Suomen kansan seikkailusatuja - 2

Vetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle
matkalle lähtiessään:
-- Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta
perimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja
haltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta
kierrä.
No, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen
komean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se
perimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä
tuolla, mikäpä tuosta tullee!
Meni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen
keskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä,
kellui suuri kultainen sormus.
-- Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden.
Koettelenpa sitä sormeeni!
Mutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta,
tarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei
lähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.
Ja kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran
sormesta ja kiinnittää huomiota siihen.
-- Mistä sinä sen olet saanut?
-- En mistään, kieltää vaimo.
-- Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä
vie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.
Isäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt,
on kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran
järvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään
syytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä
ole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei
huomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:
-- Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.
-- Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!
-- En päästä venettäsi kulkemaan!
-- Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.
-- Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!
Menee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:
-- Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini,
se jäi sinne.
Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten
alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle
tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.
Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin
säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan
kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa
kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei
malta olla niitä jalkoihin koettelematta.
Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen
päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä,
mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan.
Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.
Silloin kuuluu ääni veden alta:
-- Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle
päin.
-- En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!
-- Et antane, niin astu syvemmälle!
Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.
-- Joko annat tyttäresi?
-- En anna, jo kylliksi sait.
-- Suistu yhä syvemmälle!
Mies on jo kaulaansa myöten vedessä.
Vieläkään hän ei lupaa tytärtään.
Mutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa
tyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.
* * * * *
Kun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan
emännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun
hän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen
huoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen,
niin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti
tarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän
kauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio,
ja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren
päällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja
valelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.
Sitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen
luota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria
rauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee
sisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja
olemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he
pääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin
hiljaa, aivan liikahtamatta.
Sisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy
Vetehistä odottamaan.
Kun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta
kun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin
päänsä emäntänsä suittavaksi.
Eletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei
olla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan
rikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa,
vaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat
hyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen
vaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon
kantaakin.
Ja niin hän tekeekin.
Siten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.
Jo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi
toistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen
hyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun
appelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.
Mutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.
Silloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.
Hän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle,
laittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan
linnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse
tuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan
Vetehisen tuloa.
Kun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se
kuuluisi katolta:
-- Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani
sinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä
odottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit,
puin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon
kolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään,
katson koko ajan täältä katolta matkaasi.
No, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi
ja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä
kotitaloon.
Mutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä
laskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se
niin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.
Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi
kaukaa linnan katolta:
-- Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa
arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.
-- Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen
sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee
edelleen kantamaan arkkua.
Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.
Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa
katolta ja kieltelee katsomasta.
-- Kah, yhäkin näkee -- en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan
matkaansa.
Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun
emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta
aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.
Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.
Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen
valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin
kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno
sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.


Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty.
Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan
haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan.
Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan
laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä,
aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka
mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:
-- Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!
-- En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy,
vastaa vuori.
-- En lupaa.
-- Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!
-- En tahdo seista, lähde pois edestäni!
-- Suostu ehtooni!
-- No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas
lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai
vasikka tai koiranpentu.
Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin
meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin
vuorenpeikko.
* * * * *
Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin -- suureen
vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana --, niin kasvatettiin
häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään
työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla
ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet
erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.
Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri
muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta
kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi
tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:
-- Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?
Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:
-- Mi-mitä sinä tarkotat?
-- Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?
-- E-en, en käsitä sinua!
-- Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla
kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:
-- Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut
kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole
halunnut pois täältä.
Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti
päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.
Hevonen rientää lohduttamaan:
-- Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset
pois täältä.
Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:
-- Mitä tarkotat?
-- Sitä, että pakene pois täältä!
-- Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka
sinä itse olet?
-- Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni
suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!
Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.
-- Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. -- Mene aluksi
katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.
Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:
-- Nukkuu.
-- Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä
oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos
miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä
olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!
-- Koetan.
Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä
havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää
miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.
-- Tässä ovat,
-- Hyvä; nyt -- nouse selkääni!
Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla,
kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.
* * * * *
Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet
ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee
pakenijoita takaa-ajamaan.
Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta
katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään.
Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta
hevonen sanoo pojalle:
-- Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.
-- Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.
-- Viskaa se havun lehvä tielle!
Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä
kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi
mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko
laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan
sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat
päästä aika pitkälle hänestä.
Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän
kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.
Hevonen sanoo pojalle.
-- Katso, kuinka lähellä on.
-- Aivan kintereillä jo tuossa.
-- Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!
Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä
kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha
lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan
kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät
karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.
Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.
Hevonen sanoo pojalle:
-- Katsoppas, miten lähellä se on.
-- Tuossa aivan jo kintereillä.
-- Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!
Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän
taakseen syntynyt.
Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin
ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun
vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen
halkeaa ja kuolee.
Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa
jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.
Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan
puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä
sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.
Poika kertoo tämän hevoselle.
Hevonen vastaa:
-- Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane
sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.
Poika tekee niin.
Syötyään sanoo hevonen pojalle:
-- Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä
vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi
tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu
tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi
sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään.
Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat
ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut
sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken
vihollisjoukon.
Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa,
pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä
sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa
siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita
sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken
vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä.
Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa
metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä
pyrkivinään sotaan.
Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista
sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön
tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi
ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.
Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun
ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta
vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.
Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon
mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien
varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt
ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä
sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan
yksin kaiken joukon.
Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä
palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä
haavaansa.
Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:
-- No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!
Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja
lausui hänelle:
-- Mitä haavaa sinä sidot?
-- Haavaa kuin haavaa.
-- Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset
tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs
sotapäälliköistä.
-- Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.
-- Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.
-- Missäpä minä, vastasi poika. -- Mutta paholaiselle luvattu poikasi
on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan
haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?
-- Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.
Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi
reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli
voittonsa saanut.
-- Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta?
sanoi hän.
-- Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä
se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?
-- Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, -- laskeudu nyt
selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee
sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!
Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan.
Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui
kuninkaalle:
-- Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman
isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi
voittajat ja linnaasi pyrkijät?
-- Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa
kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.
Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he
rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat
antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja
juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen
viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.


Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Olipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli
oppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa
opin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin
kouluun.
Mutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin
mestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.
Tästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.
Silloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan,
sillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:
-- No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut
moninkerroin takaisin.
Isä suostui leikkiin. -- Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat
saat takasin?
-- Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.
No, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.
Hän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan
sitä oppimestarille.
-- Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet
tehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!
No, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja
otti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.
Aivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin
ihmiseksi ja palasi isänsä luo.
-- Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän -- ja
vaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!
Isä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.
Niin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi
ja tuli isänsä luo.
-- Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä
kertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa
komeammaksi hevoseksi.
Isä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei
tällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari
piti tällä kertaa varansa.
Kun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään
takasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.
Talvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.
Mitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan
ottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia
poikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja
hevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari
ulos kapakasta ja aie jäi kesken.
Silloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven
jäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin
hyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.
Mestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja
muuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan
pakenija-haukia.
Tämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän
pieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut
häntä käsiinsä.
Sormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle
kuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan
hovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.
Tämä pisti sen sormeensa.
Eräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi
ja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:
-- Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi.
Paha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään
kuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään.
Jos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin
muutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja
rupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön
sen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka
puolisoksenne.
Kun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin
hän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika
neuvoi.
Aamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta
kuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi
siitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan.
Se muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui
kukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat
revoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika
muuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä
puhutellut.
Kuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti
syntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle
nuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja -- kohta pidettiin
kuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.


Vuorenpeikon hävittäminen.

Asuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen
vuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä
tahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden
takaa.
Hän puhui kerran siitä pojilleen.
Poikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta
kolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.
Vanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he
eivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin
kaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut,
suostuivat ottamaan hänet matkaan.
No, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa
tehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha
naapuri heitä vastaan ja sanoi heille:
-- Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! -- Teistähän minä saankin
kaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja
käykää taloksi!
Kun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut
muu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei
saattanut enää tulla kysymykseen, -- asia oli menetetty! He astuivat
siis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin
talon miesten ainakin.
Heidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon
tyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille
päähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat
veljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen
merkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat,
mutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että
kun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain
päässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit
pojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka
oli nukkuvinaan.
Hetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko,
iso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne,
joilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.
Nyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja
johti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri
kotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja
kaikki olivat Niilolle kiitollisia.
Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.
* * * * *
Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys
vuorenpeikon talolle.
Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin
hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.
Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:
-- Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki
minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa
pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!
Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei
eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin
paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.
Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten
työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se
tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:
-- Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten
ihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.
Mielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin
työnnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti
uunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin
illalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.
Nyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli
vielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.
Kun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli
kotona.
Tämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai
kuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna
toimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän,
vuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin
oli isäntä uhannut.
Palvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla