Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 4

Hillyer kalpeni kauhusta -- oli vähällä ruveta itkemään. Hän kääntyi
milloin sinne ja milloin tänne, ikäänkuin etsien turvaa, hän ojensi
rukoillen kätensä Holmes'n puoleen ja huudahti.
"Elkää sanoko minua murhaajaksi. Minä en ole murhaa tehnyt, vakuutan
sen kunniasanallani. Tämän naarmun otsaani olen saanut..."
"Vangitkaa hänet, konstapeli", huusi Holmes. "Minä vastaan
vangitsemiskäskystä."
Konstapeli astui haluttomasti pari askelta lähemmäs, epäili ja pysähtyi.
Hillyer huusi silloin hätääntyneenä: "Oi, Archy, älä anna heidän
vangita minua, se olisi äitini kuolema. _Sinä_ tiedät, miten sain tuon
naarmun. Kerro siitä heille ja pelasta minut, Archy, pelasta minut."
Stillman tunkeutui esiin ja virkkoi:
"Elä pelkää, minä pelastan sinut." Sitten lausui hän läsnäoleville:
"Elkää välittäkö siitä, miten hän tuon naarmun sai, se on merkitystä
vailla oleva seikka eikä kuulu tähän juttuun ollenkaan."
"Jumala siunatkoon sinua, Archy, sinä olet kelpo ystävä."
"Archy eläköön. Astu esiin, poika, ja puhu rohkeasti", huusivat miehet,
ylpeinä kun heillä oli omakin paikallisneronsa. Kotoinen tunne siitä,
että heidän pitäisi puolustaa _häntä_, heräsi heissä nyt äkkiä ja
muutti koko aseman.
Nuori Stillman odotti, että melu hiljeneisi ja lausui sitten:
"Pyydän Tom Jeffries'iä asettumaan tälle ovelle ja konstapelin menemään
toiselle ovelle; ketään ei saa laskea ulos huoneesta."
"Sanottu ja tehty. Jatka, poika."
"Luulen, että rikoksentekijä on tässä joukossa, osotan hänet teille
vähän ajan perästä, jos olen oikein arvannut. Nyt kerron teille
koko tapauksen alusta loppuun. Vaikuttimena _ei_ ollut ryöstö, vaan
kosto. Murhaaja _ei_ ollut tyhmä. Hän _ei_ seisonut 622 jalan matkan
päässä tuvasta. Häntä puupalikka _ei_ haavoittanut. Hän _ei_ tuvan
ulkoseinämälle pannut räjähdysainetta. Hän _ei_ ottanut haulipussia
mukaansa eikä hän ollut vasenkätinen. Näitä erehdyksiä lukuunottamatta
on erinomaisen vieraamme selonteko tapahtumasta pääasiassa oikea".
Mielihyvän naurua tirahteli salissa; ystävä kuiskasi ystävälle
ikäänkuin sanoakseen: "Sehän on puhetta, joka tuntuu aivan latinalta.
Kelpo poika, kunnon poika, ei hän antaudu."
Vieras pysyi tyyneenä. Stillman jatkoi:
"Minullakin on muutamia todistajia ja saatan kertoa, mistä vielä
useampia voitte löytää." Hän näytti paksua rautalanganpätkää --
kuuntelijat keräytyivät sitä katsomaan. "Se on ohkosen talikerroksen
peittämä. Ja täällä on puoleksi palanut kynttilä. Siihen on leikattu
merkkejä aina tuuman päähän toisistaan. Kerron teille kohta, mistä nämä
tavarat löysin. Nyt jätän sikseen kaikki mietelmät ja arvaamiset ja
johtolankain yhdistämiset, kertoakseni teille aivan yksinkertaisesti ja
koristelematta, miten tuo surullinen tapaturma tapahtui."
Hän pysähtyi hetkeksi, antaakseen jännityksen yhä tiukemmalle
pingoittaa kuulijain huomion. Sitten jatkoi hän:
"Murhaaja on tehnyt suunnitelmansa tarkan harkinnan mukaan. Se oli
hyvä ja viisas suunnitelma, se osotti hyviä luonnonlahjoja, ei huonoa
päätä. Sen tarkoitus oli kääntää kaikki epäilykset pois tekijästään.
Ensiksi pani hän merkit kynttilään, tuuman verran väliä, ja laski
ajan. Hän huomasi, että kului kolme tuntia, ennenkuin neljä tuumaa
kynttilää on palanut. Tein itse samaa koetta puolen tunnin kuluessa
tuolla huoneessani, sillävälin kuin täällä pidettiin kuulustelua Flint
Bucknerin luonteesta ja tavoista. Ja siten tulin huomaamaan kuinka
kauan kynttilä palaa, kun se on tuulelta suojassa. Sittenkuin hän oli
tehnyt tämän kokeen, puhalsi hän kynttilän sammuksiin -- juuri tämän
kynttilän -- ja teki tuumanmerkkinsä toiseen kynttilään."
"Uuden kynttilän hän asetti tinajalustalle. Viiden tunnin merkin
kohdalle kaivoi hän reijän kynttilän läpi kuumennetulla rautalangalla.
Olen jo näyttänyt teille rautalangan, joka oli ohkosen talikerroksen
peittämä, -- sulatetun ja hyytyneen talin."
"Ponnistelemalla -- hän sai luullakseni aika lailla ponnistaa --
kiipesi hän tuon tiheän pensaikon läpi, joka peittää Flint Bucknerin
majan takaisen jyrkän rinteen, ja kantoi sinne tyhjän jauhotynnyrin.
Hän asetti sen sinne aivan varmaan piilopaikkaan ja sen pohjalle asetti
hän kynttiläjalan. Sitten mittasi hän noin 35 jalkaa sytytyslankaa,
sen verran oli matkaa tynnyristä tuvan takaseinään. Hän teki reijän
tynnyrin kylkeen -- tätä käsiporaa hän käyttikin. Ja hän jatkoi
työtään, kunnes se oli valmis; silloin oli toinen langanpää Bucknerin
majassa ja toinen pistettynä kynttilään kaiverrettuun reikään. Laitos
oli niin järjestetty, että räjähdyksen täytyi tapahtua kello 1
yöllä, edellyttämällä, että kynttilä sytytettiin noin klo 8 illalla
-- joka tapahtuikin, siitä vedon lyön -- ja edellyttämällä, että
tuvassa oli räjähdysainetta, johon langan toinen pää yhdistettiin,
-- ja että sitä siellä oli, siitäkin voin vedon lyödä, vaikka en
voi sitä toteennäyttää. Tynnyri on vieläkin pensaikossa, tinajalka
ja kynttilänpätkä ovat sen pohjalla, palaneen sytytyslangan pää on
tuossa kaivetussa reijässä, toinen pää on sen rinteen alla, missä maja
oli. Näin sen kaiken pari tuntia sitten, jolloin professori mittaili
maita, joka työ tähän juttuun nähden oli aivan turhaa, ja kokoili
arvoesineitä, joilla ei ole mitään merkitystä."
Hän vaikeni. Kuulijat huoahtivat pitkään ja syvästi, se helpotti heidän
jännittyneitä hermojaan, ja he rämäyttivät hurraa-huudon.
"Vie sun..." virkkoi Ham Sandwich. "Siksi hän siis nuuskikin siellä
pensaikossa katselematta professorin temppuja. Ei, tuhma hän ei ole."
"Ei hitto soi olekaan."
Mutta Stillman jatkoi:
"Ollessamme tunti sitten räjähdyspaikalla muutti hän poran ja kynttilän
siltä paikalta, johon hän ne oli kätkenyt, toiseen piilopaikkaan, joka
kai hänen mielestään oli parempi, parinsadan metrin päähän näreikköön,
peittäen ne siellä männynoksilla. Siellä nämä tapasin. Pora sopii juuri
tynnyrissä olevaan reikään. Ja nyt..."
Tuo Mainio Mies keskeytti hänet. Hän virkkoi pilkallisesti:
"Olemme kuulleet hyvin hauskan sadun, herrani, -- todellakin hyvin
hauskan. Nyt tahtoisin tehdä tälle nuorelle miehelle pari kysymystä."
Muutamat kuulijoista hytkähtivät ja Ferguson virkkoi:
"Pelkäänpä Archyn nyt joutuvan pussiin."
Toistenkin hymy katosi ja huumaus hävisi. Herra Holmes sanoi:
"Tarkastakaamme tätä satua johdonmukaisesti ja säännöllisesti --
niin sanoakseni geometrisessä sarjassa -- liittämällä yksityiskohdan
toiseen ja niin horjahtamatta eteenpäin kulkien tätä kauniinnäköistä
leikkilinnoitusta kohti, joka on rakennettu erehdyksistä ja epäkypsen
mielikuvituksen unelmista. Aluksi tahdon, nuori herraseni, tehdä
vastaiseksi ainoastaan kolme kysymystä -- vastaiseksi. Ymmärsinkö
teidät oikein, sanoitteko todellakin, että puheenalainen kynttilä
sytytettiin noin kahdeksan aikaan eilen illalla?"
"Niin, herra, noin kahdeksan aikaan."
"Sanotteko tasan kello kahdeksan."
"En, niin tasalleen sitä en voi sanoa."
"Hm. Jos joku henkilö olisi kuljeskellut siellä päin niihin aikoihin,
olisi hän varmaankin nähnyt murhaajan, eikö niin?"
"Todennäköisesti."
"Kiitos, muuta ei tarvita -- tällä kertaa. Tällä kertaa, sanon minä."
"Se hitto asettaa ansoja Archyn eteen", sanoi Ferguson.
"Siltä näyttää", toisti Ham Sandwich. "Merkit eivät lupaa hyvää."
Stillman lausui nyt silmäillen vierasta:
"Olin itse niillä tienoin puoli yhdeksän ajoissa..., ei, yhdeksän
aikoihin."
"Todellako? Sehän on hauskaa, niin, kovin hauskaa. Tapasitte ehkä
murhaajan."
"En, en tavannut ketään."
"Vai niin. Niin ollen -- suokaa anteeksi, en huomaa, että
tiedonannollanne on mitään merkitystä."
"Ei sillä olekaan -- tällä hetkellä." Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi:
"En tavannut murhaajaa, mutta hänen jälillään olen, olen varmasti,
sillä siitä olen vakuutettu, että hän on tässä huoneessa. Pyydän teidän
kaikkien kulkemaan ohitseni yksitellen, -- tästä, jossa on hyvä valo,
että näen jalkanne."
Kiihtynyt surina vallitsi huoneessa ja marssi alkoi; vieras katseli
sitä, koettaen väkisinkin pysyä vakavan näköisenä, vaikkei se oikein
tahtonut onnistua. Stillman kumartui alas, varjosti kädellään silmiään
ja katseli tarkkaan jokaisia ohikulkevia jalkapareja. Viisikymmentä
miestä marssi ohi yksitoikkoisesti jalkojaan jymistäen, vaan se
oli turhaa marssia. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Tulos rupesi
näyttämään huonolta. Vieras huomautti hienon-hienolla ivalla:
"Näkyy olevan murhaajista puute tänä iltana."
Kuulijat käsittivät tämän leikkisän lausunnon ja päästivät iloisen
naurun. Vielä kymmenen, kaksitoista miestä kulki -- ei, tanssi -- ohi
iloisesti hypellen, niin että katsojat katketakseen nauroivat. Silloin
ojensi Stillman äkkiä kätensä suoraksi ja lausui:
"Tässä on murhaaja."
"Fetlock Jones, kaikkien pyhien nimessä!" huudahtivat ihmiset ja nyt
tuprahti kuin tulituksesta esiin arvosteluja ja muistutuksia, tämän
jännittävän solmun herättäminä.
Kun melu oli ylimmillään oikasi vieras kätensä ja vaati hiljaisuutta.
Suuri nimi ja kuuluisan persoonallisuuden auktoriteetti painoivat
salaperäisen leimansa läsnäolijoihin ja he tottelivat. Tämän näin
syntyneen äänettömyyden aikana kohotti vieras äänensä ja virkkoi
tunteella ja vakavuudella:
"_Tämä_ on vakavaa. Se uhkaa viatonta ihmishenkeä. Viatonta, kaiken
epäluulonkin yläpuolella olevaa. Minä _todistan_ sen. Huomatkaa, kuinka
helposti yksi ainoa tosiasia voi lakasta pois tuon perusteettoman
valheen. Kuulkaa, ystäväni, tämä nuori mies _ei hetkeksikään_ poikennut
näkyvistäni eilen illalla."
Se teki syvän vaikutuksen. Miehet katselivat Stillman'ia kysyvin
katsein. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lausui:
"Minä _tiesin_, että niitä oli kaksi." Hän meni nopeasti pöydän luo,
katseli sitten vierasta silmiin ja virkkoi:
"Te olitte _yhdessä hänen kanssaan_. Te ette olleet viidenkymmenen
askeleen päässä hänestä, kun hän sytytti kynttilän, joka sitten
vähitellen sytytti räjähdysaineen!" (Hämminkiä). "Ja, vielä lisäksi, te
annoitte hänelle tulitikut sitä varten."
Vieras näytti aivan hämmästyvän, siltä ainakin katsojista tuntui. Hän
avasi suunsa antaakseen pojalle aimo vastauksen, mutta sanat eivät
tulleetkaan häneltä enää tulvimalla.
"Se on... se on mielettömyyttä... se on..."
Stillman käytti hyväkseen sitä etua, jonka hän juuri oli voittanut. Hän
näytti poltetun tulitikun:
"Tässä on yksi niistä. Löysin sen tynnyristä... ja täällä on vielä
toinenkin."
Vieras sai nyt puhekykynsä takaisin:
"Te..., te olette itse pistäneet tikut sinne."
Se myönnettiin taitavaksi hyökkäykseksi. Mutta Stillman kykeni
vastaamaan:
"Nämä ovat _vahaa_, -- tämänlaisia tikkuja ei ole tunnettu meidän
kylässä. Minä annan mielelläni tarkastaa itseni, onko minulla sellaisia
laatikoita. Annatteko tekin?"
Nyt kävi vieras todella hämilleen, sen näki sameinkin silmä. Hän
hapuili sormillaan, pari kertaa hänen huulensa liikahtivat, mutta
sanat eivät tulleet esille. Kuuntelijat odottivat ja katselivat häntä
pitkään ja suurella jännityksellä ja äänettömyys lisäsi vielä hetken
juhlallisuutta. Nyt sanoi Stillman sovinnollisesti:
"Odotamme teidän päätöstänne."
Syntyi pitkä äänettömyys; sitten vastasi vieras matalalla äänellä:
"Minä en anna itseäni tarkastaa."
Mitään myrskyisiä mielenosoituksia siitä ei syntynyt, mutta kaikkialla
salissa kuultiin ääni toisensa perästä, joka lausui:
"Nythän asia on selvä. Archy kiersi hänet kuin kerälle."
Mitä oli nyt tehtävä? Sitä ei kukaan tuntunut tietävän. Oltiin
pahassa pulassa, -- tietysti enin siksi, että asia oli saanut näin
odottamattoman ja äkillisen käänteen; nuo kokemattomat ihmiset
seisoivat siinä kuin kivettyneinä, niinkuin seisahtunut kello. Mutta
tuokion kuluttua rupesi koneisto taas käymään, aluksi koetteeksi;
siellä, täällä iski pari kolme miestä viisaat päänsä yhteen neuvotellen
jostakin ehdotuksesta. Yksi niistä ehdotuksista sai paljo kannatusta;
sen tarkoitus oli, että murhaajalle annettaisiin kiitollisuudenadressi,
koska hän oli pelastanut kylän Flint Buckner'ista, ja että hänet sitten
laskettaisiin menemään. Mutta toiset, punnitsevammat, panivat vastaan,
huomauttaen, että länsivaltioissa monet hämmentyneet aivot sanoisivat
sitä skandaaliksi ja panisivat toimeen pahan melun. Lopuksi pääsivät
nuo punnitsevammat voitolle, heidän ehdotuksensa sai enemmistön
puolelleen ja heidän johtajansa kutsui nyt kokouksen järjestykseen. Hän
esitti, että Fetlock Jones vangittaisiin ja kuulusteltaisiin.
Ehdotus hyväksyttiin. Muuta ei kai voitukaan tehdä ja siitä oltiin
hyvilläänkin, sillä itsekunkin teki mieli hyökätä tapaturmapaikalle
katsomaan, ovatko tynnyri ja ne muut esineet siellä vai eivätkö.
Mutta vieläkään ei päästy lähtemään. Vielä eivät yllätykset olleet
loppuneet. Fetlock Jones oli itkenyt hiljaa hetkisen; häntä ei oltu
huomattukaan noiden mieltäkiinnittäväin keskustelujen aikana. Mutta kun
päätettiin, että hänet vangittaisiin, huudahti hän toivotonna:
"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta
enkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä
kurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta.
Kaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on
kertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt
kaiken, -- _minä_ en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette
löytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä
olen murhannut hänet ja sen olisitte _tekin_ tehneet, jos hän olisi
teitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika
ilman yhtään ystävää apunanne."
"Se oli aivan oikein hänelle!" huudahti Sam Sandwich. "Kuulkaa nyt
pojat..."
Konstapeli huutaa: "Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat."
Eräs ääni: "Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?"
"Ei."
"Antoiko hän sinulle tulitikut?"
"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin."
"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi,
-- salapoliisia? Selitäppäs se!"
Poika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten
varovasti:
"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että
nämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta
ottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee."
Se naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa
tervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen
vuoksikaan.

IV
Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".
... Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin
sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne
parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja
lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.
Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme
häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja
minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän
toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen,
joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja
minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli
kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.
Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen
olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman
satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe
hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin
leuvoin, etten häntä enää vainoisi.
"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes,
mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa
tehnyt."
Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli
mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi
ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin
tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada.
Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen,
kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä
puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän
ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja
puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa.
Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa
heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät
lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa
lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson,
joka on liukas mies, virkkoi:
"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan
enää tarvitse olla levoton."
"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.
"Koska hän nyt taasen on kuollut."
"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko
hän kuollut? Kunnianne kautta..., puhuuko hän totta, pojat?"
"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham
Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.
"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson
suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat
häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se
seikka ei ole enää autettavissa."
"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham
Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen
alkuunpanijoita.
"James Valker huoahti syvään -- se oli selvästi helpotuksen huoahdus
-- eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi
vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön
jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni
ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä
voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet
uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian
hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä
surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on
harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä
hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään
me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa
takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi
sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin
paljo kuin suinkin."

_"Väärän" miehen tarina_.
Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta
vuotta, väliin muistan montako, väliin en... mutta se on yhdentekevää.
Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin
syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta
sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en
ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla.
Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä
olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku
ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti
syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä
kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita;
kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan
pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, -- aivan kuin Holmes'in
asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja
ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin
palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin
kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä
nimellä.
Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin
kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata
ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja
hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä
päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä
enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain
öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni
ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin
kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.
Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme
pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."
Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes,
hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."
Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat
mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin
lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin
jälestä ajamaan -- tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.
Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja
pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani
olivat, -- 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä
laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti
kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli
hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten
raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko
opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen
toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.
Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman --
Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan -- kaikkiin ajateltaviin
maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän
suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi
pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen
niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille
kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään
muullekaan mitään vääryyttä. -- --
* * * * *
Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen
voitte uskoa. Mitä minuun tulee..., jokainen sana poltti reijän minuun
niin se sattui kipeästi.
Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän
olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni.
Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan
hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.
Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella
ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich
meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:
"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli
kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat
lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on
telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"
Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä
vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa
perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in
hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin
kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:
"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"
"Niin _hänkö?_ -- Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt
minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa
vyössään! Hänkö -- kysyppäs sitä?"
Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun
hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme
kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää,
ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi
ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet
Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti
olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen
huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi
hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.
"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins.
"Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"
"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin
viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä _häneen_
pystyy."
Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia,
tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta,
niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo,
johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen,
sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri,
vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun
tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.
"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"
Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi
lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu
syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani
etäistä kavionkopsetta -- sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään,
mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen.
Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi
tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa,
-- miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi
palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului
nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät
meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:
"Sheriffi!"
Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi
takajaloilleen.
"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.
Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja
tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:
"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen
irti!"
Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen
seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin
lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka
soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.
"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin
-- Shadbelly Higginsin -- johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka
selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö
mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan;
en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä
täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun
sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja
samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa
tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni -- nähtävästi
käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen,
miltä se maistui -- ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa
roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto
osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan
valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää,
saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin -- _sheriffitauti_!"-- Tämä
lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset
pian sanovat: Taasko sheriffitauti, -- tuo vanha juttu! Ja sittenkin,
kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka
pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."
Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä
olette tehnyt?"
"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."
Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka
hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti
innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka
ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka
niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut
jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut