Suomen kansan seikkailusatuja - 4

Tyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään
etsimään.
Koko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni
juoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.
Tulipa Syöjättären tyttö kulkijoita vastaan, kysyi matkan syytä.
Kuultuaan sen tahtoi hän välttämättä lähteä mukaan.
-- Elä ota, elä ota, varotti koira, mutta tyttö ei aavistanut pahaa ja
otti Syöjättären tytön matkaan.
Vähän matkaa kuljettua tuli pieni lampi eteen.
-- Lähde uimaan, sanoi Syöjättären tyttö seuralaiselleen.
-- Elä lähde, elä lähde, varotti koira.
Ei lähtenytkään tyttö, totteli koiraa.
Syöjättären tyttö huomasi, että koira varottaa tyttöä uimaan lähtemästä
ja potkasi sitä takajalkaan, potkasi sen poikki. Koira vinkui, tunsi
kovaa kipua, mutta ei kuitenkaan jäänyt jälelle, vaan lähti juoksemaan
perästä.
Kuljettiin taas vähän matkaa, tuli toinen lampi eteen. Syöjättären
tyttö kärtti taas uimaan. Mutta koira varotti taas ja tyttö ei
lähtenyt.
Silloin Syöjättären tyttö potkasi koiralta toisen takajalan poikki.
Mutta tämä lähti vain perästä jouduttamaan.
Tultiin kolmannen lammin rannalle ja siinä Syöjättären tyttö taas
houkutteli tyttöä lampiin. Mutta koira kerkisi tälläkin kertaa varottaa
ja tyttö välttyi vieläkin vaaralta.
Mutta Syöjättären tyttö potkasi silloin koiralta toisen etujaloista
poikki ja silloin ei tämä enää päässyt seuraamaan matkalaisia. Ja kun
tultiin neljännen lammin rannalle, niin siinä tyttö, kun vielä oli niin
kuuma päivä ja matka oli käynyt rasittavaksi, suostui Syöjättären tytön
ehdotukseen, meni uimaan.
Siellä Syöjättären tyttö viskasi kolmasti vettä tytön silmille ja
samassa hetkessä oli tämä muuttunut rumaksi, kierosilmäksi, Syöjättären
tytön näköiseksi, kun taas Syöjättären tyttö tuli kauniiksi, edellisen
kaltaiseksi. Vieläpä otti Syöjättären tyttö seuralaiseltaan
puhelahjankin, mykäksi muutti hänet.
Osat näin vaihtuneina lähdettiin matkaa jatkamaan vierivän kakkaran
jälestä, Syöjättären tyttö edellä, veljien sisar jälestä.
Kakkara vieri, vieri, tuli suuren talon pihaan suuressa salossa,
korkealla selänteellä. Talo oli kadonneiden veljien talo.
Tupaan tultua ilmaisi Syöjättären tyttö itsensä veljien sisareksi ja
että hän oli lähtenyt heitä etsimään ja pelastamaan. Veljet ihastuivat
tästä suuresti, sillä tätenhän he tosiaankin pääsevät siitä synkästä
kirouksesta, jonka tähden he olivat tänne kauvas erille omaisistaan
joutuneet. Kun sisar tai joku omainen vain tulee heitä hakemaan, niin
pääsevät he korven lumoista kotiinsa. Sitäpaitsi ihastuivat he
sisarensa näkemisestä. Mutta Syöjättären tyttö ei näin ajatellut, vaan
suunnitteli kokonaan toista -- vaikka ei hän tätä ajatustaan ilmaissut.
-- Mutta kuka on tämä tyttönen, joka on mukanasi? kysyivät veljet
hetken päästä, kääntyen rumaan ja puhumattomaan seuralaiseen.
-- Löysin sen tieltä ja otin mukaani arvellen teidän tarvitsevan
karjanpaimenta tai muuta apulaista, selitti Syöjättären tyttö.
Veljet tulivat yhä kiitollisemmiksi ja iloisemmiksi.
Syöjättären tyttö jäi veljien emännäksi, veljien sisar pantiin karjan
paimeneen.
Metsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan
takasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.
Näin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä
menossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi
he eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän
luokseen.
* * * * *
Eräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista,
surullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä
kuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista
naisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.
Äänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.
-- Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?
-- En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta
puhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole
alkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi
teidän luokse tullessamme.
-- Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, --
kuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.
-- Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän
sisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka
niin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin
kierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä,
Syöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja
potkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan.
Siellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut
tällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen
lähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte
ilman selitystäni.
Silloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan
ilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten
ajattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin
entiselleen.
-- Voisitko sanoa, miten muuttuisit takaisin entiselleen?
-- Jos saisitte hänet uudestaan viskaamaan vettä silmilleni, ehätti
tyttö neuvomaan, -- niin paranisin. Samassa hetkessä kun hän viskaa
vettä silmilleni, muutun minä entisennäköiseksi.
-- Mutta kuinka viemme sinut näin keskellä päivää kotiin ja kuinka
ehdotamme tuota parannuskeinoa ilman, ettei hän huomaisi.
-- Minä heityn sairaaksi, viekää minut pahaan metsätautiin
sairastuneena kotiin.
-- Se on viisas neuvo, huudahtavat veljet ja lähtevät viemään sisartaan
kotiinsa.
Kun he tuovat hänet sinne, ärjäsee Syöjättären tytär jo kaukaa heille:
-- Mikä teidät pani sen löytämään ja tuomaan keskellä päivää tänne
pihaan?
-- Sairaana löysimme metsäkunnaalta ja sen vuoksi toimme tänne sinun
parannettavaksesi.
-- Kyllä minä hänet parannan!
-- Ei, elä ole hänelle pahansuopa, onhan hän muutenkin orpo, ja kun me,
sinun veljesi, sitä niin pyydämme, niin paranna hänet, paranna!
-- Millä minä hänet parantaisin!
-- Viskaa vettä hänen silmilleen!
Syöjättären tytär ei huomannut ansaa, ja viskasi vettä paimentytön
silmille.
Silloin tämä heti muuttui entisenlaiseksi, somaksi ja kauniiksi
tyttöseksi, ja kiepsahti veljiensä kaulaan. Veljet eivät
huomanneetkaan, kun samassa hetkessä oli Syöjättären tytär muuttunut
entiseksi rumaksi ja riettaaksi ilkimystytöksi. Mutta vielä enemmän
tapahtui. Sauna oli lämmitettävä ja Syöjättären tytär meni sitä
tekemään. Mutta sillä välillä oli hauta, syvä ja pohjalta täynnään
tulisia kiviä -- olihan talo alkujaan jonkun pahansuopaisen voiman,
joka veljiä piti siellä vankina. Syöjättären tyttö sen haudan tiesi,
mutta nyt suutuspäissään syöksähti siihen ja siellä palaen poroksi sai
palkkansa ilman veljien rangaistusta.


Yksi-, kaksi, ja kolmesilmäinen.

Olipa kerran kolme sisarusta, yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Yksi- ja
kolmesilmäinen, kuten arvatakin sopii, olivat kovin rumia ja mitä
Syöjättären sukua lienevät olleetkin. Mutta yhtäkaikki he pitivät
kaksisilmäistä, joka oli ihmisen sukua ja ihmisennäköinen, kaunis
tyttönen, itseään rumempana ja huonompana muutenkin sekä häntä
verisesti vihasivat. He saivat äidinkin puolelleen ja teettivät hänellä
kaikki työt, pitivät häntä huonoissa vaatteissa, eivätkä antaneet
hänelle juuri mitään syötävää. Tavallisimmin pitivät he häntä karjan
paimenessa, ja sinne annettiin hänelle usein evääksi vain kivikova
leipäkannikka.
Kerrankin oli kaksisilmäinen karjan paimenessa eikä voinut syödä
kannikkaansa. Hänelle tuli ylen paha mieli, ja hän hyrähti itkemään.
Silloin ilmestyi hänen eteensä hahmontapainen, valkea nainen ja sanoi
hänelle:
-- Heitä itkusi, on sinullakin vielä omat puoltajasi ja auttajasi. Olet
syötävää vailla. Sanoppa tuolle pienelle valkealle vuohelle, että
vuohi, vuohi pienonen
tuoppas tähän pöytänen,
niin kohta on edessäsi kukkurapää pöytä syötävää. Sitten kun olet
syönyt, niin sano:
vuohi, vuohi pienonen,
vieppäs pois jo pöytänen,
niin katso, pöytä katoaa edestäsi, tullakseen takasin taas kun pyydät.
Näin elosi korjautuu. Ja jos vielä minua tarvitset, niin sano vain:
nainen, nainen valkea,
tarvitsen taas apua!
Tulen silloin luoksesi ja tulen niin, että sinä vain näet, muut eivät
minua huomaa.
Näin puhui valkea nainen ja poistui. Tyttönen kiitti ja jäätyään yksin
sanoi kohta pienelle vuohelle neuvotut sanat. Tämän jälkeen kohta
ilmestyikin hänen eteensä pieni kukkurapää pöytä kaikenlaista syötävää.
Syötyään siitä kyllikseen sanoi tyttönen vuohelleen ne poisvientisanat
ja pöytä poistui.
Tyttösen elämä korjautui. Ei hänen enää tarvinnut nähdä nälkää, ei
kuivaa kannikkaa kavertaa.
Mutta kun kotona huomattiin, ettei hän syönyt mukaan annettuja eväitä
eikä kotonakaan suuresti koskettanut ruokiin, mutta siitä huolimatta
lihoi ja kaunistui, niin siellä olijat rupesivat kovin kummastelemaan,
että mikä siihen on syynä. Vihdoin äiti ja kolmesilmäinen päättivät
lähettää yksisilmäisen hänen mukaansa metsään ottamaan selvää asiasta.
Paimentyttö joutui pahaan pulaan yksisilmäisen tultua hänen mukaansa.
Hän ei saanutkaan sanoa vuohelleen säädettyjä sanoja, ja niin hän jäi
syömättä sinä päivänä. Mutta kestipä hän sen päivän, vieläpä toisenkin,
mutta kolmantena jo tuli kova nälkä. Hänen täytyi jo saada syötävää.
Mutta yksisilmäinen oli vielä vahdissa.
Silloin kutsui hän sanoillaan valkeata naista. Se liihotti hänen
eteensä ja kysyi, miksi tyttönen oli häntä pyytänyt. Tyttönen kertoi
asiansa. Nainen sanoi:
-- Nukuta sisaresi! Sano, että
yksisilmä siskoni,
eikö sua nukuta,
yksisilmä, nukahda,
aika pitkä valvoa.
Kun hän on nukkunut, niin voit lausua sanasi vuohelle ja taas saat
syötävää.
Tyttö teki neuvon mukaan. Vartija nukahti ja tyttö sai ruokaa.
-- No saitko selville asian, kysyivät kotonaolijat kolmannen päivän
illalla yksisilmäiseltä.
-- En. En nähnyt mitään erikoista.
-- Huono vartija! Huomenna menköön kolmesilmäinen vahtiin. Näin määräsi
äiti.
Ja huomenna lähti kolmesilmäinen vahtiin.
Nyt tuli paimentytölle uusi pula, hän ei tiennyt miten se sisar
nukuttaa. Silloin ilmestyi se valkea nainen itsestään ja neuvoi, miten
tässä on meneteltävä. Oli muutettava puhuttelusanat nukutuslaulussa
siten, että yksisilmäsanan sijaan tulee kolmesilmä-sana, niin kaikki
selviää.
Tyttö totteli, mutta teki laulunsa lopulla pienen erehdyksen. Hän
lauloi:
-- -- --
kaksisilmä, nukahda,
aika pitkä valvoa!
Sen johdosta siltä kolmesilmältä menikin vain kaksi silmää umpeen,
kolmas jäi auki. Tällä silmällään hän näki kaiken, mitä aholla tytön ja
vuohen kesken tapahtui. Ja kotiin mentyään kertoi hän tämän äidilleen
ja sisarelleen.
Silloin suuttuivat nämä ja se valkea vuohi päätettiin tappaa.
Paimentytölle tuli siitä suuri murhe ja hän riensi vielä samana iltana
kysymään neuvoa valkealta naiselta.
Tämä sanoi, ettei vuohen tappamista voida estää, mutta tyttö voi pyytää
sen sydänkeriä itselleen ja istuttaa ne sitten kotipihan keskelle.
Tyttönen riensi kotiin ja teki neuvon mukaan: pyysi sydänkeriä.
-- No jos et muuta tarvitse, niin saat ne!
Tyttönen istutti ne kotipihansa keskelle.
Samassa kasvoi siihen kaunis hopeaoksainen puu, jonka oksista puhkesi
kultaisia omenia.
Vaikka äiti ja yksi- ja kolmesilmäinen tietysti heti omistivat tämän
puun, oli siitä kaksisilmällekin iloa. Hän sai katsella sitä.
* * * * *
Kerran sattui nuori ja kaunis kuninkaanpoika kulkemaan talon ohi ja
huomasi sen ihmeellisen puun. Hän tahtoi saada siitä omenia.
Hän tuli taloon ja kysyi talonväkeä. Äiti ja yksi- ja kolmisilmäinen
komensivat kaksisilmaisen heti tynnörin alle pihassa ja asettuivat
sitten kolmisin saapujaa vastaanottamaan.
-- Menkää ottamaan minulle omenia puustanne! Ken saa niitä ja tarjoaa
minulle, sen otan morsiamekseni!
Yksisilmäinen riensi omenia tavoittelemaan. Mutta hänpä ei saanutkaan
niitä käsiinsä. Oksat kyllä painuivat, mutta omenat kimposivat ylös
tytön yrittäessä koskea niihin. Mikä ihme! Äiti käski kolmisilmäistä
niitä ottamaan, mutta hänelle kävi samoin.
-- No, eikö teillä ole muita tyttäriä? kysyi kuninkaanpoika.
-- O -- onhan meillä vielä yksi, sanoi äiti, mutta se on semmoinen,
ettei siitä ole miksikään! Se on niin ruma ja muutenkin kehno!
-- Missä se on?
-- Tuolla tynnörin alla häpeämässä.
-- Ei kenenkään tarvitse hävetä muotoaan. Pois siis tynnörin alta ja
omenaa tavottamaan!
Tätä ei uskallettu vastustaa ja tyttönen nousi omenia tavottamaan.
Mitäs: kun hän vain kurkotti omeniin, olivat ne jo heti hänen
kourissaan. Hän sai niitä miten paljon halusi ja saatuaan antoi ne
kaikki kuninkaanpojalle.
Tämä ihastui tuosta kovin ja samalla kiinnitti huomiota tytön
kauneuteen ja näppäryyteen. Huomattuaan hänet kaikin puolin sopivaksi,
julisti hän hänet morsiamekseen ja vei mukaansa kuninkaan linnaan. Ja
siitä seurasi häät, ettei moisia ole kuultu.


Antti Puuhaara.

Sattuipa kerran kaksi tietäjäukkoa yöpymään yhteen mökkiin, siitä
yösijaa pyytämään. Mutta mökissä oli jo ennestään yöniekka, eräs rikas
kauppias. Ei ollut pienessä tuvassa uusille pyrkijöille tilaa.
Sentähden tarjottiin näille uusille matkalaisille navetan ylisiä
makuupaikaksi. No, ukot suostuivat mielellään siihen.
Keskiyöllä alkoi tuvasta kuulua itkua ja parkua, -- mökin emännälle
syntyi siellä lapsi, poika.
Tietäjäukot heräsivät siihen ja rupesivat navetan ylisillä kahdenkesken
juttelemaan.
-- Mutta tästä lapsesta se vielä kerran rikas mies paisuu, sanoi yksi.
-- Niinkö arvelet? kysyi toinen.
-- Niin. Siitä tulee sen tuvassa makaavan kauppiaan perijä, vahvisti
puheen alottanut.
Tämänpä keskustelun sattui kuulemaan se rikas kauppias. Hänkin oli
herännyt siihen itkuun ja lähtenyt hetkiseksi pihamaalle
vilvottelemaan. Ennustuksen kuultuaan joutui hän suureen huoleen
ja rupesi miettimään keinoa, miten päästä tuosta pojasta.
Hän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla
tavalla hävittää.
Aamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:
-- Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä
vastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään
yhtään poikaa.
Mielellään suostuttiin siihen.
Saatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan
erääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen
nuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.
Sattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu
ja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän
siellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken
ja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi
hän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän
nimeksi Antti Puuhaara.
Antti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas
kauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän
mökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti
kauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin
kauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran
puunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi
miettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.
Hän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin
mentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti
kotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.
-- Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.
Kauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä
kirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä.
Sitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.
Antti lähti matkalleen.
Mutta matka oli pitkä ja Antille tuli välillä väsymys. Eräälle kankaan
reunamalle tultua hän istuutui pienen lammin rannalle, joi siitä vettä,
mutta kohta nukahtikin siihen.
Sattuipa siitä hänen makuupaikkansa ohi kulkemaan kaksi nuorta
oppivaista.
He näkivät nuoren pojan nukkumassa lampareen rannalla ja kirjeen hänen
kourassaan. He ottivat kirjeen, avasivat sen ja lukivat. Siinä näkivät
he sen kauppiaan määräyksen. Heille tuli kovin sääli nuorta kaunista
poikaa ja he ottivat ja hävittivät sen kirjeen ja kirjottivat uuden
kirjeen sijaan. Siinä he määräsivät, että poika on perille tultua
otettava sulhaseksi talon tyttärelle ja annettava hänelle puoli taloa
hallittavaksi. Sen kirjeen pistivät he pojan kouraan ja lähtivät
matkaansa.
Poika kun heräsi, lähti jatkamaan kulkuaan.
Kauppiaan talossa suuresti hämmästyttiin, kun saatiin sellainen kirje,
jossa oli sellaiset määräykset. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin
menetellä sen mukaan. Poika otettiin talon tyttären sulhaseksi ja
annettiin hänelle puoli taloa hallittavaksi.
Kylläpä kauppias hämmästyi ja säikähti, kun hän tuli kotiin ja näki,
miten asiat ovat. Mutta eihän siinä auttanut mitään, -- ei sopinut
ruveta omaa määräystään vastaan taistelemaan.
Hän päätti muulla keinoin pojan hävittää.
Hän kutsui kerran Antti Puuhaaran luokseen ja sanoi
-- No, nyt kun sinä olet tullut minun vävykseni, niin nyt sinä aluksi
et tarvitse ryhtyä talon töihin, vaan saat tehdä vierailumatkan
sisareni luo. Hän asuu kaukana, mutta tie on sinne hyvä ja ainahan
maailman näkemisestä on hyötyä. Kysy samalla sisareltani, milloin hän
tulee täällä käymään.
-- Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.
Hän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä
toivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä
oikeastaan voi -- kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta
siis lähteä! Ja hän lähti.
Astuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren,
villin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta
hevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan
jättää työtään.
-- Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi
askeleitaan.
-- Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen
nälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.
-- Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.
-- Elä, veikkonen, syö, -- teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa
Syöjättären luo.
-- Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen
sieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin
en syö sinua.
-- Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme
päivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren,
julmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta
sitä koskaan onkeensa.
Nähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi:
-- Ka, ka, jopa tulee mies, josta saan sammuketta suureen nälkääni.
Tulehan lähemmä!
-- Elähän, veikkonen, syö, minä olen menossa semmoiseen paikkaan, että
voin tuoda sinulle tiedon, jonka avulla pääset vapaaksi tuosta
työstäsi!
-- No, jos sen teet, niin en syö, -- mene rauhassa!
Kolmen päivän perästä tuli Antti joen rannalle, jossa suuri, ilkeä
jättiläinen saattoi ihmisiä joen ylitse. Nähtyään Antin, rähähti se
nauramaan ja sanoi:
-- Ka, ka, jopa tulee mies, jonka mieluummin syön kuin saatan joen
ylitse!
-- Elä, veikkonen, syö, olen menossa sellaiseen paikkaan, josta tuon
sinulle tiedon, minkä avulla pääset pois tuosta työstäsi!
-- Vai niin, no sitten saatan sinut mieluummin ylitse kuin syön.
Antti pääsi viimeisestä pälkähästään.
Tultuaan Syöjättären linnaan, tapasi Antti linnan ensin tyhjänä, mutta
sitten tuli siihen nuori kaunis tyttönen. Tämä tyttönen, joka ei ollut
Syöjättären sukua eikä siis näyttänyt olevan saapujalle vihamielinen,
kysyi häneltä matkan syytä.
Poika vastasi kierrellen, mutta sanoen kuitenkin suoraan, että tämä on
Syöjättären linna.
-- On, kyllä on, ja siksi sinulta kyselenkin tuloasi. Sillä tässä voi
sinulle käydä huonosti. Sano siis suoraan, mitä varten tulit tänne?
-- No, jos sanon suoraan, niin lähetti minut ilkeä isäntäni.
Mutta sitäpaitsi pitäisi minun saada selkoa kolmeen seikkaan.
Ensinnäkin, miten pääsisi työstään vapaaksi se mies tässä matkan
varrella, joka ijät päivät ajaa suurta, hurjaa hepoa jyrkälle
kalliolle. Toinen taas onkii hirveätä vesipetoa lammista ja kolmas
saattaa kulkevaisia joen yli, eivätkä hekään kuulu työstään koskaan
pääsevän. Mitenkä he siitä pääsisivät.
-- En yhteenkään näistä kysymyksistä osaa vastata etkä niihin saa
vastausta Syöjättäreltäkään suoraan, vaan jos teet niinkuin neuvon,
niin ehkä saat selityksen jollakin tavoin. Käy tuonne uuninkoloon yön
ajaksi ja jos minä yöllä puolestasi saan nuo kysymykset Syöjättärelle
tehdyksi ja jos hän niihin minulle vastaa, niin ehkä sinäkin saat siten
kuulla ne vastaukset. Mutta olekin hiljaa kolossa ja livistä sitten
tiehesi niin pian ja taitavasti kuin voit, sillä Syöjätär on tosiaan
armoton!
Nämä neuvot katsoi poika sangen hyviksi ja kiitettyään niistä meni
uuninkoloon.
Syöjätär tulikin kohta kotiin ja huomasi heti, että linnassa oli käynyt
ihminen.
-- Kävi kyllä, mutta meni poiskin, sanoi tyttö.
-- No, mitä hän täällä kävi? ärähti Syöjätär.
-- Ka, eräisiin kysymyksiin vastausta hakemassa. Mutta kun et ollut
kotona, niin lähti edelleen, etsimään muualta vastausta.
-- No, mistä hän luulee sellaiset neuvojat löytävänsä! Kuka on minua
viisaampi? -- Mitä kysymyksiä hänellä oli -- tiedustelitko?
-- No, ensiksikin se, että miten pääsisi vapaaksi työstään se
jättiläinen, joka tämän tien alkumatkassa hurjaa hevosta ikuisesti
vuorelle ajaa. Toiseksi, miten loppuisi työ siltä onnettomalta, joka
vesipetoa ikuisesti onkii. Vihdoin kolmanneksi: kuinka pääsisi
kohtalostaan se, joka tämän tien loppuosassa ikuisesti saattelee
ihmisiä joen yli.
-- Kylläpä ihmiset ovat tyhmiä, rähähti Syöjätär nauramaan tämän
kuultuaan. -- Kaikkea ne kyselevätkin. Ettei sekään jättiläishoukka
tiedä, että kun vain jättäisi sen hevosensa hyppyyttämisen, niin kohta
pääsisi siitä! Ja toinen sen petonsa onkimisen! Ja kolmas taas kun vain
ihmisiä joesta yli saattaessaan asettuisi istumaan veneen keulapuolelle
ja kun veneen keula on kolahtanut maahan, hyppäisi siitä äkkiä maalle
ja työnnältäisi veneen saatettavineen takasin virtaan, niin pääsisi.
Tuon vertaa eivät tiedä! Semmoiset konstit, ei yhtään enempää! -- No,
eikö hän muuta kysynyt?
-- No, kysyihän se vielä. Sanoi tulleensa tänne erään rikkaan kauppiaan
käskystä, joka oli sanonut itseänsä sinun sukulaiseksesi ja käskenyt
kysyä sinulta, että milloinka hänen rakas sukulaisensa tulee hänen
luonaan käymään.
-- Sitä käyntiä se rakas sukulainen saa odottaa! Mutta olisinpahan
saattanut sille kysyjälle siihen sanoa, että jos tuo kauppias pitää
minua sukulaisenaan, niin tulkoon itse täällä käymään. Kyllä hänet
täällä vastaanotetaan. -- Ja Syöjätär nauroi tämän vastauksensa päälle.
Sitten kävi hän nukkumaan.
Silloin solahti Antti hiljaa pois uunin kolosta ja ulos huoneestakin ja
niinpä hän olikin vapaa palausmatkalleen.
Tällä tapasi hän nuo onnettomat jättiläiset ja ne tulivat oikein
iloisiksi, kun saivat kuulla ne Syöjättären neuvot. Vieläpä sai Antti
heiltä suuria rikkauksia palkakseen. Joen yli saattajalle ilmotti hän
kuitenkin neuvonsa vasta sitten, kun oli päässyt toiselle rannalle.
Kauppiaan talossa luultiin hänen aikoja jo kuolleen ja kadonneen ja
sentähden hänen paluunsa herätti suurta hämmästystä.
Kauppias itse aivan kauhistui nähtyään Antin ilmielävänä edessään.
-- Niin, tässä minä olen ja sisaresi lähetti hyvin paljon terveisiä!
Kutsuipa käymäänkin!
Kauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä.
Hän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen
ennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena
hävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset
sanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan,
mutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.
Mutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja
elänee vieläkin.


Taivaan vitjoja hakemassa.

Kävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla,
kauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi,
että mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa
käyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.
Kerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen
kylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.
Hän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja --
mitä kummaa! -- muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä
oli erittäin kaunis ja ihana.
Hän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat
kaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein
kauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.
Kun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät
siipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein
ei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset
lähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.
Hätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: -- Ken lienetkin vienyt siipeni,
tuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni
nuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.
Poika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera,
oli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan
hämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli:
-- Nyt olet saanut minut morsiameksesi ja myös takasin ihmiseksi
joutsenesta, joksi olen ollut noiduttu; mutta täältä en voi lähteä
mukaasi, vaan täytyy minun mennä ensin isäni luo kuninkaan linnaan ja
sinun tulla minua sieltä omaksesi pyytämään. Muuten voisin vielä joutua
takasin joutseneksi.
No, poika suostui siihen.
He lähtivät yhdessä kuninkaan linnaan. Kuningas pani jyrkästi vastaan,
mutta pojan hartaista pyynnöistä jo suostui seuraavalla ehdolla:
-- No, jos saanet taivaasta riippuvat kultaviljat käsiisi Tuonenvuoren
takaa, niin saat tyttäreni omaksesi. Muuten et!
Poika joutui suureen suruun eikä tiennyt, mitä vastata. Mitenkä hän
saisi ne vitjat? Huolissaan meni hän morsiamensa luo kysymään neuvoa.
-- Pahanpa ehdon pani, pahan, virkkoi morsian. -- Mutta koetahan
sentään. Istu sen hevosen selkään, jonka pihaan käsken ja aja sillä
hurauta, aja ummessa silmin, aja minne se vienee, ylämaita, alamaita,
vesien yli, vuorien yli, suurien metsien halki. Aja sinnes, kunnes
hevonen putoaa altasi. Silloin kouraise kaksin käsin ilmaa päältäsi, ja
silloin ovat kultavitjat käsissäsi!
Poika teki neuvon mukaan. Ajoi morsiamen antamalla hevosella ummessa
silmin sinne, minne tämä vei, alamaat, ylämaat, metsät, vuoret, vedet
yli, ajoi, kunnes hänen altaan hevonen putosi. Silloin kourasi hän
ilmaa kaksinkäsin päältään ja samassa olivat vitjat hänen käsissään.
Mutta samassa putosi hän itsekin, putosi jonnekin hyvin alas, syvään
rotkoon, aivan kuin maan alle.
Hän on aluksi aivan tajuttomana sinne pudottuaan, ei tiedä, mitä tehdä,
minne lähteä. Näkee ympärillään vain suuren, synkän laakson, puita,
kasveja, mutta kaikki ovat aivan kuolleita. Vihdoin lähtee hän
eteenpäin kävelemään, minnepäin lähteneekin. Kuuleepa hän silloin
omituista tappelunjyminää jostakin, nujakkaa, mistä erottaa vain luiden
kalketta vastakkain. Hän lähtee astumaan sitä kohti. Vähän matkaa
kuljettuaan huomaa hän kaksi vainajaa tapella kähmivän keskenään. Hän
hämmästyy, mutta tekee sitten tervehdyksen ja kysyy: