Suomen kansan seikkailusatuja - 5

-- Mitä te, veikkoset, tappelette?
-- Ahaa, siinähän tulikin riitamme ratkaisija, sanoo toinen
tappelijoista ihastuen. -- Tämä naapuri tahtoo minulta periä velkaa,
jonka minä muka olen ottanut. Mutta minä en ole sitä ottanut. Mitä sinä
siihen sanot?
-- Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole
mitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä
vainajilla on jakamista!
-- Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, -- no, mitäpä
silloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele.
Tässä on sinulle palkka!
Toinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat
lähtevät kaulakkain poispäin astumaan.
Jonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja
kuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä
niinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.
-- No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?
-- Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on
varmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä
sinä arvelet?
-- No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista
keskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!
-- Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää
riitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!
Ja nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven
taskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.
Kolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin
kaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo
oli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.
Poika ratkaisee näidenkin riidan ja saa taas pienen kiven palkakseen.
-- No, nyt näitä kiviä alkaa olla, arvelee poika, mutta mitä näillä
tehdään? Ja mitenkä täältä kalman rotkosta pois päästään?
Yhtäkkiä ottaa hän taskustaan kultaiset vitjat ja käy katselemaan
niitä. Pidellessä ne helähtelevät.
Silloin sujahtaa siihen hänen eteensä kaikki veen eläimet, suurista
petokaloista lähtien.
-- No, mitä te tähän tulitte?
-- Ka, etkö tarvitse meitä, kysyi eräs saapuneista. Heläytithän
vitjoja!
-- Tarvitsen, vaan mitä te voisitte minulle tehdä?
-- Mitä tahdot meidän tekevän?
-- Viekää minut omille mailleni.
-- Voi, sitäkös! Sitä me emme voi tehdä, emme, pudistavat pyrstöjään
kalat.
-- Siinäpä se. Menkää matkoihinne!
Kalat menevät ja mies jää yksin.
Nyt ottaa hän toisen kerran ne vitjat käsiinsä ja ne taas helähtävät.
Silloin syöksähtävät siihen kaikki metsäneläimet pienimmästä
suurimpaan.
-- Mitäs te tähän keräydyitte?
-- Sinua palvelemaan.
-- Mitä te voisitte tehdä?
-- Mitä tahdot?
-- Viekää minut omille mailleni!
-- Emme voi sitä tehdä.
-- No, menkää sitten matkoihinne!
Poika on taas yksin eikä tiedä mitä tehdä.
Helähdyttää hän huvin vuoksi kolmannenkin kerran vitjojaan.
Silloin suhahtavat kaikki ilman eläimet hänen ympärilleen.
-- Mitä te tulitte tähän?
-- Sinua palvelemaan.
-- No, voitteko viedä minut omille mailleni?
Ei linnuissakaan ensin näytä olevan ketään, joka voisi tuon työn
suorittaa, mutta jo astuu siihen esiin kokko joukosta ja katsoo
tiukasti pojan silmiin ja kysyy häneltä:
-- No, ovatko sinulla ne kultavitjat taskussasi?
-- Ovat.
-- Ovatko ne kolme kiveäkin tallessa?
-- Ovat.
-- No, nouse sitten selkääni, pistä vitjat suitsikseni, pidä kivet
esillä ja anna mennä!
Poika noudattaa neuvoa ja lähtee.
Lentää, lentää se kokko kohisuttaa, yrittää jo väsyä erään suuren meren
kohdalla, mutta silloin käskee pojan pudottamaan ensimmäisen kiven
taskustaan. Kun se on pudonnut mereen, kohoaa siihen korkea vuori ja
siinä kokko levähtää hiukan itseään. Lentää, lentää sitten, jo tulee
toinen suuri meri alle ja taas yrittää väsyä kokko, mutta sitten käskee
heittämään toisen kiven taskusta mereen -- nousee siihen uusi
levähtämispaikka. Ja niin käy kolmannenkin meren kohdalla, ja vihdoin
ollaan perillä.
Tullaan kuninkaan linnaan.
Sielläkös ilot ja ihastelut syntyy, ja se kuningas antaa ilomielellä
tyttärensä semmoiselle miehelle, joka semmoiset matkat tekee ja taivaan
kultavitjat tuo.


Aina soittavaa kannelta etsimässä.

Sattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa
oravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas.
Arveli vihdoin kolmantena päivänä:
-- Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!
Vastasi orava miehen arveluun:
-- Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!
No, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä,
niin antaapa tulla elävänä alas.
Maahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä
pojan morsiameksi.
-- No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.
-- Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois
vain ottamaan minut!
-- No, olkoon menneeksi!
Mies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen
kanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli
emäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.
Kuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut.
Hän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: --
Annapa minulle morsiamesi!
-- Kuinka antaisin, säikähti mies.
-- Anna vain pois, minä tahdon hänet!
Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä
hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.
-- Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin
maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina
soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä
paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä
voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!
Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että
tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt.
Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen
raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.
Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut
kotona muita kuin pieni tyttönen.
-- Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.
-- Olen, vastasi tyttönen; -- mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?
-- Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta
sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.
-- Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen.
Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään,
rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.
No, odotellaan!
Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli
suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat
iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä
tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria
kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui
pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat
kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti
rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.
Siinähän kapine!
Mutta sillä oli yksi paha vika. Se soitti ylen iloisia kappaleita,
oikein hurjia hyppy- ja tanssikappaleita, ja sehän ei sopinut
kuninkaanpojalle. Ei siis siitä ollut hyötyä etsijämiehelle, ja
sentähden hän apeana, alla päin lähti talosta matkalle, uutta parempaa
paikkaa etsimään.
Toisessa talossa oli niinikään tyttönen kotona. Tämäkin sanoi samat
sanat ja mies jäi sen talon miesväkeä illalla kotiin saapuvaksi
odottamaan.
Kun nämä tulivat kotiin, olivat ne ihmisen näköisiä. Mutta
heidän silmiensä alla olivat syvät juovat ja heidän kaikesta
käyttäytymisestään osottautui raskaus, apeamielisyys.
Kun he rupesivat kanteletta tekemään, niin he toivat sisälle tavallisia
puita, mutta ne olivat kovin rosoisia, vettyneen näköisiä, raskaita
hakoja; ja kun he niistä pyydetyn esineen saivat valmiiksi, niin se
rupesi soittamaan kovin surumielisiä kappaleita, että aivan itkettämään
rupesi heti, kun se rupesi soimaan.
Se ei sopinut miehelle sekään enempää kuin se toinen, ja sentähden hän
lähti tyytymättömänä edelleen.
Kolmannessa talossa istui kaksi vanhusta pöydän päässä, mies ja vaimo.
Keskenkasvuinen poikanen askarteli lattialla ja suurempi rakenteli
jotain lavitsan reunamalla.
-- Mitä tuo poikanen tekee? kysyi mies tultuaan sisään.
-- Rakentaa kanteletta!
-- Minkälaista kanteletta?
-- Aina soivaa!
-- Mutta sellaistahan minä tarvitsisin ja antaisin vaikka mitä, jos
sellaisen saisin! Sillä siitä riippuu minun elämäni, kotionneni ja muu,
ja vieläpä armollisen kuninkaanpoikammekin kotionni! Mutta sen pitäisi
olla sellaisen ja sellaisen -- --
-- Meidän kanteleemme ei pidä suurta hälinää. Se vain hiljalleen soi.
Niitä meillä on paljonkin, ja jos tahdot kuunnella, niin kuulet niiden
ääntä kaikkialta. Kas, et kuullut tullessasi, et tähän asti, mutta
aina, aina ne vain silti soivat. -- Ne ovat olemassa ja ikäänkuin eivät
olisikaan...
-- Juuri sellaisen minä tahtoisin, juuri sellaisen, huudahteli mies
nousten seisoalleen ja nostellen käsiään. -- Kas, jo kuulen! Noin,
noiden pitää soittaa! Mitenkä minä voisin saada yhden sellaisista ja
millä voisin sen maksaa!
-- Ei niitä tarvitse millään maksaa ja saat niitä vaikka useampia.
Meidän poikamme niitä tekee ja minäkin tässä joudan niissä häntä
ohjailemaan! Meillä on vielä vanhempikin poika ja hän meitä elättää. Me
tässä vanhimmat ja nuorimmat joudamme hiljaisuudessa näistä
kantelepuolista huolta pitämään. Ota niitä vaikka kymmenkunta, --
katso, orret täydet!
Mies otti orrelta pari kanteletta, toisen itselleen ja toisen
kuninkaanpojalle, ja lähti iloisena kotimökkiään kohden rientelemään.


Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.

Olipa ennen ukko ja akka ja heillä tytär. Mutta ukolta akka kuolee ja
hän jää leskeksi. No, kun ei jaksa kauvan yksinään elää, ottaa uuden
emännän. Mutta siksi saa hän Syöjättären. Tälle syntyy jonkun ajan
kuluttua tytär, ja niin talossa on nyt kaksi tytärtä, ukon tytär ja
akan tytär. Syöjätär vihaa kuin surmaa ukon tytärtä, vainoaa ja vihaa.
Koettaa keksiä jos jotakin keinoa sen hävittämiseksi.
Kerran lähettää hän molemmat tyttäret avannolle kehräämään. Antaa
kuontalon kummallekin, sanoo:
-- Istukaa ja kehrätkää siellä, mutta jos jommaltakummalta värttinä
pääsee avantoon vierähtämään, se syöksyköön heti sen perästä jään alle!
No, kehräävät tyttäret avannolla siellä, niin ukon tyttärelle sattuukin
käymään niin onnettomasti, että värttinä avantoon vierähtää. No, hänen
ei auta muu kuin syöksyä heti avantoon sen värttinän perästä.
No, tyttö kun veden alle joutuu, niin hän ei kuolekaan, ei tukehdu
siihen paikkaan, vaan hänen eteensä aukenevat siellä maailmat uudet ja
avarat, aivan kuin veden päällä. Kaunis metsämaisema ja leveä tie.
Lähtee tyttö sitä myöten astumaan. Tulee talo eteen, linnaksi pieni,
taloksi suuri. Tyttö nousee tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen
leskiakkanen talon pitäjänä, hänelle sanoo:
-- No, kenpä lienet, mistä saapunet, lapsukaiseni?
-- Ka, olenpa tuolta vesien päällisistä maailmoista, ukon tytär, ukon,
joka otti Syöjättären toiseksi vaimokseen. Tämä pani minut oman
tyttärensä kera avannolle kehräämään, siinä lait moiset luki, että
keltä värttinä avantoon vierähtänee, sen on heti värttinän perästä
veteen syöksyttävä. No, minulle onnettomallehan sitä sattui niin
käymään, että ensin värttinä veteen vierähti ja sitten minä jouduin
tänne vesien valtakuntaan.
-- Elä sure, tyttöseni, rupea minulle palvelukseen!
-- Miksikä en rupeaisi, -- rupean kylläkin.
Hän rupesi sen ystävällisen näköisen akkasen palvelukseen. Ensi
työkseen sai hän lämmittää saunan ja kylvettää siellä akkasen
sisiliskot. Hän saunan lämmitti, kantoi sinne veet, kuumensi ne, pesi
ja puhdisti lattiat ja lavat, löylyt lievensi ja rupesi sitten
sisiliskoja kylvettelemään. Eivät ne olleet kovin mieluisia
kylvetettäviä, mutta hellävaraisesti ja huolitellen hän kuitenkin ne
kylvetteli ja vei sitten eukkoselle.
-- No, mitenkä teidät kylvetti? kysyi eukkonen sisiliskoilta kylvyn
jälkeen.
-- Hyvin kylvetti, ylen hyvin, kiittivät sisiliskot yhdestä suusta, --
hellästi ja huolellisesti pesi ja sen jälkeen vielä varovaisesti
kuivaili.
-- No hyvä, hyvä; hyvin kuulut tehneen tehtäväsi tyttöseni; mene nyt
uittamaan porsaani joessa!
No, tyttö lähti porsaita uittelemaan ja hyvin senkin suoritti: uitteli,
sen jälkeen possut varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä
huolitellen kuivasi.
-- No kuinka uitti? kysyi leskiakkanen taas pestäviltä.
-- Hyvin, ylen hyvin uitti, varovaisesti pesi ja puhdisti ja pyyhkeillä
huolitellen kuivasi ja hoivaeli, kehuivat porsaat.
-- Hyvä on, mene nyt läävään, pesemään ja puhdistamaan lehmieni jalat
siellä.
Tyttönen meni läävään ja teki sielläkin tunnollista ja hellävaraista
työtä -- pesi lehmien jalat, sen jälkeen ne esiliinallaan kuivasi.
Kun akkanen sai lehmiltäkin kiittävän arvostelun tytön työstä, sanoi
hän tälle:
-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, ja tässä on sinulle palkka
työstäsi, nämä kaksi lipasta. Mene niiden kera samaa tietä kuin
tulitkin, ja kun tulet avannon alle, on siinä pienet portaat; nouset
niitä ja pääset järven jäälle, ja siitä kotiisi osannet kyllä. Sitten
kotonasi avaa nämä lippaat, ennen elä avaa.
Tyttönen otti ne lippaat, kiitti ja lähti palausmatkalle. Avannon
vieressä oli pienet portaat, niitä myöten pääsi jään päälle ja siitä
kotiin hyvin osasi.
Täällä vei hän lippaat isälleen, ja kun ne avattiin, niin olivat ne
yksi kultaa, toinen hopeaa täysi.
Syöjätär kun näki, että ukon tytär sai semmoiset aarteet
avantomatkaltaan, niin pani hän tyttäret toisen kerran avannolle
kehräämään ja helpostihan hän sai asetetuksi niin, että tällä kertaa
hänen tyttärensä pudotti värttinän avantoon.
Akan tytär kun joutui veden alle, niin hänenkin eteensä avautuivat
samanlaiset kauniit maailmat kuin ukon tyttären: sama metsämaisema ja
leveä tie ja sama talo eteen kohosi.
Hän astui tuohon taloon. Täällä ystävällisen näköinen leskiakkanen taas
vastassa ja kysyy häneltä:
-- Kenen tyttönen olet?
-- Kenenkö? Mitä se sinuun kuuluu! En tullut sitä varten, vaan
kysymään, onko sinulla mitä työtä.
Näin ärjähtää tyttö vastaukseksi.
-- Ka, onhan minulla työtä, on, vaan mitä työtä sinä oikein tehnet ja
tahtonet? vastaa tapaelee hämmästyneenä akkanen.
-- Mitä tahansa! Mitä vain annat!
-- No, mene, lämmitä kyly ja kylvetä siellä sisiliskoni!
-- Hoh, mokomaa työtä, vai sellaista! No, mitäpä siitä! Näin vastaa
akan tytär ja menee saunaa lämmittämään. Mutta sen hän lämmittää kovin
savuiseksi ja katkuiseksi, eikä sitä puhdista eikä vesiä kunnolla
kuumenna, kuten ukon tytär. Sitten kun hän rupeaa kylvettämään
saunotettaviaan, niin vain sieltä täältä niitä siipoo ja puhdistellessa
on heiltä aivan jalat katkoa, niin heitä tempoo ja ruhjoo. Eikä
suinkaan heitä kuivaile.
Kun leskiakkanen kylyn jälkeen kysyy sisiliskoiltaan kylvetyksen laatua
niin nämä yhdestä suusta valittavat, että he olivat aivan kuolla
kylvettäjän käsiin.
-- Vai niin, vai niin hyvin kylvetti, virkkaa eukkonen ja panee tytön
seuraavaan työhön: porsaita puhdistamaan. Tämä työ tulee tehdyksi
samalla tavalla kuin ensimäinen. Akan tytär oli porsaat aivan jokeen
hukuttaa ja senjälkeen heitä vain jalalla potki ja ajoi pihaan korennon
kera. Samoin teki hän kolmannenkin työn.
-- No, nyt olet palveluksestani vapaa, sanoi akkanen tytölle, kun työt
oli tehty, ja antoi hänellekin palkaksi kaksi lipasta, kuitenkin hiukan
suurempaa. Ja niitä antaessa sanoi: Näitä elä avaa ennen kuin kotona,
ja parempi on, jos avaat ne jossakin ulkosuojassa.
Tyttönen kun tuli kotiin, niin pyysi hän äitiään riiheen tai johonkin
muuhun loitompaan ulkosuojaan, jotta tulisi sekä käsky noudatetuksi
että muiden katseet vältetyksi.
He menivät riiheen, joka oli täynnä ahosta ja ruumenia.
Täällä kun lippaat avattiin niin tuiskahti toisesta tulta ja toisesta
tervaa ja pianhan ne sytyttivät riihen sekä polttivat vielä heidätkin
sinne. Ei löytynyt heistä luun siruakaan.
Siten pääsivät ukko ja ukon tytär pahoista Syöjättäristä ja saivat
talon kahden asuttavaksi.


Myllärin tytär.

Olipa eräällä myllärillä kaunis tytär ja mylläri, joka oli iloinen ja
hauska mies, kehueli tytärtään ei ainoastaan kauniiksi, vaan vielä
taitavaksi ja kaikinpuolin merkilliseksi.
Niinpä kerran, kun eräs metsästäjä sattui osumaan hänen mökilleen ja
näki hänen pöydällään kullatun maljan ja kysyi, mistä mylläri oli sen
saanut, niin keikahti tämä keveästi lattialle ja laulahti tyttärestään:
-- Senkö mistä olen saanut! Tyttäreni sen on tehnyt! Minulla,
veikkonen, on semmoinen tytär, että se kun mihin koskee, niin se heti
paikalla kullaksi muuttuu!
-- Sen varsin valehtelet, sanoi metsästäjä suuttuen ja jalkaa
polkaisten. -- Tiedä, että olen tämän valtakunnan kuningas, enkä salli
valtapiirissäni turhan puhumista! Sanon siis sinulle: Tule aamulla
tyttärinesi linnaani, ja jos ei tyttäresi siellä voi täyttää
asettamiani ehtoja, niin otan sekä hänet että sinut hengiltä, mutta jos
hän voi ne täyttää, niin -- sittenpähän nähdään!
Mylläriparka aivan tyrmistyi tuon sanan kuultuaan, ja vielä enemmän
kauhistui tytär; mutta eihän siinä auttanut, sanaa oli toteltava.
Aamulla oli heidän molempain mentävä kuninkaan linnaan. He menivätkin.
Siellä kuningas heti pistätti myllärin toiseen vankikoppiin, tyttären
toiseen, toi viimemainitulle kasan olkia koppiin ja sanoi:
-- Nämä olet on sinun huomenaamuksi kehrättävä kultalangoiksi!
Tyttö pillahti itkemään, sillä eihän hän mitenkään voinut sellaista
töitä tehdä. Itki, itki siellä kopissa, kollotteli puoleen yöhön.
Vihdoin aukee kopin lattiasta luukku ja siitä kohoaa vanha ukko
koppiin. Sanoo tytölle:
-- Itket. Elä itke! Luvannet minulle ensimäisen lapsen, mikä sinulle
syntyy, niin autan sinua, kehrään nämä olet kultalangoiksi.
-- Koskapa minulle lapsi syntyy, arveli tyttö itsekseen ja suostui ukon
ehtoon. Samassa huone täyttyi omituisen näköisellä naisväellä, joilla
oli suuret kuontalot käsissä, ja kohta olivat olet kultalankoina.
Aamulla kun kuningas tuli koppiin, oli ehto täytetty. Hän hämmästyi,
mutta ei suinkaan tyytynyt siihen, vaan asetti vielä toisen ehdon ja
sanoi:
-- Toimitan sinulle kopin täyteen heiniä ja ruumenia, ja aamulla on
niiden oltava kultakankaina.
Tyttö pillahti taas itkemään ja itkeä uikutteli puoleen yöhön. Silloin
avautui taas luukku lattiasta ja vanha ukko nousi siitä.
-- Luvannet minulle toisen lapsesi, niin kohta ovat nämä rojut
kultakankaina.
-- Koskapa minulle lapsia tulee, arveli tyttö, mutta suostui taas ukon
ehtoon. Kun se oli tehty, oli kohta huone täynnä kummallisia kutojia ja
kangaspuita, ja tuokiossa olivat heinät ja ruumenet kultakankaina.
Aamulla näki kuningas taaskin ehdon täytetyksi. Vaan ei hän vieläkään
tyytynyt. Hän asetti vielä kolmannen tehtävän:
-- Tuon sinulle kasan halkoja ja puupaloja, ja aamuksi ne on saatava
huonekaluiksi, kultaisiksi sängyiksi ja pöydiksi!
Taas tapahtui samaa ja kun tyttö oli suostunut ukon ehtoon kolmannesta
lapsesta, niin pian oli koppi täynnä kummallisia puuseppiä ja
puuseppälaitoksia, ja yhtä nopeasti oli kuninkaan asettama työ
suoritettu.
-- No, kun nyt olet täyttänyt ehtoni, sanoi kuningas aamulla tytön
koppiin tultuaan, -- olen päättänyt ottaa sinut morsiamekseni. Isäsi
otan ylimmäksi hovimiehekseni.
Tyttö ilahtui, eikä hän voinut muuta kuin riemuisena lähteä kuninkaan
mukaan.
No, eletään, ollaan kuninkaan linnassa, kaunis myllärin tytär kuninkaan
puolisona ja mylläri kuninkaan ylimpänä hovimiehenä, niin jo kuningas
saa perhettä -- kokonaista kolme lasta kuninkaan puolisolle syntyy.
Silloin eräänä yönä ilmestyy se salaperäinen ukko kuninkaan puolison
eteen ja sanoo:
-- No nyt, -- nyt olisi ne lupaukset täytettävä! Annapas lapsesi!
Kuninkaan puoliso säikähtää ja rupeaa pyytämään armoa ukolta:
-- Elä, ukkohyvä, elä vie minulta rakkaimpia olentojani maailmassa,
armahda minua, unohda lupaukseni!
-- No, jos arvaat mikä on nimeni, niin unohdan, muuten en!
Kuninkaan puoliso säikähtää uudestaan, mutta eihän auta muu kuin
suostuminen. Hän käy yötä päivää miettimään, mikä sen ukon nimi olisi.
Mutta turhaan.
Paneepa hän jo koko hoviväkensä saamaan selvää siitä asiasta.
Eipä saa koko hoviväkikään selvää siitä ukon nimestä.
Mutta eräänä iltana sattuu eräs hovityttönen kävelemään hovipuutarhassa
ja näkee siellä jäniksen ja ketun rauhassa istuvan kahdella
lähekkäisellä kannolla ja kuulee heidän keskustelevan. Kettu istuu
hyvätuulisena, keikuttaa jalkaansa, polttaa tupakkaa ja kysyy
jänikseltä:
-- Kuuleppas, tiedätkös, että siellä meidän linnassamme on suuri suru.
-- Mikähän lienee, olen kuullut; mutta mikä tosiaan sitä meidän
kuninkaan puolisoamme vaivaa.
-- Turha juttu! Se armollinen rouvamme on kerran suuressa hädässä
ollessaan sattunut lupaamaan kolme ensimäistä lastaan eräälle ukolle,
hädästä pelastajalle, ja nyt tulee tuo ukko noita luvattuja perimään.
Rouva oli silloin naimaton, mutta nyt on hänellä lapsia, juuri nuo
kolme. Hän ei tahtosi mitenkään antaa niitä ukolle, vaan pyytää armoa.
No, antaa ukko, se sanoo: "Jos arvaat, mikä minun nimeni on, niin
armahdan." Tätäpä nimeä ei kuninkaanrouva kuitenkaan arvaa ja siitä se
suru.
-- No, mikäs sen ukon nimi sitten on? kysyy jänis.
-- Jonnin joutava! Se vain, että "ken moisessa hädässä ihmistä auttaa,
se ei tule koskaan palkkaansa perimään." Se vain.
Silloin se paimentyttö lähtee heti juoksemaan kuninkaan linnaan ja
kertoo asian kuninkaanpuolisolle. Tämäpä ei toista neuvoa tarvitsekaan
ja kun salaperäinen ukko tulee taas perimään häneltä palkkaansa, niin
eipä hän viivyttele sanoessa ukon nimeä ja niin pääsee ijäksi rauhaan
hänestä.
Semmoinen oli se satu ja kaunis myllärin tytär elelee vieläkin
onnellisena linnassaan.


Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.

Oli kerran kuninkaanpoika, joka elellä rallatteli ja hoilaili niin,
että hänelle jäi viimein vain kolme kopekkaa rahaa taskuun ja vanha
tammahevonen ajeltavaksi. No, eipä niillä enää pitkälle päässyt,
etenkään, kun tuo hevosraiska oli vielä aika laiska, sellainen mistään
välittämätön pattijalka.
No, kuninkaanpoika lähtee sillä pattijalallaan ajella kompuroimaan,
kunhan lähtee, minne ajelleekin. Yhtäkkiä tulee hänelle pieni poikanen
vastaan ja kysyy häneltä:
-- No, kenpä sitä sinä vielä olet?
-- Ka, olin ennen kuninkaanpoika ja se kai lienen vieläkin, mutta nyt
on asiat sillä lailla, että on jälellä enää vain kolme kopekkaa rahaa
taskussa ja tämä hevoskomuri tässä ajettavanani.
-- No, onpa tuota omaisuutta vielä tuossakin. Minulla ei ole sitäkään.
Elä ole siis milläsikään. Minä tulen sinun palvelijaksesi.
-- No, mitä sinä vielä tässä tekisit? Miten sinä voisit minua auttaa?
-- No, sittepähän nähdään; ota vain palvelukseesi! Otatko?
-- No, sopiihan tätä maantietä myöten kulkemaan.
-- Kun sopii, niin sopii, vastasi poikanen, ryhtyi palvelukseen ja
lähti kuninkaanpoikaa seuraamaan.
Kun tultiin erään majatalon läheisyyteen eräänä iltana, niin poikanen
yhtäkkiä käskee isäntänsä pysähtymään ja lähtee kovalla vauhdilla
juoksemaan taloon päin sekä huutaa sinne juostessaan:
-- Hoi, hoi, täältä tulee kuninkaanpoika, korkea-arvoinen
kuninkaanpoika, varustautukaa, varustautukaa häntä vastaanottamaan ja
pitämään häntä yötä luonanne! Hän tekee teille sen armon; te varustakaa
paraimmat makuupaikat, paraimmat keitot keittäkää; varustautukaa,
varustautukaa häntä vastaanottamaan.
Majatalosta kun kuullaan tuo, niin hätäydytään pahanpäiväisesti ja
ryhdytään kaikin tavoin valmistamaan kuninkaanpojan vastaanottoa. Sehän
on aivan ennenkuulumatonta, että sellainen vieras tulee!
Ja kun tämä sitten tulee sinne, niin on siellä kaikki valmiina, kaikki
paraat palat ja paikat ja kaikki ovat myös häntä vastaanottamassa.
Tosin hieman ihmetellään, kun vieras lähestyy taloa niin
yksinkertaisena ja halpa-asuisena, mutta eihän siinä mikä auta:
kuninkaanpoika kuin kuninkaanpoika! Häntä on tosiaan parhailla
syötettävä, parhailla makuutettava. Ja seuraavana päivänä, kun hän
rupeaa joutumaan matkalleen, maksuista puhumattakaan, isäntä vielä
antaa hänelle palveluspoikansa kautta kauniin lahjankin, parhaan, mikä
talossa oli poisluovutettavaksi: vanhan, reikäpohjan hatun.
Kuninkaanpoika ei jaksa kylliksi ihmetellä majatalon suhtautumista ja
yhtä paljon hän ihmettelee ja kiittelee palveluspoikansa nokkeluutta.
Niinpä hän antaa tämän seuraavassakin majapaikassa järjestää asiat
samalla tavalla. Täällä annetaan hänelle palveluspojan kautta
lähtöaamuna lahjaksi vanha paikattu tupakkakukkaro.
Samoin käy sitten vielä kolmannessakin majapaikassa, josta saadaan
lahjaksi vanha ruostunut sapeli.
Siitä kolmannesta majapaikasta lähdettyä aletaan tulla jo vieraille
maille ja sieltä kuumottaa jo sen vieraan valtakunnan hallitsijan
linna. Ennen sinne tuloa esittää palveluspoika isännälleen ne
majapaikoista saadut lahjat.
-- Kas, niin ystävällisiä oltiin niissä majapaikoissa, että annettiin
vielä tämmöiset mainiot lahjat, lausuu hän herralleen.
-- Mitkä lahjat, ärähtää kuninkaanpoika ja ne nähtyään tempaa ne pojan
käsistä ja viskaa loitos tievarteen.
-- Mokomat lahjat!
-- Et olisi sentään viskannut, vastaa palveluspoika ja hakee salaa ne
sieltä tiepuolesta.
Siitä lähdetään jatkamaan matkaa ja tullaan siihen vieraan valtakunnan
linnaan.
Siellä on koko hovi surussa, koko valtakuntakin. Kuningas kun sairastaa
sellaista ihmeellistä tautia, että se saattaa syyttä ja aina raapimaan
korvallista ja kuningatarkin sairastaa sellaista tautia, että se
saattaa syyttä hyppimään paikoiltaan ja lisäksi vielä kuninkaan ainoaa
tytärtä vaanii se vaara, että suuri meripeto uhkaa sen syödä, kolmena
yönä jo on käynyt linnan muurien ulkopuolella uhkaamassa. Eikä kukaan
voi näistä pulista pelastaa. Kuninkaanneuvosto on jo tästä kaikesta
pitänyt suuria neuvottelujakin ja luvannut kuninkaan parantamisesta
puolen valtakuntaa, kuningattaren terveeksisaattamisesta toisen puolen
valtakuntaa ja tyttären pelastamisesta tämän itsensä. Mutta ei
sittenkään ketään pelastajaksi ja parantajaksi ilmesty. Ei ole kellään
sellaisia tenhokaluja, jotka niistä pulista pelastaisivat.
-- Kun olisi vanha reikäpohja hattu ja ijänikuinen paikattu
tupakkakukkaro ja hylkyyn joutunut ruostunut sapeli, niin niillä
voitaisiin nämä pulat poistaa, mutta kelläpä ne olisivat. Ei kukaan
niitä sellaisia säilytä! Sillä hatulla saataisiin kuningas terveeksi,
kukkarolla kuningatar, ja sapelilla sipaistaisiin sen julman meripedon
pää poikki.
Nämä sanat kuulevat myös saapujat, se kuninkaanpoika ja se hänen
palveluspoikansa.
Silloin vanhan tamman selässä istuva kuninkaanpoika aivan hypähtää ylös
ja ärähtää palveluspojalleen.
-- Minne sinä panit ne meidän lahjakapineemme. Nyt niitä tarvittaisiin.
Kuule, hae ne sieltä tiepuolesta!
-- Täällä ne jo ovat!
-- Voi, sinä kultainen palveluspoika; jos saan näillä esineillä nuo
pulat häädetyksi ja siten saan sekä valtakunnan että tyttären, niin
sinä olet oleva hovini ylin mies!
-- Tässä ne ovat!
Silloin kuninkaanpoika karauttaa linnaan ja hetkessä tekee turhiksi
sitä vainoavat vaarat ja taudit. Ja hän saa kuninkaantyttären ja
valtakunnan, ja perästä juokseva palveluspoika tulee hänen hovinsa
ylimmäksi mieheksi, mieheksi, jonka perästä nyt vuorostaan moni mies
saa juosta.


Ukon tytär pidoissa käymässä.