Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 6

oli pimentänyt hänen loistavan uransa.
Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi
alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa
jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt
iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä
käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei
tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.
Heillä oli yksi lapsi -- Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä.
Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti
sanoi vaimolleen:
"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän
täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."
"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."
"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja
kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on
oikea ja hyvä..."
"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä
ymmärrykselläni, koko sielullani, -- jospa voisin sen sanoa sydämmeni
pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa
puserran ja suutelen..."
"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."
Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään,
juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli
tyttöä kahdesti, kolmasti.
"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."
"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."
"Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti,
isä."
"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa.
Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen
käteensä ja puheli:
"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet
isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja
huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä
luo."
Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja
lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta
nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."
Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot
säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan
niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, -- kuuluivat
yhä selvemmin, selvemmin -- menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat
huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"
"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta
lapsi piti oikeudestaan kiinni -- isä oli luvannut tänä iltana totella.
Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää
lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia
juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se
totta, isä?"
Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä
vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on
surullista, mutta totta."
"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan
siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä
toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin
surullinen. Nyt alota, isä."
"Niin..., oli kerran kolme överstiä."
"Kolmeko... sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka,
isä."
"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."
Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä
kummastuen ja kysyi:
"Mikä se on, isä?"
Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:
"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky
tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan
eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja
tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta
innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat
tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon
linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että
siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti
heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski
heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."
"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"
"Se."
"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa
seljässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän
näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä
pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."
"Sinä pieni lörpöttelijä! -- Niin, kun överstit tulivat Lontooseen,
saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa
käydä perheitään tervehtimässä..."
Kuule!
He kuuntelivat -- taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät
ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi,
kuinka kalpea hän oli.
"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.
Lapsi avasi silmänsä suuriksi.
"Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?"
"On, lapseni."
"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä.
-- Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"
"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita
perheraukkoja."
"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin...,
tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he
elivät onnellisina monet vuodet -- silloin ei äiti enää itke. Kuuntele,
äiti -- isä, jatka!"
"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in
linnaan."
"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."
"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin
sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät
ammuttaviksi."
"Kuolemaanko?"
"Niin."
"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy
tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin
hitaasti tänään."
"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun
täytyy _ajatella_."
"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."
"No, siis ne kolme överstiä..."
"Tunsitko heidät, isä?"
"Tunsin, lapseni."
"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"
Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:
"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen
sijastaan."
"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin
suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja
hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä
väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella,
eikö totta, isä?"
"Saat varmaankin, lapseni."
"Äiti, -- mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa
kaikki käy hyvin. Jatka isä."
"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, -- tarkoitan
sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat
tehneensä velvollisuutensa -- sillä se oli heidän velvollisuutensa,
ymmärrätkö -- ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi
armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä
esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui
heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja
tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään
velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat,
että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat
valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo
armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja
seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän.
Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta
neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää
arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."
"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?
Mies raukka!"
"Ei. He kieltäytyivät."
"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"
"Eivät."
"Mikseivät?"
"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä
kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin.
He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään
menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat
olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."
"Mitä se merkitsee, isä?"
"Että... heidät kaikki ammutaan."
Kuule!
Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja
sotilasaskeleita.
"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"
"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna _minun_
laskea heidät sisään, isä, anna!"
Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:
"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä,
pulskia miehiä!"
Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle.
Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi
tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja
kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja
lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...
Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.
"Eteenpäin, Towerniin!"
Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet
seurasivat häntä ja ovi suljettiin.
"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen
pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata
heidät. Hän..."
"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"

II
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan;
lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja
kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä
luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan
ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä
ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä
tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa
ottamaan.
Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän
seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi
herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä
miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he
pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta
eivät rikkoa uskontoaan vastaan."
Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken
hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien
kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat
iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:
"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen.
Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet
ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."
Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja
tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."
Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen
kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn
miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan,
kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:
"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt
kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät,
vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet...
muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko -- ettekö muista?"
Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi
varovasti vastailemaan:
"Niin, kunhan muistelen..."
"Minä seisoin ihan talomme edustalla."
"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö..."
Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:
"Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut."
"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa
unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä
ystäviä taas, nyt ja aina?"
"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen
saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille
kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä
oikein, -- mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin
isä tekee."
"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin
aina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa
pientä tyttöäni -- niin, nyt häntä ei ole enää olemassa --, mutta hän
oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita,
hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja
tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan
niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja
antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät
ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä
kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin.
Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni
olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin
minä lepään."
"Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?"
"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."
"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"
"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa -- sinun osasi, ja tässä, -- sen
poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä
sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain
käskenetkin."
Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa
hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.
"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."
"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni
toimi annettavana."
Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:
"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.
Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden
punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli
ammuttava.
"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"
"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on
avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan
selin sinuun, kädet selän takana -- kas näin --, jokaisella käsi auki.
Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten
takasin minun luokseni."
Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi:
"Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville,
herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää,
mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä
tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset
ovat hänen tiensä -- siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"
Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella
uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys
valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi
noista isäni -- tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman
sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit
avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili
häntä hymyilevin katsein ja huudahti:
"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"
Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten
polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti
liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki
hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten
tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät
kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien
ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin
upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi
lempeästi:
"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee..."
"Mitä?" kysyi lapsi.
"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani..."
"Viedä pois? Minne?"
"Minne...! Jumala minua auttakoon..., toiseen osaan linnaa."
"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän
irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."
"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."
Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten
juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla --
sinun täytyy antaa."
"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta
minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"
Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän
takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies
näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat
tekivät kunniaa.
"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen
sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he
viedä hänet pois."
Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.
"_Sinunko_ isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"
"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon
kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"
Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:
"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman
teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut --, oh, tästä ei
löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"
Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:
"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa."
Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että
minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin
tekemään, olette te tottelematta!"
Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja
hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:
"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta
lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun,
Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani.
Upseeri, tottele hänen käskyään -- lapsi puhuu minun puolestani. Vangin
olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"


Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni
ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan
paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin
toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa
kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa
oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat
puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien
peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti
sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä
saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta
verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat
hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli
vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat
alas -- tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti
sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että
se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä
päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän
käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa
"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli
koottava kaikki niiden pääsisältö.
Minä kirjoitin seuraavaa:
"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."
"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä
väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan
ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä
seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen'
toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."
"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui
kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."
"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in
toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin
vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut
erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen
ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."
"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään
newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein
mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin
beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen
kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen
ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee
taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi
onnistuvan."
"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden
huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti
kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko -- hän
on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja
otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."
Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen,
muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa
synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät
uhkaavan näköisiksi, -- jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi
hän pystyyn ja lausui:
"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua
noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen
maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"
En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin
säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin
hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi
kappaleen hänen korvastaan.
"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren'
toimittaja, -- häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin
vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti
Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen
ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta
menetin toki ainoastaan yhden sormen.
Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri
kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta
uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei
kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari
hammasta suustani.
"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.
Myönsin, että hän on oikeassa.
"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen
miehen, joka tuon kolttosen teki -- kyllä minä tämän jutun kuittaan.
Niin, _näin_ on kirjoitettava tästä aineesta..."
Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja
korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli
kirjoitus näin kuuluva:
"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."
"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat
ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä
uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan
kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö,
että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa
likaisissa aivoissaan -- taikka oikeammin siinä sorassa, jota he
sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he
tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta,
jonka he niin hyvin ovat ansainneet."
"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas
täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."
"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo
toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt
sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön
ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa,
hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset
ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin
paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton,
musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta,
panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."
"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä
katuja -- he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon.
Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi
puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti
kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka
sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä
koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa,
luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."
"Niin, _siihen tapaan_ on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria
sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."
Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja
selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi
tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:
"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän
varmaankin kohta tulee sisään."
Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella,
kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.
Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista
raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."
"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä
puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta
roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."
"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos
teillä on aikaa, niin alamme heti."
"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja
henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei
ole kiirettä. Alkakaa!"
Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti.
Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin
luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta
olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa
he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin
käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja
minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden
vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja
minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät
minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla
oli hiukan toinen käsitys...
Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja
minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein
vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä
mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti
överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että
nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita
toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on
ja meni.
Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita
päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua.
Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."