Suomen mies meni Zanzibariin - 9

aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön
galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä
jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden
työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän
ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon,
äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa
ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden
ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.
Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat
kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle,
joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa
sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.
Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin,
keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st.
ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", -- olkaa hyvä,
juna lähtee.
Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä
muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole
neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole
musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi
mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty
kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji.
Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat
afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa
kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin
kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla
pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin
he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa
myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.
Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä
kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran
hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi
pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili
pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan
riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja
tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat
hymyilevät laineet -- --
Ja heitä ennen?
Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla.
Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira
Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on
antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten
ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten
jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden
paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se
ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.
Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa
hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:
"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen
man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."
Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein
isolle maljalle.
Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello
11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin
muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos
sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan
etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von
Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen
pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.


XV.
OHI MADAGASKARIN.

Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja
takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan
Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer
Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää
posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten
linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää
ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana
merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna
viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.
Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990
saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta
lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin
kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin
meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin
kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen
lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti,
tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia,
tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa
lastiruumaamme.
Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja
putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle
ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin
koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n.
150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään
oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen
näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja
vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet
sanaakaan.
Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat
kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla.
Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja
kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."
Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket
trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi
sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä,
miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun
kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli
"Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana
lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä
hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat
kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät
joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä
epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota
hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän
kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.
Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia
tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä
Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus
päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen -- onko herrasväki koskaan
kuullut aluksen huokaavan? -- ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin
konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan
eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli
ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa.
Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy
lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan
virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei
tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta,
palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.
Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he
aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös,
kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset
ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella
rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas,
tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua
aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa,
katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden
pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja
vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat
airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me
emme -- --
Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu
"Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi
seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan
kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme
marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du
mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka
kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli
-- me, joita vietiin pohjoiseen.
Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti
klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin
sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen
lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".
Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin
Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes,
tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli
henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein
syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten
rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.
Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa
kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa
harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota
myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja
riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit
rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden
kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää
paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna
odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä.
Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti
kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi
vauhti taaksepäin.
Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä
sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin
olisi ovi narahtanut.
On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin
eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon
noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta
kaivetusta pullosta.
Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa.
Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt
loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena.
Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu
vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale
veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan"
päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit
viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon
linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä.
Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät
suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat
200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin
kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa
varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.
Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien
on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi
vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit
istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina
kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle,
mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea
poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita
näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet
valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut
kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen
suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville.
Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti
iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät
oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.
Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja
enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon,
yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti
pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko
hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", -- vastaa Wienin
kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä,
mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa
vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän
suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos",
pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen
kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee,
pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa
mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan
-- niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä
ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla _kaunis_ neekerinainen
näköpiiriimme.
Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja
katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana
jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen
neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne
naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä.
Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja,
puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja
maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20
kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi
päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon
säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen
nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja
malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä
täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.
Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat
kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat
tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä
kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa.
200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat
europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia.
Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui
myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä,
ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä
kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä
vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa.
Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä
joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin,
khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni
portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä
siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön
voinut tutustua.
Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat
kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden
Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me
koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen
pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen
päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen.
Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet
äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten
on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi
koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään
suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.
Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä
niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta
kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan
aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna
maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta
siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua,
pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen
Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen
ja ampunut itsensä.
Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa.
Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista
alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta
esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien
sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa
yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella
viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on
autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä
julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.
Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona
vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään
ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut
mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin
säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa
marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain
ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti
ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja,
joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan
kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että
mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus
tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän
oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä
ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.
Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten
juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja
huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita
matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole
mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään
"suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua
kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten
ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan
heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien
pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi
kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti
pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti
hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen
moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se
jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen
perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat
kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä
pääsemättömissä.
Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu
portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi "_papa_".
Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa,
heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä
edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että
pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen
neekereitä.
Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa"
merkitsee _haikalaa_ ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä
vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin
melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia
seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt
suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti
painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko
kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä
kuin käsite _mama_ -- niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä
joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen
puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun
huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen
sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.
Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa
tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein
eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli
kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta
ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt
Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas
hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista
katsettamme.
Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat
hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä
ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta
ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan,
naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin
Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen
viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen
viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna -- huomatkaa se -- ja
varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi
tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun
ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.
Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille,
alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa
-- Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, -- joiden vitsaukseksi
pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen
oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat
berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain
tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat
suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi
parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.
Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät
vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan
kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä
mainitussa asussa kävelykannella -- naiset ala- ja herrat ylähangan
puolella, -- ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei
kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.


XVI.
Viimeinen luku.

1.
[Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria
luki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty
seuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä
päiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa
selostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä "I dag"-pakinasta
Dagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. --
Viivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen
kustantaja.]
_Zanzibar_: Kaupungin historia.
Zanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi
Zendj-bar "Mustain maata" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja
galla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja
niin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi
orjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa,
saari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka
valtakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien
[latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama,
jotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta,
Goasta ja Maskatista.
Portugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen
poreita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan
hurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken,
mitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen,
hetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan
hellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui
arabialaisten omaksi.
Seyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen
hallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt
itsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa
Englanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin
suojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti
englantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut
englantilainen piispa.
Zanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva
luokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön
suurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat
kaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta.
-- Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000
indialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. -- Zanzibarissa
ilmestyy sanomalehti "Gazette for Zanzibar and East-Africa."
* * * * *
Yleissilmäys, -- pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi,
rautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.
Petolinnut satamassa.
Sukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään.
-- Täällä ei haikaloja!
Kamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän
tukkalaitteensa.
Veneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.
Kävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.
Kauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. --
Arabialaisia. Indialaisia.
Kadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa
kasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. --
_Keltaisia_ vankeja.
-- Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät
hunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko.
Ruokatavarat.
Saksalainen klubi. Africa-hotelli.
Tuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.
Jättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.
Zanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.
Huvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.
Kuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers,
Beetzs ja minä toisessa).
Hyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).
Palmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. _Meri_.
Nummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia
kukkia. "Vaahtohedelmiä". Mehiläispesä.
Zebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä.
Mainio matka (klo 3-1/2 6).
_Sekalaista_: Rva Tuaillonin apinanpurema.
Kopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)
Neilikkain käsittely.
Klo 8:n laukaus.
Iltavalaistus sultaanin palatsissa.
Gerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).
_Aga-Khan_. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan
tyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa
yleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906),
joka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille
valtiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja
yhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana
on Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset
muhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on
perusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut
juristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa
ollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on
antanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija