Suomen mies meni Zanzibariin - 9

  aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön
  galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä
  jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden
  työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän
  ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon,
  äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa
  ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden
  ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.
  Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat
  kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle,
  joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa
  sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.
  Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin,
  keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st.
  ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", -- olkaa hyvä,
  juna lähtee.
  Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä
  muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole
  neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole
  musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi
  mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty
  kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji.
  Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat
  afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa
  kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin
  kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla
  pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin
  he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa
  myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.
  Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä
  kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran
  hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi
  pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili
  pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan
  riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja
  tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat
  hymyilevät laineet -- --
  Ja heitä ennen?
  Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla.
  Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira
  Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on
  antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten
  ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten
  jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden
  paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se
  ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.
  Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa
  hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:
   "Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen
   man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."
  Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein
  isolle maljalle.
  Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello
  11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin
  muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos
  sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan
  etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von
  Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen
  pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.
  
  
  XV.
  OHI MADAGASKARIN.
  
  Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja
  takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan
  Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer
  Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää
  posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten
  linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää
  ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana
  merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna
  viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.
  Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990
  saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta
  lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin
  kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin
  meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin
  kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen
  lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti,
  tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia,
  tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa
  lastiruumaamme.
  Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja
  putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle
  ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin
  koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n.
  150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään
  oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen
  näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja
  vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet
  sanaakaan.
  Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat
  kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla.
  Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja
  kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."
  Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket
  trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi
  sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä,
  miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun
  kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli
  "Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana
  lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä
  hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat
  kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät
  joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä
  epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota
  hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän
  kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.
  Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia
  tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä
  Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus
  päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen -- onko herrasväki koskaan
  kuullut aluksen huokaavan? -- ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin
  konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan
  eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli
  ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa.
  Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy
  lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan
  virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei
  tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta,
  palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.
  Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he
  aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös,
  kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset
  ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella
  rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas,
  tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua
  aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa,
  katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden
  pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja
  vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat
  airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me
  emme -- --
  Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu
  "Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi
  seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan
  kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme
  marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du
  mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka
  kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli
  -- me, joita vietiin pohjoiseen.
  Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti
  klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin
  sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen
  lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".
  Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin
  Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes,
  tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli
  henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein
  syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten
  rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.
  Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa
  kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa
  harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota
  myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja
  riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit
  rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden
  kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää
  paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna
  odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä.
  Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti
  kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi
  vauhti taaksepäin.
  Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä
  sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin
  olisi ovi narahtanut.
  On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin
  eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon
  noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta
  kaivetusta pullosta.
  Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa.
  Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt
  loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena.
  Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu
  vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale
  veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan"
  päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit
  viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon
  linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä.
  Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät
  suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat
  200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin
  kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa
  varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.
  Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien
  on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi
  vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit
  istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina
  kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle,
  mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea
  poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita
  näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet
  valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut
  kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen
  suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville.
  Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti
  iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät
  oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.
  Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja
  enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon,
  yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti
  pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko
  hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", -- vastaa Wienin
  kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä,
  mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa
  vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän
  suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos",
  pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen
  kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee,
  pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa
  mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan
  -- niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä
  ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla _kaunis_ neekerinainen
  näköpiiriimme.
  Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja
  katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana
  jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen
  neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne
  naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä.
  Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja,
  puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja
  maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20
  kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi
  päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon
  säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen
  nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja
  malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä
  täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.
  Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat
  kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat
  tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä
  kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa.
  200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat
  europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia.
  Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui
  myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä,
  ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä
  kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä
  vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa.
  Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä
  joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin,
  khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni
  portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä
  siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön
  voinut tutustua.
  Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat
  kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden
  Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me
  koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen
  pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen
  päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen.
  Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet
  äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten
  on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi
  koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään
  suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.
  Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä
  niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta
  kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan
  aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna
  maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta
  siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua,
  pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen
  Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen
  ja ampunut itsensä.
  Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa.
  Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista
  alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta
  esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien
  sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa
  yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella
  viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on
  autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä
  julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.
  Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona
  vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään
  ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut
  mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin
  säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa
  marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain
  ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti
  ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja,
  joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan
  kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että
  mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus
  tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän
  oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä
  ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.
  Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten
  juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja
  huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita
  matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole
  mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään
  "suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua
  kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten
  ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan
  heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien
  pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi
  kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti
  pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti
  hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen
  moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se
  jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen
  perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat
  kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä
  pääsemättömissä.
  Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu
  portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi "_papa_".
  Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa,
  heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä
  edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että
  pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen
  neekereitä.
  Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa"
  merkitsee _haikalaa_ ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä
  vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin
  melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia
  seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt
  suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti
  painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko
  kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä
  kuin käsite _mama_ -- niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä
  joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen
  puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun
  huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen
  sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.
  Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa
  tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein
  eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli
  kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta
  ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt
  Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas
  hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista
  katsettamme.
  Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat
  hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä
  ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta
  ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan,
  naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin
  Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen
  viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen
  viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna -- huomatkaa se -- ja
  varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi
  tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun
  ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.
  Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille,
  alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa
  -- Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, -- joiden vitsaukseksi
  pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen
  oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat
  berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain
  tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat
  suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi
  parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.
  Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät
  vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan
  kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä
  mainitussa asussa kävelykannella -- naiset ala- ja herrat ylähangan
  puolella, -- ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei
  kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.
  
  
  XVI.
  Viimeinen luku.
  
  1.
  [Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria
  luki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty
  seuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä
  päiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa
  selostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä "I dag"-pakinasta
  Dagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. --
  Viivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen
  kustantaja.]
  _Zanzibar_: Kaupungin historia.
  Zanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi
  Zendj-bar "Mustain maata" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja
  galla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja
  niin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi
  orjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa,
  saari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka
  valtakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien
  [latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama,
  jotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta,
  Goasta ja Maskatista.
  Portugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen
  poreita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan
  hurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken,
  mitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen,
  hetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan
  hellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui
  arabialaisten omaksi.
  Seyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen
  hallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt
  itsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa
  Englanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin
  suojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti
  englantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut
  englantilainen piispa.
  Zanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva
  luokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön
  suurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat
  kaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta.
  -- Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000
  indialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. -- Zanzibarissa
  ilmestyy sanomalehti "Gazette for Zanzibar and East-Africa."
   * * * * *
  Yleissilmäys, -- pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi,
  rautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.
  Petolinnut satamassa.
  Sukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään.
  -- Täällä ei haikaloja!
  Kamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän
  tukkalaitteensa.
  Veneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.
  Kävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.
  Kauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. --
  Arabialaisia. Indialaisia.
  Kadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa
  kasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. --
  _Keltaisia_ vankeja.
  -- Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät
  hunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko.
  Ruokatavarat.
  Saksalainen klubi. Africa-hotelli.
  Tuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.
  Jättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.
  Zanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.
  Huvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.
  Kuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers,
  Beetzs ja minä toisessa).
  Hyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).
  Palmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. _Meri_.
  Nummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia
  kukkia. "Vaahtohedelmiä". Mehiläispesä.
  Zebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä.
  Mainio matka (klo 3-1/2 6).
  _Sekalaista_: Rva Tuaillonin apinanpurema.
  Kopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)
  Neilikkain käsittely.
  Klo 8:n laukaus.
  Iltavalaistus sultaanin palatsissa.
  Gerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).
  _Aga-Khan_. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan
  tyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa
  yleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906),
  joka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille
  valtiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja
  yhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana
  on Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset
  muhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on
  perusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut
  juristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa
  ollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on
  antanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija