Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 5

kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä
ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli
Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos
hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja
puhui:
"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki
lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa
minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen
päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, --
silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti
sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.
Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen,
että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei
kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä
siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.

V
Kymmentä päivää myöhemmin.
"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on
hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.
_Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan
varrelta_.
Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa
Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se
häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha
rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, -- sen teki hänen
orpanansa, kuten hän mainitsikin. _Me kohtasimme todellisen rikollisen
toissa päivänä_ -- onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla
elänyt -- Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."
Siis, äitini..., minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en
sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän
rauhassa.


Kullankaivaja kertoo.

Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä,
tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani,
huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni
hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis
seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä
asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli
nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset
olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas
kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja
pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta
ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se
oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden
varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja
kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että
ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, -- selvä merkki siitä, että ne olivat
autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet
vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun
eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan
päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen
ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa
ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi
pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä,
jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä,
että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin
Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin
olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet
katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin
kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli
näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita -- väärän ylpeyden
taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja
katuvia, -- he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän
taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.
Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho-
ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei
näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja
elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni
ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45
vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän
maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt
autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen
edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia.
Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, -- niin oli
tapana näissä seuduissa.
Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät,
olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset,
joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat
tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa
ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän
kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä
kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen
katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta,
jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä
oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan
uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että
seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet
tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine
pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita
lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei
kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti
niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai
kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi,
että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:
"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne
kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta
hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas,
jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli
joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla
tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan
katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari
kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa,
mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se
on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei
voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee
lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti
nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan
samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee
säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi,
tiedän ainoastaan miten."
Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni,
sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin:
valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla,
tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine
pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu
olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa
tusina pyyheliinoja, -- ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia
sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne
saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:
"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole
mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko -- mutta
enpähän kerro kaikkea."
Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä,
niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki
silmää hivelee. Ja minä huomasin -- en tiedä miten -- että siellä oli
jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan.
Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä
oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle
mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei
kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani
suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, -- tiesin sen siitä
riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä
tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:
"Aivan oikein -- löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on
hänen kuvansa."
Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja
siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut -- puitteissa olevan
pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia
tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni
ihailusta ja oli aivan tyytyväinen:
"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen
kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte
nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"
"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"
"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He
asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä.
Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."
"Koska odotatte häntä takaisin?"
"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana -- yhdeksän
ajoissa, luullakseni."
Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.
"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.
"Poissa -- ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän
varmaankin pahastuisi!"
Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi
sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun.
Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin
kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy
heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."
"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että
he viipyvät jonkun ajan, -- sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja
osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää
itse niin paljo -- oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta
-- hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, --
näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää,
hän olisi siitä niin hyvillään."
Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin
mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän
palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:
"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet
jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."
Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana
polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista,
mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut
noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä
tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä
kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä -- yksi
noita harmahtuneita, väsähtyneitä -- ja tervehti meitä sydämmellisesti
vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:
"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko
ollut tietoja häneltä?"
"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"
"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."
Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat
yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen
pääsisällön -- lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen,
jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle
ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.
Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:
"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä --
noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä
hänelle kirjeessäni mainitsen."
"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö,
ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan
täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."
"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, -- tietäväthän kaikki, ettei
hän palaa ennen lauvantaita."
"Lauvantaita, -- niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En
käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän
sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta
pistäydyn täällä, kun hän tulee."
Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus
läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana
viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi
liiaksi väsyksissä.
"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän
jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa,
siten teitä huvittaakseen."
Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen
sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat
Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä
hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä
niin kovin", virkkoi hän.
Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani
katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:
"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"
Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja
sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan.
Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä
hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen
kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin
ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän
lausui:
"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei
voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin
olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"
Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin,
kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä,
loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja
pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen
ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti.
Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita
vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan
itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin
vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi
juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja
aavistuksia.
"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja,
Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat.
Kuinka kirjeessä olikaan -- kertoohan hän siinä, että hän on aivan
terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan
huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte.
Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin
että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä
enää ei ole."
Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa
kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme
kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin
he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt
janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo
ja kolmannella klarinetti -- useampia soittokoneita ei ollut. Ukot
istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan,
polkien karkeilla saappaillaan tahtia.
Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle
ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti
hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:
"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."
Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni
ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti
puoliääneen:
"Ottakaa se toinen."
Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen,
kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui,
hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:
"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen
maata."
He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen
makuulleen ja puhui kuin unissaan:
"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"
Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:
"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi
lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan
hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli
aijottu."
"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."
Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut
sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen
makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät
he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat,
minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."
He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:
"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."
"Kuolleenako?"
"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta
naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä
lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, -- hänestä ei ole sen
koommin mitään kuulunut."
"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"
"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen
tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme
me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa
kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä,
ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan
toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden
aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi
tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä.
Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten
pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime
päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee
esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan.
Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."


Lääke vilustumista vastaan.

On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää
on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi,
ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä
kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle
kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen
sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita
voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan
palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota
kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.
Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus
uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, -- peläten, että hänet
ehkä petkutan --, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon
antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen
parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.
Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja
kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut
paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä
etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se
repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi,
että joku ihmisestä välittää, -- sellaisen kodin saa helposti takaisin.
Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija,
en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli
vakava asia.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan
vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan
jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se
suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin
monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.
Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni
minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata.
Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan
kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs
sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä
tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani
täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan
ajan nälkää.
Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin
oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan,
joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta
odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni
lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa
usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.
Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.
Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni,
joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee
se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut
saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli
hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.
Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat
nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni,
kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin
tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä
suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen
varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja
minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin
jo minä koettelisin maanjäristystä.
Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä
enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui
viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja
niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken
tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa
oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut
tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä
mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen
vuoden ikäiseltä.
Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja
muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta
viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen
ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja
herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta
keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni
kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet
noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen
kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata
hävittämään.
Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja
päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen
noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden
päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan.
Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa
vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.
Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni
oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas
tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun
äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan,
herätti oma rämisevä ääneni minut taas.
Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin
puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa.
Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en
huomannut.
Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle
Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen
vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin
yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa
mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä
valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät
pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.
Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan
pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta
vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en
aavistanutkaan, mitä se oli.
Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani
ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen
metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten
ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä
puhdistetaan.
Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen
lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin
kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi
tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.
Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein
yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka -- syistä jotka hän itse
parhaiten tuntee -- ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne
sinua, vaikka hän näkee sinut.
Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs
naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa,
että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson
olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka
oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn
luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli
nälkä yöllä ja...
Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja
paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne
olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan,
jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka
päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut,
vaan käytin liian ohkasia vaatteita.
Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti
eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni
antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda
tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.
Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille
sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime
aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä
paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään
voivat heiltä hengen viedä.


Kuoleman sinetti.

I
Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin
översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden
ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha
ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä
jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja
sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa
ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo