
Eräs kanssamatkustaja -- hän lähti pois laivasta Kapissa -- kertoi
sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä
lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna
ja kapellimestari."
"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään
hiiteen", vastasi hänelle kertoja.
Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä
laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat
kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten.
Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa
samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.
Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen
heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa
kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka
puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset
liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja
nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja
muusikkoja ei saa stewardin palkalla.
Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa
se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on
messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi
torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan
enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi
öljytä.
Ihastuneet iltakuuntelijat -- laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2
9:stä alkaen -- kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta.
Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen
ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on
mielenkiintoista tarkata, kuinka -- aivan Pavloffskin tutkimusten
mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa"
--, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi.
Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä
ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz
olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on
tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä
selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.
Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja
Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava
arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee
usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan
päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja
nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen
joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu
suahelien suureen heimoon ja on pikimusta -- jota neekerit harvoin ovat
--, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa
puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen
naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee
upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla
kerran ohimennessään sanoi hänelle:
"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen
kohteliaasti ja kysyi:
"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"
Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista,
täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista
minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät
tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin
ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä
on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll,
joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt
ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin
osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan
ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa
on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja
Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan
vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita
tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa
_ei ole portaita_." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä
karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.
Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen
vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan
tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole
aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen
samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:
"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä
toiselle sohvalle!"
Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin
kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt
unta pussielukasta.
Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja
portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu
käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia
kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on
se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä
kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka",
"Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".
Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen
sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko
herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti
von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän
nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä.
Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta
km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista,
Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja
hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan
Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta.
Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista,
että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi
mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se
oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle
berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä
lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen
kertonut.
Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen
pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi,
junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni
on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin
laivaan, missä lienee hummastelemassa."
Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät
löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti
työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin
aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni
ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".
Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee
silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet--n kirjoittelijoita".
Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä
mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja
hän säteili monta tuntia onnesta.
Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset
meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska
lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista
vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana
tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo
hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.
Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent.
näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias
mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt
toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana
-- piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka
sain nähdä, -- ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia.
Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä -- viimeiseen kuului 57
kaupunkia --, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee
jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle.
Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti
ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä
etelämeri-retkelle.
On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan.
Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden
ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi,
ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita
useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin
Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se
johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se,
miksi se melkein kohta muuttui -- varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen
merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista
juonista ja lahjusjärjestelmästä, -- lyhyesti sanoen, häiritsee yhden
illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen
täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto
kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita
on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä
seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin,
on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen
hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento,
joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti
kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.
Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja
hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien
koko kauneusmaailma.
Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja
julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille
kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei
tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin
eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.
Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt
Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja
Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän
nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me
kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen -- Glossina palpalis,
joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, -- ja hän tunnusti nähneensä
niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan
yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.
Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan,
jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja
vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää
pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi
mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena
sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska
oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen
erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle,
ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä
höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano
siihen "ei kiitos".
Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella
avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla
uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta
kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä
puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki
on Lourenço Marques.
Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka
ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat
nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät
tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.
Se teki seikan selväksi.


XIII.
LASSI MARKUSSONIN LUONA.

Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu
joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne
joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen
matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat
merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella
raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan
puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka
joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me
oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.
Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme
kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo
7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa
miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky
olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja
nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä,
ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa
otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi
ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa
pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla
ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi
rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja
lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!
Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja
jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet
lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta
raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti
muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi
vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja
enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia.
Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon
meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli."
Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään,
ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten,
suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä
hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan.
Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja,
höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa
lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja
laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja
melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä,
maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa,
hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja,
tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen
sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun
ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan
tuppisuuksi.
Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson --
kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen
epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on
Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet
viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He
takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan
Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa
sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama
nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja
kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti
kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko
Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado
d'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.
Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa
on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja
Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi
Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi
jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin
Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä
hetkellä.
"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin
kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset
älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti,
että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia.
Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa,
että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri
on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke
neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta
täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset,
tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla
mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput
koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle
kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.
Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä
paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs
ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui
orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut
istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli
luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti
pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan
kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.
"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät
("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä
kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät,
jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät
olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.
Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin
mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä
huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia
keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama --
pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, --
joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä
tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun
roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui
neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti,
huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi
takaisin Solveigin lauluun.
Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan
sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die
Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti
käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen
sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta
pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä,
varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.
"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan
baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti".
Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi
ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä
koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat,
kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa