Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 2

Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan
olimme aikoneet toiselle.
Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä
kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä
säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja
kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos
se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen
Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa
hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden
hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä."
Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka
tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei
ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on
ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." --
Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat
ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien
suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli
viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä
löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään
osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!
Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa.
Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä
liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen
tapaan.
* * * * *
San Francisco kesäk. 28 p. 1898.
Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta
Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet.
Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja
juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan
verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli
paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti
erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa
varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena
ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut
alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän
tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä
vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin
olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut
Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta
kummallisia nimiä, -- "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu.
Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän
vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä
tekeytymistä.
Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille
jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän
aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan
kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut
matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha
herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. --
_Vanha!_ Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo
kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät
satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri
häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia
aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin
olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa
hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.
* * * * *
Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.
Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole
paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa,
kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan
voi kestää, siihen aivan murtuu.
Olen kertonut sinulle -- siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia
-- kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten
ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.
Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa;
hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa,
Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, -- kaikkialla;
viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja
helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään,
mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä...,
niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko
maapallon.
Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon
ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki
hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa
varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen
matkaa täältä kadotin hänen hajunsa -- hän lienee noussut
joihinkin ajopeleihin.
Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään
etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton,
mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä
ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut;
heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut
unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä
majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa,
joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin
minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle
usein, niinkuin minäkin -- osittain. Hän on myös nuori mies
eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se;
hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan
kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, -- kun taas on
toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä
oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni
hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet
viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa
myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni
hänet taas.
Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin
kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän
yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä,
ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen.
Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka
suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon
mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on
ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin
helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä
kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä
hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman
käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran
keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän
kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin
tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei
voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso
sieluntuskia, -- hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää.
Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen
rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä
mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän
sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä -- hän on
jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".

IV
Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten
läsnäollessa.
Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat,
kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja
heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain
kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli
hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.
Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä
Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty;
siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla
aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi
ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä,
viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania
jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja
kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei
sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole
vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä
mainittavan.
Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat
kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa
vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee
laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat
aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä
rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää
ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia
ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa
on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat
karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne
rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä
lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.
Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen
vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan
päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen
ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat
yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään
ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat
luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä
perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi.
Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17
vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän
kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita,
mutta turhaan. Fetlock Jones -- niin oli tämän nuorukaisen nimi --
vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat
hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli
hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, --
palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.
Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään
oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten
vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet
aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät
luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se
kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa
Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin;
mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän
uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:
"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä
kyllä hoidan _hänet_."
Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että
hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus
yöllä ja silloin... "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä
ajattelenkaan".
Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta
rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille
korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin,
pelkästä ilkeydestä.
Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä
surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet
hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa
käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti
siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata
kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet
keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja
hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.
Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin
selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin
takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, -- silloin
hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla
ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän
nukkuessa -- ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi
Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei
yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen,
se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei
halunnut.
Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole
kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota
hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, -- kiirettä ei ole,
kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki
häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään
viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin -- silloin
käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan
hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa
sortajastaan.
Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut
yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet
Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka
pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon
päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin
alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan.
Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos
ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli
ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu,
mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. -- Ja oikein hän olikin
arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella
kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8
jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten
käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai
käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten
hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran
moukarilla ja pora lensi pojan kädestä -- sehän oli aivan luonnollista.
"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se
käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua,
pirun penikka!"
Tunnin perästä oli reikä valmis.
"No, lataa nyt reikä!"
Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.
"Pähkäpää!"
Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.
"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka _ensiksi_
reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää
koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt,
olet sinä..., nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki!
Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja
painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen
noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi
viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he
odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja
kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas
koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.
"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.
Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut,
porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.
"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä,
minkäverran lankaa tarvitaan."
"En."
"Vai et _tiedä!_ Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"
Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:
"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä
pätkä!"
Vavisten poika vastasi:
"Niin, mutta enhän..."
"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"
Poika totteli.
"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että
olisit..."
Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika
kauhistui.
"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin
tehdä! Mitä _voin_ minä tehdä?"
Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä
lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään
seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua
oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä
ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen
pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.
Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen
voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:
"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan
odotan."
Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä
ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski
hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti
ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä
enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä,
joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:
"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin
niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen,
olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane
nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin
innoissani."
"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin,
joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."
"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen
katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä
kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut
hänet."
Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko
peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin
toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän
omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:
"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän
jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä
olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut -- huomenna ja sitä
seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä,
eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen
on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, -- se on hauskinta kaikesta."

V
Seuraava päivä tuli ja meni.
Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä
uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä
istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa,
housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he
ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja
levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta
ääntä ei kuulu sisällä -- ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin.
Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin.
Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on
harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät,
pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita
työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään,
jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen
mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.
"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker,
seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on
puolenyön aika."
"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes,
kaivostyömies.
"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä
olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan
jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." -- Sen hän lausui luoden
silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan,
koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, -- joka ilta kapakasta
mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.
"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän
koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"
"_Hänkö?_ Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"
Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen
lausui Pat Riley:
"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka
hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."
"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he
ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta.
Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä
merkillisempi. Paljokin merkillisempi, -- eikö totta?"
"On, se on totta se."
Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi
tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se
kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."
"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.
"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui
Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."
Ferguson oli näet hyvin oppinut.
Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki
tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy
Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että
on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja
antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:
"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä
udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei
hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä,
mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä
laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää.
Ja _arvata_ voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse
sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."
"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"
"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, --
eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, -- pannaan toimeen suuret
silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä,
lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa
tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin
tahdotte -- sama se minne ja kuinka kauas --, hän kävelee suoraan ja
hakee teidät."
"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"
"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon
voimat eivät mitään -- niistä hän ei välitä."
"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"
"Se on kaikki _hänelle_ yhdentekevää. Hän ei edes kirase."
"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"
"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."
"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."
"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi,
Ferguson."
"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä
mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan -- vaikka kymmenenkin
-- ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan
siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista
sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."
"Mutta sittenhän hän on itse piru."
"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä
eräänä iltana..."
Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi
sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:
"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua
löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."
Ravintoloitsija virkkoi:
"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen
kolme tuntia sitten, -- hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti --
ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän
asuu numerossa 14."
Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva
Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.
"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, -- kunpa vain
voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti
sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin
teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut
teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen
Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa,
kiirehtikää!"
"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."
Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa
oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena
naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään.
Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja
rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien
minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.
"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet
jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää
Jumala yksin."
"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle,
laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on
jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"
Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä.
Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat
päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut
mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi:
"Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä
_miten_."
Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi
vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen.
Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa
lyhdyn."
Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä,
mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman
niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi
pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen
ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia
suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta.
Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti
lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen
välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen
oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän,
muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin -- ja
pysähtyi.
"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä
hänen istuneen."
Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan
seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat
pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta
pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.
"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä -- _sen_
me voimme nähdä."
Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä
hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän
rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa,
mutta täältä hän ei ole _kävellyt_ mihinkään, se on myös varmaa. Tässä
on arvoitus, jota en ymmärrä."