Suomen kansan seikkailusatuja - 7

On talviyö, tähtikiiluva. Ajajia tulee vastaan suuressa salossa, mutta
kukaan ei virka mitään. Tai jos virkkaa, niin -- kun mies salaa koettaa
juuri heiltä jotain selvyyttä saada tämän matkan käsittämättömään
päämäärään nähden -- niin ne vain yliolkaisesti yrähtävät,
hoihkaisevat:
-- Siellä, siellä, mene vain!
Mutta sitä linnaa ei ala kuulua. Eikä tule enää vastaanajajiakaan. Ei
hivahda hiiren äännähdystä salossa, ei kolahda kumeavartisin honka, ei
tupsahda lumi, ei mitään elonmerkkiä ilmene. Ja kun mies katsahtaa
ympärilleen, niin ei hän näe enää omaa saattojoukkoaankaan. Ei näe
hevosia edessä, ei rekiä perässä, ei enää omaa hevostaankaan. Ja
iloinen appiukko ja punottava nuori puoliso, nekin ovat poissa. Hän
yksin vain -- itsestään kulkevassa reessä...
Ja kohta ei hän näe muuta kuin saman viidakkorantaisen metsän reunan,
jossa hän oli äsken ansojaan keritellyt. Hän oli nukahtanut ja nähnyt
pahaa unta. Viidakkorannassa vielä sama kettukin vilahtaa ja
häpeämättömästi häntäänsä huiskasee.
Hän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei
hän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä
metsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman
ruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:
-- Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!


Silmivoiteen haennassa.

Kerran kuningas sairasti kovaa silmätautia ja hänen nuorin poikansa
lähetettiin hakemaan voidetta, joka tämän taudin parantaisi. Se lääke
oli hyvin kaukana, hyvin kaukana, ja vielä sellaisessa paikassa, josta
ei kukaan tiennyt mitään. Vanhemmat veljet eivät uskaltaneet
ajatellakaan sellaiselle matkalle lähtemistä ja nuorintakin veljeä he
kovin siitä estelivät, mutta tämä oli urmakka poika ja lähti vain
sille.
Vanhalla nimikkohevosellaan lähti hän ajelemaan tietä pitkin.
Ajettuaan kappaleen matkaa tuli eteen kolmen tien haaraus, johon joka
haaran suulle oli pantu kirjotus. Yhden tien suulla ilmotettiin, että
sille tielle ken lähtenee, sitä itseään kyllä pidetään hyvänä, mutta
hevosta aivan nälässä; toisen tien kirjotuksessa taas sanottiin, että
sillä tiellä pidetään kyllä hevosta hyvästi, mutta miestä itseään
nälässä ja kolmannen tien kirjotuksessa sanottiin vihdoin, että
"sittepähän kokee kun koettaa".
Tällehän kolmannelle tielle poika lähti.
Ajettuaan kotvan aikaa sitä tunsi hän väsymystä ja nälkää, jonka vuoksi
hän eräässä mutkassa laskeutui alas hevosensa selästä ja istuutui
levähtämään ja aterioitsernaan.
Yhtäkkiä tuli siihen susi ja sanoi hänelle:
-- Kuinka olet uskaltanut lähteä tätä tietä kulkemaan? Minne olet
menossa?
-- Isälle silmilääkettä hakemaan, vastasi poika katsoen vakavasti
suteen.
-- Ohoh, oletpa ottanut vaikean tehtävän, lausui susi ja jatkoi, --
pahalle, pahalle tielle olet, poikaseni, lähtenyt. Mutta jos antanet
minulle kappaleen leivästäsi, niin koetan sinua auttaa, ettet pahimpaan
pulaan joudu.
Poika antoi kappaleen sudelle ja tämä sanoi hänelle:
-- Kun nyt lähdet eteenpäin vaeltamaan, niin kolme taloa ensin matkan
varrella sinua vastaan tulee ja nämä talot ovat pahat. Mutta sinä vain
kunkin kohdalla tällä varvulla kolmasti ilmaan lyö, niin pääset niistä
ohi kulkemaan. (Samassa antoi hän pojalle varvun.) Sitten tulee suuri
linna eteesi. Se on jo se paikka, jossa on tuota silmivoidetta. Erään
pienen huoneen ikkunalla on kultahäkki, siinä pieni kultalintu, sen
häkin vierellä on pullo, -- siinä sitä lääkettä! Mutta elä mene linnaan
päivällä, vaan sydänyöllä ja silloinkin hyvin varovasti, sillä sen
huoneen kynnyksen tienoilla on näkymätön lanka, joka on kellosia täynnä
ja jos vain vähänkin kosketat siihen lankaan, rupeavat sen kelloset
soimaan, ja sinun käy huonosti. Tee siis tarkoin niinkuin käskin. Mutta
ellet sinä varovaisuudessasikaan onnistuisi vaaraa välttämään, niin
pyydä vain ennen pahinta päästä pistäytymään hetkeksi linnan
puutarhaan, ja siellä kun vain lyöt kolmasti tällä varvulla ilmaan,
niin teen mitä voin avuksesi.
Poika kiitti neuvoista, nousi hevosen selkään ja lähti edelleen.
Niinkuin susi oli sanonut, tuli matkalla kolme taloa eteen ja niistä
kaikista hyökättiin äkäisesti häntä vastaan, mutta kun hän vain sillä
suden antamalla varvulla löi kolme kertaa ilmaan, niin hävisi kaikki
vaara ja hän pääsi rauhassa jatkamaan.
Päästyään viimeisen talon ohi tuli suuri linna häntä vastaan. Ahaa,
tässähän se onkin! Ja hän laskeutui hevosen selästä ja kävi linnan
edustalla odottamaan yötä. Sydänyöllä lähti hän varovaisesti hiipimään
linnaan. Siellä pääsi hän onnellisesti mainittuun pieneen huoneeseen
asti, huoneeseen, jossa oli se kultahäkki ikkunalla, saipa sieltä häkin
vierestä sen lääkepullonkin käsiinsä, ja pääsi myös pois huoneesta.
Mutta kun hän oli tullut hevosensa luo linnan edustalle, rupesi hän
ajattelemaan sitä kultahäkkiä ja siinä olevaa pientä kultalintua
ikkunalla, ja hän katui, ettei ollut ottanut niitäkin mukaansa. Samalla
tiellähän ne olisivat nekin tulleet. Hän päätti lähteä uudestaan
linnaan. Hän tekikin niin ja pääsi myös siihen pieneen huoneeseen sekä
sai häkin. Mutta kun hän lähti sieltä tulemaan pois, koskettikin hän
jalallaan siinä kynnyksen tienoilla olevaa tiukulankaa ja ne tiuvut
rupesivat soimaan. Samassa koko linna heräsi. Hänet otettiin kiinni ja
pantiin tilille käynnistään. Hänen täytyi tuoda lääkepullo takasin.
Vieläpä hänet rangaistukseksi tuomittiin tyrmään suljettavaksi.
Kun ei muu auttanut, pyysi hän ennen tuomion täytäntöönpanoa päästä
hiukan pistäytymään puutarhassa, hevonen kun sinne oli jäänyt
sitomatta. No, siihen suostuttiin. Mutta kun hän oli päässyt
puutarhaan, löi hän sillä suden antamalla varvulla ilmaa kolmasti; ja
niin pian kun hän oli sen tehnyt, suden lupaus täyttyi siten, että susi
itse ilmestyi siihen.
-- No mitäs nyt, oletko joutunut vaaraan? kysyi susi.
-- Olen, tyrmään olen tuomittu.
-- Mikset ollut varovaisempi! Mene nyt heti takaisin linnaan ja esitä
siellä kuninkaalle, että hän vaihtaisi rangaistuksen siksi, että sinä
toisit hänelle minkä tahansa ihmeellisen esineen tai elävän ja sen
perusteella pääsisit vapaaksi.
Poika meni linnaan ja esitti kuninkaalle suden neuvon mukaan.
-- No, jos tuot minulle puhuvan ja laulavan hevosen, niin päästän sinut
vapaaksi. Mene hankkimaan! -- Kuningas vastasi yksikantaan ja lyhyesti.
Poika tuli suden luo ja kertoi tälle, mitä kuningas oli sanonut.
-- No, ei huolta mitään! Kyllä siitä selvitään. Minä muuttaudun heti
tuoksi hevoseksi ja sinä saatat tämän kuninkaalle. Sen jälkeen sitten
elä ole huolissasi minusta, vaan kun olet päässyt vapaaksi, mene
seuraavana yönä uudestaan linnaan ja koeta saada se lääkepullo. Nyt on
se pantu siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär nukkuu, ja nytkin on
tuo tiukulanka kynnyksen tienoilla. Koeta siis liikkua vieläkin
varovammin! Kun sitten olet saanut pullon, niin lyö varvullasi kolme
kertaa ilmaan, se on merkki minulle, että voin muuttua takasin sudeksi.
Luonnollisesti pyydät nytkin päästä puutarhaan ja lyöt varvulla ilmaan,
jos joudut vaaraan.
Poika kiitti neuvosta ja lupasi tehdä neuvon mukaan. Susi teki silloin
pari kolme kuperkeikkaa tantereella ja samassa muuttui siksi laulavaksi
ja puhuvaksi hevoseksi. Poika vei sen kuninkaalle ja -- pääsi vapaaksi.
Seuraavana yönä lähti hän uudestaan sitä silmävoidepulloa hakemaan.
Hänen onnistui päästä huoneeseen, saada myös se lääkepullo, pääsipä
sieltä huoneesta poiskin, kuten ensi kerralla. Mutta kun hän oli tullut
hevosensa luoksi, rupesi hän taas ajattelemaan, että siellä
huoneessahan nukkui kaunis kuninkaantytär ja sitä olisi saattanut
kauemmin ja tarkemmin katsella. Hän lähti uudestaan linnaan. Taaskin
hän pääsi huoneeseen, samoin sai tarkastella nukkujaa, mutta kun hän
rupesi lähtemään sieltä pois, satutti taaskin jalkansa siihen
tiukulankaan, ja silloin taaskin koko linnanväki heräsi.
Poikanen joutui uudestaan kiinni ja tuomio oli nyt entistä ankarampi.
Häneltä vaadittiin se lääkepullo takaisin, sitten tuomittiin hänet
syöstäväksi heti syvään maanalaiseen hautaan.
Silloin tuli hänen avukseen kuninkaantytär. Se oli ensin, hälinän
syntyessä, pahasti säikähtänyt, mutta sitten muisteltuaan pojan soreaa
ulkomuotoa ja ajatellen hänen pientä rikostaan suureen rangaistukseen
nähden, oli ruvennut häntä säälimään, ja kävi hartaasti pyytämään
isältään armoa.
Tyttärensä vaikutuksesta isä myönsi sen lievityksen, että salli pojan
ennen tuomion täytäntöönpanoa käväistä puutarhassa. Siellä poika löi ne
määrätyt kerrat varvulla ilmaan ja kun se oli tehty, oli siinä taas
susi kysymässä ja auttamaan valmiina.
-- No, mitä nyt?
Poika kertoi hänelle sattumansa.
-- No, mene nyt kuninkaan luo ja pyydä, että sinä saisit tuoda nyt
hänelle vieläkin ihmeellisemmän elävän tai muun, minkä kuningas määrää.
Kuningas suostui siihen ja määräsi pojan tuomaan tyttärelleen
maankuulun ja veenvalion miehen.
Poika kiitti ja tuli suden luo.
-- Mitäs nyt? sanoi hän.
-- Ei mitään hätää, vastasi susi. -- Minä muutun tuoksi mieheksikin ja
kun olet vienyt sen kuninkaalle, niin käyt kolmannen kerran hakemassa
sitä silmivoidepulloa. Mutta nyt elä käänny uudestaan vaaralliselle
tiellesi, vaari mene heti matkaan. Minusta elä huolehdi, minä kyllä
selviän!
-- Mutta, mutta... empi poika,
-- Mitä epäilet?
-- Sitä... kun minä haluaisin saada sen kuninkaantyttärenkin. Se on
niin kaunis ja et voi arvata, miten lempeästi se pyysi armoa minulle.
Ottaisin hänet niin mielelläni morsiamekseni.
-- Vai sellaiset tuumat sinulla, iski susi silmää. -- No, sitten
muutetaan suunnitelmaa. -- Minä muutun sulhaseksi ja sinä viet sen
kuninkaalle. Sitten tulet sinä lääkepulloa hakemaan. Minä pyydän päästä
nukkumaan samaan huoneeseen, missä kuninkaantytär nukkuu ja missä se
pullo on. Kun sinä sitten olet saanut sen pullon ja päässyt pois,
lähden minäkin kuninkaantyttären kera ulos, muka vilvottelemaan, ja me
tulemme luoksesi. Silloin minä selitän kuninkaantyttärelle, kuinka asia
oikein on, muutun sudeksi, ja silloin voit hyvin asiasi selvittää. Jos
hän suostuu morsiameksesi, niin ei muuta kuin istut hänen kanssaan
hevosesi selkään ja ajat matkoihisi.
Poika ihastui ikihyväksi ja ryhtyi suunnitelmaa toteuttamaan. Kun susi
oli muuttunut siksi ihmeelliseksi mieheksi, vei poika sen kuninkaalle
ja tämä, joka ihastui siihen, päästi heti pojan vapaaksi. Yöllä poika
haki sitten sen lääkepullon ja susi-sulhanen toi sen kauniin
kuninkaantyttären pojan luo. Siinä selvitettiin asian loppu. Iloisena
suostui tyttö pojalle morsiameksi. Lähdettiin ajamaan kohti kotimaita.
Susi saattoi heitä siihen tien mutkaan asti, jossa oli poikaan yhtynyt
ja antoi hänelle sen ihmevarvun. Siinä tuli jäähyväiset. Pojan tuli
oikein haikea, mutta susi lohdutti, että hän kyllä selviää. Hänen
tehtävänään on auttaa ihmisiä näillä oudoilla teillä, vaikka monikin
kammoo ja karttaa häntä.


Kalastajan vaimo.

Olipa ennen kalastaja ja hänellä vaimo. Kerran ukko saa verkkoon kalan,
kultaisen kalan, mutta kun kala niin hartaasti pyytää päästämään
vapaaksi, mies laskeekin sen irralleen, päästää veteen. Sanoo kala
miehelle mennessään:
-- Sinulle vielä jonkun hyvän työn tehnen!
Mutta kun ukko tulee kotiin ja vaimo kuulee, miten on käynyt, niin
toruu hän ukkopahaansa minkä kerkiää ja sanoo viimein:
-- Sen minä sanon, että mene nyt heti paikalla ja pyydä siltä kalalta,
että se nämä entiset talot ja tilat heti suureksi kartanontilaksi
muuttaisi, sillä kuka näissä rähjissä enää kehtaa asua! Tehköön nyt sen
lupaamansa hyvän työn.
Ukko menee rantaan, pyytää kalan täyttämään tuon eukon toivomuksen.
Kala miettii hetken, mutta lupaa sitten täyttää pyynnön. Kun ukko tulee
takaisin kotiin, niin hän ei enää oikein tunnekaan taloaan omakseen,
sillä sen sijalla on komea kartano, suuri linna. Sellaiseksi oli kala
hänen talonsa muuttanut. Ja eukko, se siellä loistavassa kartanossa
komeana rouvana mahtailee ja määräilee.
No, tämä hyvä; mutta se eukko taas tulee pahantuuliseksi ja sanoo
ukolle:
-- Mene nyt sen kalan luo ja sano sille, että se tämän kartanon
kuninkaanlinnaksi muuttaisi ja minut kullassakäveleväksi
kuninkaanrouvaksi!
No, eihän auta; ukko menee ja esittää kalalle eukkonsa toivomuksen.
Tämä taas miettii, mutta taas myöntää ja lupaa täyttää toivon. Kun ukko
tulee talolleen, niin tapaa hän sen tosiaankin kuninkaanlinnaksi
muuttuneena ja vaimonsa kuninkaanrouvana kävelevänä.
Mutta akka ei tyydy tähänkään, vaan käskee jonkun ajan päästä kalalta
pyytämään, että se tämän linnan kirkoksi, jumalankartanoksi muuttaisi
ja hänet jumalankuvaksi nurkkaan korottaisi, jotta kaikki häntä
kumartaisivat ja hänelle kunniaa antaisivat.
Ukko hämmästyy tuota pyyntöä, ei lähtisi sitä esittämään, mutta eukko
on ankarana, täytyy lähteä vain.
Kala kuuntelee myös totisena pyyntöä, pudistelee päätään, mutta vihdoin
huiskauttaa vettä pyrstöllään ja lausuu ukolle:
-- No olkoon menneeksi, tulkoon eukkosi jumalankuvaksi nurkkaan!
Kun ukko tulee nyt kotipihaansa, ei hän tapaa enää mitään linnoja, ei
kartanojakaan, vaan entisen, entistään rähjäisemmänkin talonsa, ja kun
hän astuu pirttiin, tapaa hän siellä vaimonsa nurkassa istua
kyyröttämässä kuin kurjimman kerjäläisvaimon, ryysyihin puettuna,
ryppyiseksi vanhentuneena ja vaivaiseksi kontistuneena.
Se oli akan suurien toivomuksien tulos.


Hiidessä käynnit ja suolamylly.

I.
Oli ennen rikas veli ja köyhä veli.
Rikas veli panee pidot toimeen, muut kaikki niihin kutsuu, mutta ei
köyhää veljeä, häntä kohden vihaa kantaa. No, köyhä veli arvelee:
lepytän veljen! Hän parhaan lehmän karjastaan iskee ja lähtee sen kera
veljensä pitoihin.
-- Tässä, veliseni, sinulle lehmän toin... pitoihin laskenet.
-- Vie hiiteen vaivaiset lihasi! ärjäsee rikas veli eikä päästä köyhää
veljeä pitoihin.
No, hiiteen kun käski lehmän lihat veli viedä, niin sinnehän tästä on
lähdettäväkin, köyhä veli arvelee. Hän lähtee hiiteen, lihoja sinne
viemään.
Matkalla tapaa hän erään ukon, joka kuultuaan hänen asiansa, sanoo,
että Hiidessä onkin nyt lihasta kova puute, ja sentähden on siellä
pyydettävä hyvää vastalahjaa moisesta vietävästä.
-- Mitäpä tuolta pyytäisin? kysäsee lihainviejä, joka on ensikertoja
näillä matkoilla ja muutenkin huono kauppamies.
-- Pyydä sieltä sellaista myllyä, joka mitä tahansa jauhaa ja kuinka
kauvan tahansa.
-- No, hyvä, sitä pyydän.
No, saattaa mies lihansa Hiiteen, sen isännälle. Tämä kovin ihastuu
tuomisesta ja kysyy, mitä hän haluaisi siitä.
-- Ka, sitähän minä myllyn-häkkyrää arvelin.
-- Mielelläni sen annan!
Mies lähtee paluulle, mutta matkalla pistäytyy levähtämään erään
akkasen mökkiin. Tämä kun saa selville, mistä mies tulee ja mikä esine
hänellä on säkissä, vaihtaa salaa tuon Hiidestä saadun myllyn omaan
tavalliseen myllyynsä. Mies kun lähtee mökistä, ei huomaa erotusta, vie
sen eukon myllyn kotiinsa.
Täällä kun koetetaan sitä myllyä, niin eihän se mitä jauha, se kun on
se eukon mylly, ei kerrassaan mitään.
-- Vie hiiteen mokoma myllysi, kivahtaa silloin miehen emäntä, niin
suuttuu mokomasta petoksesta.
-- Ka, hyvinpä tämä sinne joutaa, arvelee mies ja lähtee jauhamatonta
myllyä Hiiteen takaisin hynttyyttämään.
-- No, mitä sinä taas tänne tulit? kysyy Hiiden isäntä häneltä
kummastuen.
-- Tulinpa tätä myllyä johonkuhun muuhun vaihtamaan, kun tämä ei jauha
kerrassaan mitään.
No, hänelle annetaan nyt siellä sellainen pöytäliina, että sen kun
mihin tahansa levittää, niin siihen heti paikalla tulee mitä tahansa
syötävää.
Mutta tullessaan mies taas pistäytyy sen eukon mökkiin levähtämään, ja
se taas vaihtaa sen esineen salaa toiseen samalta näyttävään.
Kun mies saapuu kotiin, niin eihän siitä liinastakaan ole mihinkään, ja
sen vuoksi eukko taas sanoo hänelle:
-- Vie hiiteen tämäkin pöytäliinasi!
-- No, sinnepä tämä hyvin joutaa!
Ja hän lähtee taas Hiitolaan.
Täältä saa hän nyt sellaisen pussin, että siihen kun kiljasee, että
"pois, pojat, pussista!" ja samalla määrää jonkun tehtävän, niin
samassa hetkessä nousee sieltä joukko poikia, jotka heti tekevät tuon
määrätyn tehtävän. Mutta ellei heille mitään työtä määrää ennen
kiljasemista, niin pojat käyvät käskijäänsä lyömään.
No, mies paluumatkalla sattuu taas sen pahan akan luo ja saa taas
selvittäneeksi, mitä hänellä on matkassaan.
-- Sille kun vain sanoo, että "pois, pojat, pussista!" niin ne heti
sieltä pussista nousevat ja tekevät mitä tahansa.
-- Vai semmoinen esine sinulla nyt on, virkkaa akka ja vaihtaa taas
salaa sen omaan tavalliseen pussiinsa. Mutta hän tahtoo sitä jo heti
koettaa, ennenkuin mies vielä kunnolla ennättää pois pihastakaan.
Karjasee hän siis pussille, asettuen sen viereen seisomaan:
-- Pois, pojat, pussista!
Mutta hänpä ei osannutkaan ennen kiljasemista määrätä niille mitään
työtä, jonka vuoksi ne, kun nousivat pussista, alkoivatkin pieksää
akkaa.
Eukko huutamaan.
Mies kuulee sen huudon pihalle ja tulee takaisin tupaan.
-- No, mitä sinä, akka, huudat?
-- Tässä nämä pojat..., alkaa eukko, mutta samassa huomaa hän
joutuneensa tunnustamaan kieron vaihtokauppansa.
-- Vai et tunnustaisi, ärjäsevät pojat ja yltyvät entistä kovemmin
pehmittämään eukkoa.
Mieskin silloin huomaa, mistä on kysymys, huomaapa, että tämähän se on
ne edellisetkin esineet toisiin vaihtanut ja rupeaa kilpaa poikain kera
eukkoa pehmittämään. Tällä tapaa saa mies takasin ei ainoastaan oikean
pussinsa, vaan myöskin oikean pöytäliinansa ja myllynsä, jonka jälkeen
hän komentaa pojat pussiin ja lähtee kotiinsa päin astumaan. Ja täällä
on nyt toisenlainen vastaanotto kuin edellisillä kerroilla, ja loppujen
lopuksi siitä köyhästä veljestä vähitellen koituu rikas mies niiden
ihme-esineittensä avulla.

II.
Köyhä veli kun Hiidestä saamainsa esineitten avulla vähitellen
rikastuu, niin jopa rupeaa rikkaan veljen mieli kääntymään köyhän
veljen oloihin ja olentoihin, -- hän tahtoo saada selville, mistä se
rikastuminen johtuu.
-- Sillä on semmoinen ihmeellinen pussi ja pöytäliina ja sellainen
mylly, että kun sen mitä tahansa panee jauhamaan, jauhaa se sitä kuinka
kauvan tahansa, selitetään rikkaalle veljelle sen köyhän veljen
rikastumisen syitä.
Tuon kun kuulee rikas veli, tahtoo hän kaikin mokomin saada ne esineet
veljeltä, etenkin sen myllyn. Hän menee ja rupeaa sitä ihmejauhajaa
ostelemaan, tarjoaa siitä tynnyreitä kultaa ja hopeita.
No, köyhä veli kun on tarpeekseen kaikenlaista hyvyyttä jauhattanut
itselleen, niin viimein myö sen merkillisen myllyn veljelleen.
Tämä panee sen heti toimeen. Panee sen suolaa jauhamaan laivaan ja
lähettää sitten laivan myllyineen päivineen maailmoille, kauppaa
käymään. Lähtee itsekin mukaan, nähdäkseen miten tuo ihme-esine toimii.
No, toimiihan se, moitteettomasti toimii. Mutta toimii liiemmaksikin.
Ostaessaan sitä ei ostaja älynnyt myyjältä kysyä, mitenkä se laitos
pannaan seisomaan, kun se on jauhanut tarpeiksi asti. Nyt se koje olisi
pitänyt jo seisauttaa, sillä laiva oli jo suoloja täysi, mutta mitenkäs
se tehdä. Laivan isännälle jo hätä käteen, ei osata kojetta seisauttaa.
Laiva täyttyy jo suoloista, on upota. Ruvetaan jo huutamaan apua, mutta
ääni ei minnekään kuulu. Vihdoin laiva uppoaa. Ja sen kera menevät
sinne meren pohjaan sekä isännät että muut.
Ja siellä jauhanee se suolamylly suolojaan vielä tänä päivänäkin ja
tehnee meriä yhä suolaisemmiksi.


Hiiden laiva.

Kerran sattuu eräs mies metsämatkoillaan osumaan Hiiden maille,
hiitolaisten pihaan. Täällä nämä, palassääriset, karvaihoiset, tapella
metakoivat keskenään siitä, kuka heistä saisi omakseen turkin, jonka
eräs heistä on joku aika sitten metsästä löytänyt. On heillä myöskin
laiva ja ihmeellinen onkin, maat ja meret itsestään kulkeva, mutta se
ei ole heistä nyt minkään arvoinen, turkki on tärkeämpi.
Kun mies saapuu heidän luoksensa, niin he kääntyvät kaikin hänen
puoleensa pyytäen, että hän ratkaisisi riidan.
-- Saat tuon laivan palkaksesi, jos päästät meidät pulasta.
No, päästäähän mies heidät pulasta. Sanoo, että kun hän nyt ampuu
nuolen jousestaan, niin se, ken ensinnä löytää sen, saa turkin.
Mainio ratkaisu, nerokas ehdotus; ja kun mies ampuu nuolen jousestaan,
niin kaikki lähtevät sinne sen perästä juoksemaan. Ennen sitä he ovat
kuitenkin neuvoneet, miten se palkkioksi luvattu laiva saadaan
liikkeelle ja seisatetuksi.
Mies nousee laivaan ja lähtee matkoihinsa.
Hän kun on aikoja kappaleen matkaellut sillä ihmelaivallaan, niin tulee
hän erään kuninkaanlinnan edustalle. Siinä hän aivan uhallakin
pysähdyttää. Eikös satu ikkunasta katsahtamaan kuninkaantytär ja kun se
näkee tämän ihmekojeen hyökkää heti ulos ja huudahtaa miehelle:
-- Sinullapa outo laiva, etkö ottaisi minua matkatoveriksesi?
Sellaiselle miehelle rupeaisin morsiameksikin.
-- Olkaa, veikkonen, armollinen prinsessa, semmoisia puhumatta, ettehän
te toki minulle tule, ilvehditte vain; minähän olen vain tällainen
yksinkertainen mies. En ota teitä laivaani.
-- Ota, ota, en ilvehdi, tulen todella morsiameksesi!
No, silloin ottaa mies kuninkaantyttären laivaansa jopa morsiameksikin.
Sillä se kuninkaantytär on kaunis ja korea ja kaikin puolin sopiva ja
hyvä. Hyvällä mielellä mies ottaa, ja sitten lähdetään yhdessä ajamaan
pois siitä kuninkaan pihasta, minne lähdettäneekin.
Tullaan ihmeelliseen saareen suuren meren keskellä, kauniiseen, kukkia
kasvavaan saareen, hedelmälliseen ja heleäilmaiseen saareen.
No, kun se on sellainen kaunis saari, niin siihenhän elämään jäädään.
Marjoilla ja puun hedelmillä siinä saaressa eletään, kirkasta
lähdevettä juodaan ja laulellen aikoja kulutetaan. Marjoja ja hedelmiä
kasvaa maassa sekä puussa, ja hyvä heidän on siellä elää.
Mutta kerran mies yltyy poimimaan ja syömään noita ihania marjoja niin,
että jää sinne marjikkoon niin, ettei muista tulla sieltä poiskaan,
unohtaa morsiamensa ja laivansa. Jää sinne aivan moniksi päiviksi.
Morsian odottelee, odottelee, huutelee, huutelee, etsii, etsii, -- ei
tule mies, ei palaa.
Vihdoin hän suuttuu, ikävystyy, -- polkee laivan polkimelle, tarttuu
peräsimeen ja ajaa pois saarelta.
Kun on aikansa siellä marjikossa ollut, tointuu vihdoin mies sieltä ja
palaa lähtöpaikkaansa. Mutta siellä hän ei tapaa enää ketään, kaikki on
poissa.
Silloin hän hämmästyy ja käy kiihkeästi kadonneita etsimään. Mutta
turhaan. Poissa ovat ne. Miestä jo suututtaa, mutta ei auta, täytyy
jäädä vain levollisesti odottamaan.
Ja sitä odotusta riittää. Ei kuulu laivaa, ei morsianta, ei ilmesty
mitään muutakaan, mikä tuottaisi vaihtelua tai päästäisi pois saarelta.
Siinä odotellessa sattuu vielä pieni, omituinen selkkaus. Kerran sattuu
hän syömään marjoja, jotka jo heti syötyäkin tuntuvat oudoilta, mutta
sitten kasvaa niistä hänelle suuret sarvet päähän.
-- No, tämä vielä piti, arvelee hän tuskastuneena. -- Kuinka nyt ilkeät
edes ihmisten eteen käydä, jos niitä milloin sattuisi tänne osumaan!
Mutta jonkun ajan perästä sattuu hän syömään toisia marjoja, jotka nuo
sarvet heti päästä pudottavat.
-- No, tämä oli sentään onni, huudahtaa mies ja pistää huvin vuoksi
sekä toisia että toisia noista oudoista marjoista taskuunsa sekä käy
jatkamaan odottelevaa elämäänsä.
Jonkun ajan perästä sattuu siitä ajamaan ohi joku laiva ja kun mies
nostaa saaressa suuren huudon, niin laivassa se kuullaan ja tullaan
hänet sieltä noutamaan.
Mannerrannoille päästyään kävelee hän päivän, pari ilman määrää, mutta
joutuu sitten erään kuninkaanlinnan suureen, kauniiseen puutarhaan.
Siellä istuutuu hän soman, vettä korkealle suihkuttavan lähteen
rannalle ja, kun on kovin väsynyt ja hikinen, käy sen rannalla
peseytymään ja puhdistautumaan, kasvoja sekä jalkoja pesemään. Mutta
sehän on kovin sopimatonta. Kohta saapuu siihen joku linnan
hoviherroista ja käy häntä kovin torumaan moisista puuhistaan.
-- Kuinka sinä, mieshyvä, käyt tässä kasvojasi ja jalkojasi pesemään?
Etkö näe, että tämä on kuninkaanlinnan puutarha ja tämä lähde sen
kauniimpia suihkukaivoja! Kuinka voitkaan sellaista tehdä!
-- Ohoh, onko tämä kuninkaanlinna! No, onko tämä ehkä se
kuninkaanlinna, jonka kuninkaantytär on ollut pitkillä matkoilla ja
palannut äskettäin ihmeellisen laivan kera?
-- O -- on, -- kuinka sitä kysyt?
-- Siksi vain, että kun tämä on se linna, niin ette suinkaan te, niin
kauniin ja korean kuninkaantyttären hoviherra, tahdo minua tällaisesta
pikkusyystä moittia. Menkää ilmottamaan armolliselle neidillenne, että
minä tästä teostani hyvitykseksi tahdon tehdä hänet vielä kauniimmaksi,
koreammaksi ja nuoremmaksi kuin hän on.
-- Elä nyt, -- mitenkä sinä sen tekisit! Annahan kun menen ja ilmotan
prinsessalle. Odota kotvanen!
Mies naurahti itsekseen. Hän oli huomannut joutuneensa oman morsiamensa
pihaan ja päätti tehdä pikkukolttosen morsiamelleen kostoksi hänen
äkillisestä lähdöstään ihmesaaresta. Näin muuttuneessa ja ränstyneessä
asussa ei morsian häntä tuntisi ja kaikki kävisi hyvin päinsä.
Halusihan toki kuninkaantytär tulla kauniimmaksi ja koreammaksi ja
nuoremmaksi. Juoksujalassa saapui hän seurueineen suihkulähteelle ja
käski miestä heti ryhtymään toimeen. Eikä hän tuntenut miestä, vaikka
tämä tunsi hänet heti.
Mies syötti hänelle niitä marjoja, jotka kasvattivat hänelle sarvet
päähän. Sen tekivät ne kuninkaantyttärellekin ja tämä ei suinkaan
kaunistanut häntä, vaan päinvastoin rumensivat.
Kuninkaantytär ja kaikki hovi joutui aivan kauhuisinsa tästä
onnettomuudesta ja kaikki vaipuivat synkkään suruun. Toruttiin kyllä
miestä, uhattiinpa oikeudenkäynnilläkin ja rangaistuksella, mutta mitäs
se auttoi: sarvet olivat kasvaneet prinsessan päähän eivätkä lähteneet
millään. Ja olihan mieskin surevinaan tapausta, selitti, ettei hänelle
ollut sellaista ennen sattunut.
Mutta kun surua oli kannettu muutama päivä, niin ilmestyi mies uudessa
asussa kuninkaanlinnaan ja ilmotti, että hän on keksinyt lääkkeen,
jolla nuo sarvet voidaan saada pois. Kaikki ihastuivat siitä ja
antoivat miehen koettaa konstejaan. Mies kun antoi prinsessan syödä
niitä toisia marjoja, niin sarvet heti putosivat. Siitäkös ilo
linnassa! Ja lisäsihän iloa sekin, kun mies ilmaisi itsensä ja nauraen
selitti, että hän oli tehnyt tämän vain turhanpäiväiseksi koetukseksi
ja ikäänkuin kostoksi saareen jäämisestään, mikä kyllä oli ollut
enemmän omaa syytä. Sula sopu vallitsi kohta kuninkaan linnassa.


Kaksi kaupankävijä-ueljestä.

Kauppamiehellä oli ennen muinoin kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi
kummallekin laivan perinnöksi. Pojat lähtivät siitä yhdessä
purjehtimaan ulkomaille ja erotessaan toisistaan merellä tekivät sen
liiton keskenään, että kun he vuoden purjehtivat eri merillä, he
yhtyvät tässä samalla paikalla, missä nyt eroavat. Kului määräaika
tuosta ja veljet tavaralla täytettyine aluksineen tulivat yhteen
puhutulla paikalla. Mutta toinen, vanhempi veli, oli saanut laivansa
täyteen valhetta ja vääryyttä harjottaen, kun taas nuorempi veli oli
totuutta ja rehellisyyttä rakastaen sen kukkurapääksi saattanut. Tästä
syntyikin heillä puhe yhteen tultuaan, mutta arvaahan sen, että heille
tuli heti riita ja tora. Vanhempi veli puolusti vääryyttä, nuorempi
oikeutta.
Kun ei asiasta muuten sovittu, määräsivät he riitansa ratkaisijaksi
sen, joka heidän kotiin purjehtiessaan ensiksi heitä vastaan sattuu; ja
se, jonka väite voittaa, se saa toiselta laivan tavaroineen, toinen sen
häviää.
Purjehtivat he siis edelleen, no, tuli heitä vastaan venheellä mies,
mikä lie ollutkin miehiään. Vanhempi veli huusi kohta laivastaan sille:
-- Mies hoi, totuusko vai valhe voittaa maailmassa?
-- Etkö sitä ennestään tiedä, valhehan se maailmassa vallitsee! vastasi
mies veneestä ja souti edelleen.
-- Siinä kuulit, ähähti vanhempi veli ilkeässä voitonriemussaan
nuoremmalle ja kun oli vedon voittanut, otti armotta tältä laivan