Suomen kansan seikkailusatuja - 3

saataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli
palvelustyttö.
-- Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen
sijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta
silloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti
aurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään
tekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on
kovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta
siis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!
Niilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.
Kun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret
juomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta
väkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet
helposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti.
Ja silloin peikko kuoli.
Niin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.


Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle.
Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä
nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän
eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen.
Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä
veden pinnasta.
Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion
päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi
sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat
viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja
ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon
linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.
-- Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.
-- Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin
tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni
polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.
-- Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi
jää?
-- Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.
-- Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet
käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa
muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit
karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen
asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.
Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan
isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa
kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta
kerran hän ajattelee:
-- Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän
tuosta mahtane mitään tulla!
Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin!
Tottahan mies aina teoistaan vastaa!
Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.
Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis,
neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten
jo kysyi:
-- Mitäs sinä täällä istut?
-- Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua,
vastasi tyttö.
-- Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?
-- Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen
mukaan lähden. Sen oma olen.
No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi
mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli
sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi
hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.
Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen
puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja
somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle
istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin.
Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.
Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.
Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei
mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.
Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja
kysyy pojalta hymysuin:
-- No, mitäs itket, poikaseni?
-- Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin
tyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä
elelemään tässä linnassa kuin omani kera vain... mutta kas, kun sitten
menimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja
herättyäni oli tyttö poissa.
-- Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää
käymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.
-- Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin
kovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.
-- Ka, vastaapa nyt!
-- Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!
-- No, saadaanhan se.
-- Mitenkä?
-- Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?
-- Olen jo vahingosta viisastunut.
-- No, kun olet, niin tuossa on tyttö!
Se olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.
-- Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.
-- Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.
-- Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en
sinulta enää koskaan karkaa!
Poika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?
Saapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!
Poika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas,
tuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi
harmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.
Aamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa,
näki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan,
kulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut
kaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen
sydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.
-- Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se
saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!
-- Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.
Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan,
kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi
ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.
Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika
oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan,
kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut
rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika
paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.
-- Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!
-- Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.
Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä
joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi
sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen
linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.
Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne
poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut,
tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean
kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen,
vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.
-- Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.
-- Mitä, sinäkö olet paennut?
-- Tänne!
-- Kuka sinut sinne johdatti?
-- Sinä!
-- Mikset minun sydämeeni paennut?
-- Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.
Ja sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa,
kultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.


Poika ja hiidenpeikko.

Kiertelipä kerran pieni poika maailmaa ja hänellä oli vain kolme leipää
kontissaan. Häntä vastaan tuli vanha ukko ja pyyti häneltä almua.
-- No, eipä tässä itsellänikään ole muuta kuin kolme leipää kontissa,
mutta annanpa sinulle sentään yhden niistä, jäähän itselleni vielä
kaksi, arveli poika ja antoi ukolle leivän.
-- No, kun sinä olet noin hyvä poika, niin annan sinulle vastalahjaksi
tämän laukun, tämän vanhan, kuluneen laukun, mutta jolla ehkä voit
jotain aikaan saada. Panet siihen vaikka nuo leipäsi, lykkäät kontin
tiepuoleen; ja kun leivät loppuu tahi muuten pulaan joudut, niin sanot
vain: "jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku", niin ehkä jotain apua
tulee!
Poika otti lahjan, kiitti siitä ja lähti marssimaan eteenpäin.
Kolme päivää kuljettuaan loppuivat häneltä leivät ja hänelle tuli
nälkä. Hän istuutui kivelle ja ajatteli, että mitäpä tässä nyt olisi
tehdä. Silloin muisti hän ukolta saamansa lahjan ja neuvon sekä sanoi:
-- Jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku!
Samassa lensi päänpäällä lentävästä suuresta hanhikarjasta kaksi suurta
hanhea hänen laukkuunsa. Toisen antoi hän olla laukussaan, toisen otti
sieltä, paistoi ja söi.
Illalla tuli hän erään talon edustalle. Hän oli kovin väsynyt ja tahtoi
päästä sisään. Hän kolkutti portille, mutta sitä ei avattu. Taloon ei
tahdottu häntä mitenkään laskea. Silloin muisti hän ylijääneen hanhen
laukussaan ja lausui:
-- Laskekaa toki, saatte hanhen palkaksenne!
-- Kyllä muuten päästäisimme, sanoi isäntä, mutta meillä on vapaana
vain tuo vanha pirtti, ja siellä käy öisin hiidenpeikko.
-- Kyllä minä sellaisista selviän!
-- No, kun selvinnet, niin käy taloon!
Poika astui taloon ja asettui vanhaan pirttiin yöksi.
Keskiyöllä tuli hiidenpeikko pirttiin.
-- Ahaa, täällä on vieras, sanoi se.
-- On kyllä, sanoi poika reippaasti.
-- Kylläpä sinä olet suuriääninen; et näy tietävänkään, kuka minä olen.
-- Etkä sinä näy tietävän, kuka minä olen, vastasi poika.
-- Tämä on minun pirttini!
-- Tämä on minun yösijani!
-- Kumpi meistä kontin kantaa?
-- Koetetaan!
He rupesivat tappelemaan. Temmelsivät kotvan, ja kas: poikanen rupesi
väsymään ja jäämään allekynnen. Silloin muistui hänelle se lahjalaukku
ja hän sanoi:
-- Jopa nyt tässä, onhan minulla se laukku!
Samassa laukku avautui, laajeni ja kohtapa oli myös hiidenpeikko sen
sisässä, laukun suu ummessa. Se oli sellainen laukku. Kaikki puoleensa
veti, eikä siitä mikään päässyt pois.
Hiidenpeikko kun näki, ettei hän pääse pois laukusta, muuttui hän
nöyräksi ja rupesi pyytämään pojalta armoa.
-- Mitäs annat, jos päästän?
-- Lähden pois tästä talosta ijäksi.
-- En tyydy siihen.
-- Annan sinulle sellaisen pyyhkimen, että sillä kun mitä tahansa
paikkaa pyyhit, niin se heti tulee terveeksi.
-- En tyydy siihen.
-- Annan sinulle sellaisen istuimen, että sille kun ken tahansa
istuutuu, ei pääse siitä koskaan pois.
-- No, kaikki nämä lupaukset kun täytät ja siirryt lopuksi ikääsi
pieneen saareen elämään, niin päästän sinut pois laukusta.
-- Täytän. Mutta sinun täytyy luvata, ettet koskaan tule tuohon saareen
minua häiritsemään, tai jos tulet, niin saan syödä sinut.
-- Syö pois!
Niin sovittiin asiat ja poika päästi hiidenpeikon laukustaan.
Lupauksensa mukaan pakeni peikko heti pienelle saarelleen. Poika jäi
elelemään muuhun maailmaan. Ihme-esineillään saavutti hän paljon
suosiota ja rahaa. Pyyhkimellään paranteli hän tauteja, rahillaan ja
laukullaan teki lystikkäitä temppuja.
Kerran sattui hän soutelemaan sillä merellä, jonka saaressa oli
hiidenpeikolla pakopaikka. Tuuli ajoi hänet sen saaren rantaan. Hän ei
aavistanut sitä ja teki kaikessa rauhassa tulen saaren rannalle ja
rupesi siinä lämmittelemään sekä keittämään ruokaa ateriakseen.
Samassa tuli hiidenpeikko siihen.
-- Ahaa, etpäs muistanutkaan lupaustasi, tulit saarelleni, sanoi se.
-- Niinpähän näyn tehneen.
-- Mutta nytpä satuitkin semmoiseen paikkaan, että siitä et lähde
elävänä. Syön sinut.
-- Elähän vielä syö, anna ensin keitän tämän keiton valmiiksi ja syön
sen. Olen silloin parempi pala sinulle. Istu siksi aikaa tuolle
rahilleni!
Pahaa aavistamatta istuutui hiidenpeikko sille.
Silloin tarttui hän siihen ijäksi. Se oli sellainen rahi, hänen, peikon
itsensä, antama. Siltä ei koskaan päässyt. Omaan loukkuunsa tarttui
peikko.
Ja poika souti pois saarelta.


Hiiri morsiamena.

Olipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus.
Kutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:
-- Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien
saada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja
huomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet
tiedossanne.
Se oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella
heistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja
pitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli
Tuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni
ja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä
morsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.
Suruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään
päin ja arveli, että mitä nyt tehdä.
Tien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.
Mökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän
nenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.
-- Terve tähänkin taloon!
-- Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.
-- No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.
-- Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.
-- Ka, mikäpä ei olisi!
-- No, mimmoinen se apea on?
-- Mimmoinen lienee.
-- Kerro pois vain!
-- Lähteneekö apua!
-- Lähtee siitä, kerro pois vain!
Kertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:
-- Ota minut morsiameksesi!
-- Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.
-- Minut, -- mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota
vain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, -- ota vain!
-- Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär
morsiamena, niin kuinkapa minä silloin --
-- Elä huolehdi, ota minut vain!
No, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.
Aamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo
morsian.
-- Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.
-- Kukapa tuo lienee! -- Metsällä illalla kävin, sieltä sain, -- metsän
anteja!
-- Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.
Seuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:
-- No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna
kello yhdeksän kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!
Ohoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja
minkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui
hiirelle asiansa. Tämä lausahti:
-- Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet,
paistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet
valmiina.
Poika kävi nukkumaan, -- hiirellä oli aamulla olut valmis.
Tuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin
isälle.
Isästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.
Seuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää
maistettavakseen.
Siitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin
ja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se
Tuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.
Isä määräsi silloin.
-- Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon
nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.
Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren
morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä --
mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.
Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa.
Vihdoin hän sen lausui:
-- Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo,
morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä
voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!
-- Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan
linnaan -- sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi!
Sittenpähän nähdään!
No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni,
mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.
Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan
eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko
oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi
koko valjakon sillalta jokeen.
Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian
kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme
uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa
ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen,
punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.
Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti
rauhottamaan:
-- Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi -- se pieni hiiri.
Tähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon
miehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin
-- kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja
kysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?
-- Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus
tuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti
ajamaan isänsä linnaa kohti.
Isä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista
kauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren
sulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.


Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Oli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita
nämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin
hänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.
Veli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä.
Kerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän
ja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään
kuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle:
-- Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin
saat paremman toimen.
Poika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:
-- Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo
sinut morsiamekseen. Lähde!
Mutta tytär teki vastusta, sanoi:
-- En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven
jauhamalla rikon.
Silloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.
Kun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli
kysyi:
-- Jokos nyt lähdet, siskoni?
-- En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.
Veli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.
Kun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.
-- Jokos nyt, siskoni, lähdet?
-- En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.
Veli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä
matalaksi ja kysyi sisareltaan:
-- Joko nyt lähdet?
-- Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni
matkaan!
Linnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön
nimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä,
vaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.
Vähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään
niemen nenässä, ja se huuteli sieltä:
-- Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!
-- Otammeko, sisko? kysyi veli.
-- Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.
Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama
Syöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:
-- Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!
-- Otammeko, sisko?
-- Emme ota, paha pahasta tulee.
Soudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle.
Sielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:
Ei olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti
sen veneeseen.
Syöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi
sisaren kuuroksi.
Jonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli
veneen perästä sisarellensa:
-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo
kuumottaa.
Mutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:
-- Mitäs, veli veikkoseni, sanot?
Syöjättären tyttö ehätti selittämään:
-- Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!
Tyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.
Soudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:
-- Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo
kuumottaa.
-- Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.
-- Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen.
Syöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.
Tyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä
veteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.
Kuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:
-- Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin.
Kuninkaan linna jo aivan lähellä on.
-- Mitä sanot, vieno veikkoseni?
-- Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.
-- No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja
syöksyi veteen.
Samassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen
voimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti
sisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.
Veli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet
morsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!
Syöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:
-- Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi
pääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.
Poika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan.
Syöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään
linnaan päin.
Kohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan,
morsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan
niin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy,
kysyy pojalta:
-- Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?
-- Tämmöinen, vastaa poika.
No, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön
morsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa
rangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:
-- Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää
hänet kyiden, käärmeiden sekaan!
Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan
rotkoon.
* * * * *
Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa
siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen
elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä,
että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.
Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja
tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.
Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin.
Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat
mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.
Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa
sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.
Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse
kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan
päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että
niin kävi.
-- Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä
silloin sinua!
Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.
On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii
hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:
-- Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?
Syöjätär-morsian sanoo silloin:
-- Minähän sen yöllä sinulle ompelin.
Kuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:
-- Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.
Hän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei
osaa sanoa mitään.
Toisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena
kolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa
avulla lähettää.
Kuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin
tietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.
-- Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja
hopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!
-- Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. -- Yöllä
nousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa
kulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää,
ei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja
koiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. -- Hän on sinun
oikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit
kyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen
sisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he
Syöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse
asettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi
petoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää
sinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat
asiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja
juuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.
Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä
heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta
tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:
-- Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren
neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso,
hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit
tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada
tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka
ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet
morsiameksikin!
Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria
timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren
rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.
Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee,
vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja
ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan.
Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee
niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja
siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen
vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen
häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä
riittää.


Sisar veljiä etsimässä.

Katosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne
jäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.
Tyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti
esteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:
-- No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!