Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 1

SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA
Kirj.
MARK TWAIN
Suomentanut
Santeri Ingman [Ivalo]


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.


SISÄLLYS:
Salapoliisijuttu sekin.
Kullankaivaja kertoo.
Lääke vilustumista vastaan.
Kuoleman sinetti.
Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.


Salapoliisijuttu sekin.


Ensimmäinen osa.
Ei pidä koskaan tehdä pahaa
kun ihmiset näkevät.

I
Ensimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä
on vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut
rikkaanlaisen nuoren tytön -- on rakastuttu ensi silmäyksellä ja
vietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin
vastusteli.
Sulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa
arvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut
pois Englannista -- niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja
kaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä
suvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi
uhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli
ääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman
siunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan
määrän.
Mutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys.
Hänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:
-- Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua,
ennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, -- sen
olisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut,
se minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle
sanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m.,
että minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi,
silmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi
kasvojani "valkoisen orjuuden merkkileimaksi". Jokainen muu minun
sijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo
minäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää
häpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta.
Mitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua,
joka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten,
-- maltahan, saathan nähdä!
Siitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne
loukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä
keksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen
kaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen
miehensä: "Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?" Ja
hän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo
yhä vastasi: "Minulta isäni ei saa tietää mitään." Ja hän pilkkasi
miehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja -- mies saa vaikka
tappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa -- siihen ei orjan
luonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi
aviomies synkällä, merkitsevällä katseella: "Olen koettanut kaikkea
paitsi yhtä." Ja sitten hän odotti vastausta. "Koeta sitäkin", lausui
vaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.
Sinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen
vaatteensa ja virkkoi:
"Nouse ja pukeudu!"
Vaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti
hänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet
puuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi,
mutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen
suuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä
repimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen
puolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:
"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä
ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, -- ymmärräthän.
Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."
Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:
"Minä synnytän lapsen -- _hänelle!_ Jumala suokoon, että siitä tulisi
poika!" --
Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin
luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma
mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi
isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään.
Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui
pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet
vihdoin vapautti.
Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.

II
V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen
kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita
kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi
ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai
leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa
hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella
oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta
sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut
leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja
viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin.
Eräänä päivänä sanoi Archy:
"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"
"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"
"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo
kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo
paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä
ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää,
että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun
vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää
ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"
Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä
tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa
hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi:
"Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän
läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt
olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika
pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan
istumaan tuolille ja puhui hänelle:
"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä
asiasta."
Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä
pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän
seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten
tuli hän taas alas ja virkkoi:
"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne
nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."
Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.
"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"
"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."
Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia
kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun
numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan
palattua hän virkkoi:
"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko
voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"
Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli
käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.
Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:
"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut,
että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut
ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut
ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä
ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos
ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi
lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä
tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo
välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja
jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi
vuoksi, ymmärräthän."
Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.
Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia,
ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria.
Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman
helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua
eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla
liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri
tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni
sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa
musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen
löytänyt!"
Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi
kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin
saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen
ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten
lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne
löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.
Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli:
"Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia."
Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän
rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita
nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen
ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja
iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen
pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa
vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on
korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli
äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja
kestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää.
--
Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi
nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään
sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli
vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että
hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että
poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota
äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten
kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman
katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän
lausui:
"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän
luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet
käsiini ja tapan hänet."
"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä
velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa
karvaakaan hänen päästään."
Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:
"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni.
Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."
Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:
"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut
hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja
paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on
kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa.
Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen
nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi
voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja
antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet
pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen
jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä,
väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen
salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen,
saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan.
Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei
pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun
rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua
hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä,
niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."
"Tottelen sinua, äitini."
"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki
on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia,
rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja.
Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti
kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella
kirjoitettu seuraavat sanat:
10,000 dollarin palkinto.
Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä
valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä
nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin
nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja
jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta.
Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä
etsinyt. Osote ..., poste restante. Yllämainittu rahasumma
maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa
ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.
"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun
yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle,
jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen
seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle
ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa
myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen,
mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten
hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä
itsemurhankin."
Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia
pöytälaatikostaan -- kaikki samanlaisia -- ja luki niistä yhden.
..., ..., 18..
Jakob Fullerille.
Teillä on ... päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä
ei häiritä ... kuun ...päivään saakka kello ... Silloin teidän
täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette
paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen,
jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä
ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin
nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille
ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi,
tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä
hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.
"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje
ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta,
ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee
ottamatta rahojakaan mukaansa."
"En unhota sitä."
"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, -- niiden kerran vain
käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas
tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen
paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:
"Lähtekää! Teillä on ... päivää käytettävänänne."
"Minä tottelen -- tottelen varmasti."

III
Ote kirjeestä äidille.
Denver huhtik. 3 p. 1897.
Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob
Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä
jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen
lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos
ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole.
Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on
alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen,
eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla
häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin
naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies.
Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo
yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää;
isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja
mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai
ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi
-- sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni
on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä
suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä,
enkä aijo häntä säästää.
Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon
ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut
kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti
parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen.
Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut
kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa
hänkin.
* * * * *
Silver Gulch, toukok. 19 p.
Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik.
3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen
ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik.
14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.
Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani
jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen
lehteensä -- millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen
lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana
aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti
palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota
heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan
lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset
sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.
Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani,
jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot;
ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen
pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki
puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että
tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa
kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, -- esimerkiksi
ampumalla hänet.
Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky
rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti
ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen
iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean
näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai
kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät
hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta.
Ja hänen täytyi _hyväksyä_ kaikki nämä arvostelut ja yhtyä
niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat
karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja
selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan
maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs
pöytävieraista:
"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä
salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta
halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."
Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä
katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi
ja läksi.
Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta
ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa
matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen.
Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan
vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput
arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa
saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos
sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla.
Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista
paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen
mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai
vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä
helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi -- siitä
merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän.
Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.
Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja
kauppasumma oli maksettu -- se tapahtui huhtik. 11 p:nä --
rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä
hetkeksikään. Samana iltana -- ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika
oli kulunut ohi puolenyön -- seurasin häntä kunnes hän meni
huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä
minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja
pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi
ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja
vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet.
Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin
kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin
tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni -- se oli
näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi
nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa
ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin
vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin
(kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin
hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten
pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja
istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan.
Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller
ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi
erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta
päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut
konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko
joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin
minä piletin samalle asemalle -- noin sata englanninpenikulmaa
länteen päin.
Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän
poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä
kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen
vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä
oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän
esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin
päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä
tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan
Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä
hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää
seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala
paikka, -- sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.
Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet
vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti
kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin --
sinne on matkaa 50 peninkulmaa -- ja sähkötin Denverin hotelliin,
että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään.
Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän
minulla on matkassani.
* * * * *
Silver Gulch, kesäk. 12 p.
Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen
useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen
viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin
turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä,
yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä
kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut
miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina
yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä
kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies.
Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana,
hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt
muuttanut nimensä David Vilson'iksi.
Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme
hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä,
miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan
Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni,
maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa
vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko
Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.
* * * * *
Denver kesäk. 19 p.
Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy
Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin
sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian
kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit
anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan
oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia
muistojasi sydämmessäni... Palaan huomenna yöjunalla.
* * * * *
Denver kesäk. 20 p.
Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme _väärää
henkilöä!_ En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän
sarastaessa, aamujunaa... minuutit kuluvat niin hitaasti.
_Tämä_ Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen _serkku_. Olemme
olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea
rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen
pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller
on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena
leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen
kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia.
Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet
ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta
muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän
kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee
hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi
tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät,
siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää
ole poika.
* * * * *
Silver Gulch, heinäk. 3 p.
Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei
ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana
tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori,
silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki
väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle,
pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa
minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.
Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden
nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko
maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti?