Suomen kansan seikkailusatuja - 8
Total number of words is 3335
Total number of unique words is 1531
23.7 of words are in the 2000 most common words
32.8 of words are in the 5000 most common words
37.0 of words are in the 8000 most common words
tavaroineen. Vieläpä sydämettä puhkasi hänen silmänsä ja työnsi hänet
sitten pienessä veneessä aaltoja aavoja ajelehtimaan.
Näin surkeasti kävi nuoremmalle veljelle, joka ei ollut mitään pahaa
tehnyt. No, kun hän oli jonkun aikaa aavoja selkiä ajelehtinut, joutui
hän jollekin tuntemattomalle, kaukaiselle rannalle. Siinä nousee hän
maalle ja alkaa etsiä jotain kuivempaa olopaikkaa, jota voisi pitää
yösijanaankin. Löytääkin hän suuren kiven ja nousee sille istumaan.
Istuessaan siinä kuulee hän äkkiä lähestyvää suksen suhinaa metsästä.
Hän kuuntelee ja tarkkailee ja lausuu vihdoin:
-- Ken lienetkin suksen suhisuttaja, tule avukseni ja armokseni!
Suksen suhisuttaja tulee ja kysyy häneltä:
-- Mikäs sinä olet istujoita. Miten olet joutunut tänne ja oletko sinä
todella -- näenkö oikein -- silmätön?
Kivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka
hänelle hänen näkönsä toisi takaisin.
Suksen suhisuttaja siihen vastaa:
-- Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden
viedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen
lähteen vedellä.
Onneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä
hän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän
nousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne
saanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy
nyt autettavaltaan:
-- No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?
-- No, jos pääsisin omalle maalleni!
-- No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut
suuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja
jos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität,
ellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään
takaisin luokseni.
Mies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne
lähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan
luokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan.
Sukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies
siellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia
koirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:
-- Tiedättekös mitä? kysyy yksi.
-- Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.
-- Tiedättekö mitä minä tiedän?
-- Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.
-- No, puhupas sinä, mitä tiedät!
-- Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka
on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei
saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain
päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella
voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.
-- Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on
kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä
saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla
kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois,
-- heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.
-- Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. -- Samalla kuninkaalla on
linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä,
mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne
hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven
sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.
Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa
jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.
Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa
niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin
laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin,
astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren
linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen
kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna...
Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.
-- No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, --
vaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään
kaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.
-- No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan,
vastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma
kuninkaanlinna.
Jonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan
puistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:
-- Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen
päästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.
-- Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä
on syynä, ettei vettä ole lähempänä?
-- En tiedä.
-- Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren
koivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin
ehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.
-- Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti
hakkauttaisin sen maahan.
-- Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä
tiedä, mistä se vedettömyys johtuu.
-- Ei sitä tiedä!
Kuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen
juuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo
täyttyi kirkkaalla vedellä.
-- Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet
omaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.
Sitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo
vedenkantajalleen:
-- Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin
mitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty
päätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?
-- Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven
sarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!
-- No, koetetaan.
Hän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli
hirviä puisto täynnä.
Yhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi
neuvonantajakseen.
Erään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.
-- Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.
-- On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun
ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.
-- Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!
-- Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos
voisit!
-- Antaahan olla!
Neuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa
sairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri
noustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän
käteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa
hivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa
tehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella.
Ja hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan
terveeksi.
Silloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä
voi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä
enemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu
hänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen
suostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.
Mutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita
toimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä
veljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.
Kolme sanaa.
Oli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.
Kutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.
Mies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:
-- Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.
No, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös
hyväksi; punnitsee, harkitsee, -- jo myö loimensa hyvään sanaan.
Se sana on:
-- Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.
Kotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen
semmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän
kuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.
Tämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään
sanaan.
Se sana on:
-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan.
Taas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta
kaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään
sitä.
Tämä myö sen taas hyvään sanaan.
Se sana on:
-- Nosta käsi, vaan elä iske!
No, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa
mennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.
No, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky,
ylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin
eräs laivaväestä: -- Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky
alene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen
joutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin
joutuu.
Täällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.
Riita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta
emäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.
-- Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten
ei siitä tule loppua!
Näin rukoilevat he miestä.
No, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:
-- Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.
-- Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja
palkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet
veden pinnalle.
Mies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen
tynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan
ja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan,
eikö pääsisi jonnekin rantaan.
No, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa
kohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.
Täällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että
kun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi
hakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.
Mies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen
toisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:
-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan!
Se on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle
suuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.
Siitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin
rikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa,
niin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies
kotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin
emäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen
makaajan.
Silloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että "nosta
käsi, elä iske", ja hänen kätensä vaipuu alas.
Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät,
selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää
sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.
Haastelevat eläimet.
Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja
jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään
asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa
kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.
Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi
toisten puiden juurille.
Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin
kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:
-- On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään
elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen
olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain
tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi
joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.
No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen
juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain
sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan
nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.
Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin
menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä
ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen
juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi
sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan -- sieltä
juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat
aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.
-- Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie
arkun aittaansa.
Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä
naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.
Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.
Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja
hän elelee kuin uutta elämää.
* * * * *
Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä,
mutta pian jo muuttuu pahaksi -- komentelevaksi. Hän joutuu oikean
eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää.
Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa
itsensä hengiltä.
Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja
hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen
lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti
kököttävän perheelleen:
-- Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa
sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne
hallitsen!
Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin,
vai sellaista se haastelee! Eläpäs!
Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja
sanoo tälle jyrkästi:
-- Lämmitäpäs nyt kyly!
-- Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?
-- Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!
-- Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.
-- Lämmitä vain kyly, elä kysele!
Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä
lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee
hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla
päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta
muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu
järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan
suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko
näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko
elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee
talossa.
Suulas akka.
Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle
kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee,
huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon
elämälle.
Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä
ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa
kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian
kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät -- kenties koko
aarre menisi!
Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen,
ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan
verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten
menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:
-- Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.
-- Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä
aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen
aarteen...!
-- No, no, elähän hätäile, -- lähdetäänhän hakemaan!
-- Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava
se on!
Ja he lähtevät aarretta hakemaan.
Aarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen,
että mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.
-- Mennään vain, mennään, mitäs muuta!
Mennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri.
Eukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se
sattunut.
Ja he lähtevät kotiinsa kulkemaan.
Kotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat
löytäneet aarteen.
Mutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle,
että nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on
mentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa
näverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan
tervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman
hävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!
Pian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.
No, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja
akka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.
Kyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena
esitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet
oikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:
-- Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen
puheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.
-- Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan
eukkoa.
-- No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.
-- Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se
löytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä,
sieltä, puun juurilta, kannon alta...
-- No, hyvä -- milloin se löydettiin?
-- Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan
ansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu...
-- Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen,
jossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja
kantelijoille sakkoa määrätään.
Niin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää
häiritsemättä.
Vastahakoinen akka.
Olipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki
toisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä,
ja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.
Niinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei
tällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka
sanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.
-- No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!
-- Paistetaanpa kuin paistetaankin!
-- No, ei ainakaan olutta panna!
-- Pannaanpa kuin pannaankin!
-- No, ei ainakaan vieraita kutsuta!
-- Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.
Ja laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden
kutsui.
No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy.
Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.
Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.
Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on
virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu
erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä
huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan
pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!
No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon
suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että
elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on
huono puu, elä hypähtele!
-- Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun
keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se
katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.
Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin
joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta
samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää
askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:
-- No, minne sinä juokset, mitä etsit?
-- E -- eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen
polskahtamaan.
-- Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan
tuo toki lienee mennyt.
-- Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin
vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.
Sen pituinen se.
Ukko akan töissä, akka ukon töissä.
Olipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti
kapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun
sitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä
sisätöissä.
-- No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, --
sinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan
lienee nyt puunvetoa -- minä valjastan hevosen ja lähden metsään --,
sinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha
jauhot, keitä puurot, syötä lehmä.
-- No, tehdään niin, ilahtui ukko.
Ja akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.
Hän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi
pyytämään juotavaa. -- Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti
hakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa
kaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa
kirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan
säikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa
taas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.
-- No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin
uudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita.
Silloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani
jyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli
valmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä
heiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi
kävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.
Mutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä
kaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän
kumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.
-- No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet
kirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin
muisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan
ja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että
lehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi
lehmän luo.
Missäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli
matala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi
lehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja
siltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään
lehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin
ja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi
jatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta
putosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin
uuninpiippuun.
Kylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui
nuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin
uuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän
leikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli
pelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi
päälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa
keittää jytkytellyt.
Olipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi
ukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.
sitten pienessä veneessä aaltoja aavoja ajelehtimaan.
Näin surkeasti kävi nuoremmalle veljelle, joka ei ollut mitään pahaa
tehnyt. No, kun hän oli jonkun aikaa aavoja selkiä ajelehtinut, joutui
hän jollekin tuntemattomalle, kaukaiselle rannalle. Siinä nousee hän
maalle ja alkaa etsiä jotain kuivempaa olopaikkaa, jota voisi pitää
yösijanaankin. Löytääkin hän suuren kiven ja nousee sille istumaan.
Istuessaan siinä kuulee hän äkkiä lähestyvää suksen suhinaa metsästä.
Hän kuuntelee ja tarkkailee ja lausuu vihdoin:
-- Ken lienetkin suksen suhisuttaja, tule avukseni ja armokseni!
Suksen suhisuttaja tulee ja kysyy häneltä:
-- Mikäs sinä olet istujoita. Miten olet joutunut tänne ja oletko sinä
todella -- näenkö oikein -- silmätön?
Kivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka
hänelle hänen näkönsä toisi takaisin.
Suksen suhisuttaja siihen vastaa:
-- Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden
viedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen
lähteen vedellä.
Onneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä
hän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän
nousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne
saanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy
nyt autettavaltaan:
-- No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?
-- No, jos pääsisin omalle maalleni!
-- No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut
suuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja
jos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität,
ellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään
takaisin luokseni.
Mies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne
lähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan
luokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan.
Sukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies
siellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia
koirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:
-- Tiedättekös mitä? kysyy yksi.
-- Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.
-- Tiedättekö mitä minä tiedän?
-- Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.
-- No, puhupas sinä, mitä tiedät!
-- Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka
on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei
saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain
päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella
voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.
-- Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on
kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä
saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla
kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois,
-- heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.
-- Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. -- Samalla kuninkaalla on
linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä,
mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne
hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven
sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.
Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa
jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.
Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa
niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin
laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin,
astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren
linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen
kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna...
Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.
-- No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, --
vaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään
kaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.
-- No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan,
vastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma
kuninkaanlinna.
Jonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan
puistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:
-- Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen
päästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.
-- Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä
on syynä, ettei vettä ole lähempänä?
-- En tiedä.
-- Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren
koivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin
ehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.
-- Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti
hakkauttaisin sen maahan.
-- Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä
tiedä, mistä se vedettömyys johtuu.
-- Ei sitä tiedä!
Kuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen
juuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo
täyttyi kirkkaalla vedellä.
-- Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet
omaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.
Sitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo
vedenkantajalleen:
-- Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin
mitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty
päätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?
-- Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven
sarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!
-- No, koetetaan.
Hän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli
hirviä puisto täynnä.
Yhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi
neuvonantajakseen.
Erään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.
-- Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.
-- On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun
ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.
-- Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!
-- Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos
voisit!
-- Antaahan olla!
Neuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa
sairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri
noustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän
käteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa
hivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa
tehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella.
Ja hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan
terveeksi.
Silloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä
voi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä
enemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu
hänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen
suostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.
Mutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita
toimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä
veljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.
Kolme sanaa.
Oli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.
Kutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.
Mies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:
-- Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.
No, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös
hyväksi; punnitsee, harkitsee, -- jo myö loimensa hyvään sanaan.
Se sana on:
-- Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.
Kotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen
semmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän
kuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.
Tämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään
sanaan.
Se sana on:
-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan.
Taas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta
kaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään
sitä.
Tämä myö sen taas hyvään sanaan.
Se sana on:
-- Nosta käsi, vaan elä iske!
No, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa
mennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.
No, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky,
ylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin
eräs laivaväestä: -- Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky
alene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen
joutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin
joutuu.
Täällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.
Riita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta
emäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.
-- Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten
ei siitä tule loppua!
Näin rukoilevat he miestä.
No, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:
-- Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.
-- Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja
palkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet
veden pinnalle.
Mies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen
tynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan
ja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan,
eikö pääsisi jonnekin rantaan.
No, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa
kohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.
Täällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että
kun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi
hakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.
Mies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen
toisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:
-- Omaa merta etemmä elä mene kalaan!
Se on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle
suuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.
Siitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin
rikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa,
niin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies
kotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin
emäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen
makaajan.
Silloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että "nosta
käsi, elä iske", ja hänen kätensä vaipuu alas.
Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät,
selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää
sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.
Haastelevat eläimet.
Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja
jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään
asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa
kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.
Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi
toisten puiden juurille.
Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin
kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:
-- On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään
elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen
olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain
tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi
joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.
No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen
juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain
sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan
nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.
Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin
menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä
ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen
juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi
sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan -- sieltä
juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat
aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.
-- Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie
arkun aittaansa.
Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä
naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.
Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.
Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja
hän elelee kuin uutta elämää.
* * * * *
Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä,
mutta pian jo muuttuu pahaksi -- komentelevaksi. Hän joutuu oikean
eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää.
Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa
itsensä hengiltä.
Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja
hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen
lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti
kököttävän perheelleen:
-- Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa
sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne
hallitsen!
Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin,
vai sellaista se haastelee! Eläpäs!
Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja
sanoo tälle jyrkästi:
-- Lämmitäpäs nyt kyly!
-- Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?
-- Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!
-- Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.
-- Lämmitä vain kyly, elä kysele!
Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä
lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee
hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla
päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta
muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu
järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan
suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko
näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko
elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee
talossa.
Suulas akka.
Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle
kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee,
huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon
elämälle.
Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä
ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa
kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian
kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät -- kenties koko
aarre menisi!
Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen,
ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan
verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten
menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:
-- Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.
-- Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä
aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen
aarteen...!
-- No, no, elähän hätäile, -- lähdetäänhän hakemaan!
-- Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava
se on!
Ja he lähtevät aarretta hakemaan.
Aarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen,
että mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.
-- Mennään vain, mennään, mitäs muuta!
Mennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri.
Eukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se
sattunut.
Ja he lähtevät kotiinsa kulkemaan.
Kotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat
löytäneet aarteen.
Mutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle,
että nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on
mentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa
näverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan
tervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman
hävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!
Pian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.
No, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja
akka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.
Kyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena
esitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet
oikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:
-- Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen
puheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.
-- Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan
eukkoa.
-- No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.
-- Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se
löytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä,
sieltä, puun juurilta, kannon alta...
-- No, hyvä -- milloin se löydettiin?
-- Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan
ansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu...
-- Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen,
jossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja
kantelijoille sakkoa määrätään.
Niin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää
häiritsemättä.
Vastahakoinen akka.
Olipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki
toisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä,
ja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.
Niinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei
tällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka
sanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.
-- No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!
-- Paistetaanpa kuin paistetaankin!
-- No, ei ainakaan olutta panna!
-- Pannaanpa kuin pannaankin!
-- No, ei ainakaan vieraita kutsuta!
-- Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.
Ja laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden
kutsui.
No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy.
Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.
Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.
Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on
virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu
erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä
huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan
pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!
No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon
suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että
elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on
huono puu, elä hypähtele!
-- Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun
keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se
katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.
Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin
joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta
samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää
askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:
-- No, minne sinä juokset, mitä etsit?
-- E -- eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen
polskahtamaan.
-- Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan
tuo toki lienee mennyt.
-- Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin
vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.
Sen pituinen se.
Ukko akan töissä, akka ukon töissä.
Olipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti
kapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun
sitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä
sisätöissä.
-- No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, --
sinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan
lienee nyt puunvetoa -- minä valjastan hevosen ja lähden metsään --,
sinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha
jauhot, keitä puurot, syötä lehmä.
-- No, tehdään niin, ilahtui ukko.
Ja akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.
Hän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi
pyytämään juotavaa. -- Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti
hakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa
kaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa
kirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan
säikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa
taas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.
-- No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin
uudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita.
Silloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani
jyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli
valmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä
heiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi
kävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.
Mutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä
kaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän
kumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.
-- No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet
kirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin
muisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan
ja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että
lehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi
lehmän luo.
Missäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli
matala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi
lehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja
siltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään
lehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin
ja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi
jatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta
putosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin
uuninpiippuun.
Kylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui
nuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin
uuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän
leikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli
pelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi
päälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa
keittää jytkytellyt.
Olipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi
ukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.
You have read 1 text from Finnish literature.
- Parts
- Suomen kansan seikkailusatuja - 1Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3723Total number of unique words is 169126.8 of words are in the 2000 most common words35.5 of words are in the 5000 most common words39.1 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 2Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3734Total number of unique words is 165926.9 of words are in the 2000 most common words36.6 of words are in the 5000 most common words41.4 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 3Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3784Total number of unique words is 163527.7 of words are in the 2000 most common words37.3 of words are in the 5000 most common words42.2 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 4Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3736Total number of unique words is 167226.1 of words are in the 2000 most common words35.4 of words are in the 5000 most common words39.3 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 5Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3773Total number of unique words is 168025.1 of words are in the 2000 most common words33.0 of words are in the 5000 most common words37.9 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 6Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3770Total number of unique words is 168523.3 of words are in the 2000 most common words33.6 of words are in the 5000 most common words38.3 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 7Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3821Total number of unique words is 170224.2 of words are in the 2000 most common words35.3 of words are in the 5000 most common words39.8 of words are in the 8000 most common words
- Suomen kansan seikkailusatuja - 8Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3335Total number of unique words is 153123.7 of words are in the 2000 most common words32.8 of words are in the 5000 most common words37.0 of words are in the 8000 most common words