Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia - 3

Silloin meni luonto äidiltä.
"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet.
En saa häntä enää koskaan nähdä."
"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet
kyllä, olkaa rohkea."
"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän
tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.
Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:
"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta
tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut
yhtä hyvä, vai miten?"
Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:
"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän _on_ ollut
täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin..."
"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja
katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä
nähneet."
Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin
istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn
sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen
pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:
"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."
"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi
nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on
Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."
"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.
"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."
Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja
hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet
ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni
risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi
ulos raoista.
"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi
nuorukainen.
Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät
samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana.
Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti
painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy
Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan
pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän
suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa
nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.
"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa
ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota
hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään -- nukkui taas."
Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki
rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi
ihmisen haahmossa."
Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin
valepuvussa.
Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua,
heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita
tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat
kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.


Jälkimmäinen osa.

I
Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja
arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli
saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen
Sherlock Holmes.
Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään
olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat
tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies,
joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat
Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun
Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan
levottomaksi. Hän puhui itsekseen:
"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt,
jolloin..." Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta
miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet
yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään
rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi
sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään
tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei
tule olemaan mitään johtolankoja, -- mitä hän siis voisi todistaa?
Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä
se toistaiseksi..., ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa
matkapassin tänä yönä..., saa aivan varmaan."
Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella
minun kanssani kotoisista tapahtumista, -- miten silloin hänen luotaan
pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan
aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo
päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi.
"Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi
tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia
jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata
valmistelee. Se on varmin temppu..., otan hänet mukaani."
Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka
vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota
suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään.
Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui
nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita
ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja
sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he
asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna,
mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys
kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin
kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman
ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, -- hän ei ollut
mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento
luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat
häntä kosketella.
"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri
laupeus, tuo on siis pää!"
"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä.
Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen
makasiini neroa."
"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä,
että hän on ajatellut niin paljon -- siitä se johtuu. Hittolainen,
meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen
oikeastaan on."
"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme
ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."
"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa -- siinä juuri
on syvän ajattelemisen merkki -- syvän, syvän, 40 syltää asioiden
ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."
"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia
kasvonpiirteitään -- katso hänen juhlallista kalpeuttaan -- sitä ei
mikään voi voittaa."
"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti
ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa
kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän
tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa
haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on..."
"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa
ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä,
siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."
"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen
viiksiään ja..."
"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin,
hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt
nimetöntä..."
"Mutta -- joko langat sekaantuvat?"
"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä
langasta. Noin..."
"Hei, taas hän hymyilee -- aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet
seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on
varmaankin keksinyt pulman."
"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt
jahtaa!"
Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin
ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät
piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä
vakuutuksella:
"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen
hänestä jo näkee."
"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi
Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä
toissa iltana."
"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi
saatu nähdä _tieteellistä_ työtä. Neroa, puhdasta neroa..., ylimmässä
potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään,
kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta
hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain _näkee_, näkee tarkasti
kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei
enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan
suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän
kuin... kuin... Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi
mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt -- _silmäillyt_ vain --
edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä
yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen
kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut
laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille...
Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule
tähän."
"Hyvä on. Alota."
"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako
ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"
"Tyttö, armollinen herra."
"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"
"Kuusi vuotta, armollinen herra."
"Hm..., nuori, heikko... kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi
väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden
peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"
"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."
"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. -- Näettekös, pojat, hän
löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia.
Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"
"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."
"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"
"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."
"Ohoo, vasikannahkaa... Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon...
saammehan nähdä. Entä uskonto?"
"Katolilainen, armollinen herra."
"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä.
Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa -- hyvä. Vielä pala jotakin
lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos -- puuvillaa. Se tuntuu
kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle
noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh,
suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." -- "Näettekös
pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia
hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee
vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä
vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän:
'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta
-- yksi puhkeamassa -- katolilainen -- villalankaa -- puuvillaa --
vasikannahkaa -- tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää
otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta
pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi..., sitten
loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän
oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari
teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi.
Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä
muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan.
Tämä on _hänen_ konstinsa, ainoa suuri taito -- se on tiedettä, neroa
-- ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; _hänen_ ei tarvitse
juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."
"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich.
"Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin
häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni.
Ettekö tekin näe, pojat?"
"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."
Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän
ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:
"Onkohan häntä Jumala luonut?"
Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:
"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."

II
Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi
pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.
"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani -- en
viivy minuuttiakaan."
Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika
palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua
jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat
biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen
edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin
kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista
kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen
sisarenpoikansa miesjoukolle:
"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista
tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo
aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on
jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."
"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock
Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi
Ferguson. "Hip, hip, hip..."
"Hurraa, hurraa, hurraa... aa."
Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin.
Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi
nuhtelevalla äänellä:
"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"
"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan
suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä.
Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta
lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan
sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen
menee puolet yöstä."
Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika
oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei
tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät
minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa,
ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."
Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista
aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain
askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli
Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi
häntä ohimennessään.
"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota,
poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi... hyvästi ainaiseksi,
Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä... sama se,
nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi,
ystäväni."
Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello
yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä
todistus."
Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli
tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras
tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki
kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja
tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen.
Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään -- silloin
kuului paukaus:
-- Pum!
Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin,
se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous
katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:
"Nyt on jotakin räjähtänyt."
Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:
"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."
Kaikki hyökkäsivät rotkotielle -- Holmes, Fetlock, Archy Stillman,
kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään
lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi
poljetun savilattian -- muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei
liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja
haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:
"Täällä hän on."
Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi,
s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia
jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan
ruumista.
Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham
Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton
ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut
syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle
tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä
eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka
räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."
Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä
sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes.
Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä,
jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio
Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä.
Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta
tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön
tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän
määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon
magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän
määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä
paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen
huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi
taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi
hän juhlallisesti kumartuen:
"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."
Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen
tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen
tekoa se voisi olla.
"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta",
virkkoi Ferguson.
"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä
tulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!"
"Sen voi jo uskoakin", virkkoi Joke Parker, seppä. "Siitä tulee mainio
reklaami tälle kaivosseudulle -- eikö totta, Ferguson?"
"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että
eilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä,
mutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä
kuuttakymmentä tarjoamaan."
"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi
uneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet
räsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei _voi_ olla
näkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta."
"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta
hänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla
präntillä painettu."
"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku
pieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta
hän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas
se on varmaa!"
"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta
tyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo
monimutkaisempi, -- tämä kysyy tiedettä ja neroa."
"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei,
se on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos
hän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän
menettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt
mitään."
"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu
kun vanhenee."
"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?"
Se oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita.
Useita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä
arvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria
lähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt,
hän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään,
mutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä
hänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta
pitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin -- Fetlock Jones.
Pat Riley sen ensi kerran mainitsi.
"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet", lausuivat toiset, "sillä
olihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen
suora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään
hänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut
tapaturmapaikalla murhan tapahtuessa."
"Sen tiedän", sanoi Pat. "Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän
kanssa räjähdyksen tapahtuessa."
"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten
häntä tietysti heti olisi epäilty."

III
Ravintolan ruokasalista olivat kaikki huonekalut kannetut ulos, yksi
pitkä pöytä vain ja yksi tuoli oli sinne jätetty. Pöytä oli huoneen
toisessa päässä, tuoli oli pöydän takana ja sillä tuolilla istui
Sherlock Holmes, komeana ja vaikuttavana. Yleisö seisoi. Huone oli
täysi. Tupakansavua oli kuin pistettynä, äänettömyys oli täydellinen.
Tuo Mainio Mies kohotti kätensä vielä täydentääkseen hiljaisuutta ja
piti sitä muutamia silmänräpäyksiä koholla. Sitten teki hän terävällä
äänellä useita kysymyksiä ja merkitsi vastaukset kirjaan. Täten pääsi
hän täydellisesti tutustumaan Flint Buckneriin, hänen luonteeseensa,
hänen esiintymiseensä, hänen tapoihinsa, kaikkeen. Siten tuli m.m.
selville, että Mainion Miehen sisarenpoika oli koko kylässä ainoa,
jolla oli jotakin syytä murhata Flint Buckner. Herra Holmes hymyili
säälivästi todistajalle ja kysyi verkkasella äänellä:
"Tietääkö sattumalta joku herroista, missä nuorukainen Fetlock Jones
oli räjähdyksen aikana?"
Siihen vastattiin yhdellä äänellä:
"Tässä talossa, biljardihuoneessa."
"Vai niin -- tuliko hän silloin juuri sisään?"
"Ei, hän oli ollut täällä ainakin tunnin."
"Soo. Kuinka pitkälti täältä onkaan räjähdyspaikalle?"
"On runsas peninkulma."
"Soo. Eiköhän tämä sentään ole todistus, joka tepsii...?"
Myrskyten rämähti huoneessa nauru ja kuului huutoja: "Se oli vallan
murhaava todistus!" ja "Etköhän kadu, Sandy, että tuon tulit
sanoneeksi." Ja Sandy, joka oli Jones'ia epäillyt, katsoi punastuen
maahan ja häpesi hirveästi. Mutta tutkimusta jatkui:
"Sittenkuin nuoren Jones'in osallisuus esillä olevaan tapahtumaan on
todistettu hiukan _etäiseksi_ (naurua), kääntykäämme _silminnäkijäin_
puoleen ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavana."
Hän otti esille tapaturmapaikalta kokoamansa todistuskappaleet ja
järjesti ne pahvilevylle polvelleen. Kuulijat pidättivät hengitystään
ja odottivat.
"Olemme määränneet pituus- ja leveysasteet ja tarkistaneet ne ja
tiedämme siis tarkoin missä tapaturma sattui. Meillä on tarkat tiedot
ilmanpainosta, lämpösuhteista ja kosteusmäärästä -- ne ovat verrattoman
tärkeät tietää, koska niiden avulla voimme laskea, missä määrin ne ovat
vaikuttaneet murhaajan mielenlaatuun ja toimintakykyyn tähän aikaan
yöllä." (_Ihmettelyn surinaa. Kuiskaten arvostellaan: "Kylläpä siinä
hitto soi on terävä mies_.") -- Hän hypelti todistuskappaleitaan: "Ja
nyt annamme näiden äänettömäin todistajaimme puhua."
"Tässä on tyhjä haulipussi. Mitä se kertoo? Että syynä murhaan
oli ryöstö, ei kosto. Mitä muuta se kertoo? Että murhaajalla oli
huononlaiset luonnonlahjat... voimme ehkä sanoa hänen olleen
lyhytajatuksisen. Mistä sen tiedämme? Koska ei kukaan tavallisilla
järjenlahjoilla varustettu mies olisi ruvennut ryöstämään Buckneria,
jolla ei koskaan ollut paljo rahoja luonaan. Vai olisiko murhaaja ollut
muukalainen? Haulipussi puhukoon taas. Otan siitä tämän esineen. Se
on kappale hopeansekaista kvartsia. Se on omituinen kappale. Olkaa
hyvä ja tarkastakaa sitä -- te -- ja te -- ja te. Olkaa hyvä, antakaa
se minulle takasin. Ei ole kuin yksi malmisuoni tällä paikkakunnalla,
josta saadaan tällaista kvartsia, ja se malmisuoni on näkyvissä kahden
peninkulman pituudelta ja on minun ymmärtääkseni tekevä löytöpaikkansa
maankuuluksi lyhyessä ajassa ja antava 200:lle omistajalleen suuremmat
varat kuin ahnaimmatkaan heistä voivat uneksia. Olkaa hyvä ja mainitkaa
sen malmisuonen nimi."
"Yhdistetyt valtaukset Kristillinen Tiede ja Mary Ann!" vastattiin
nopeasti.
Siitä syntyi hurjia hurraahuutoja ja jokainen puristi kyyneleet
silmissä naapurinsa kättä. Ferguson huusi: "Siihen malmisuoneen
minunkin kaivokseni kuuluu ja sen hinta kohoo nyt 150:teen dollariin,
olkaa varmat siitä."
Kun mielet taas tyyntyivät, jatkoi Holmes:
"Huomaamme siis kolme asiaa varmoiksi, nimittäin: Murhaaja on
verrattain vähälahjainen. Hän ei ole muukalainen. Hänen tarkoituksensa
oli varastaa, ei kostaa. Jatkakaamme. Täällä on kädessäni pieni pätkä
sytytyslankaa, joka haisee äsken palaneelta. Mitä todistaa se? Yhdessä
kvartsipalan kanssa todistaa se, että murhaaja oli kaivostyömies. Mitä
se vielä kertoo? Että murha tehtiin jollakin räjähdysaineella. Entä
vielä? Että räjähdysaine oli majan vieressä tien puolella -- etusivulla
-- sillä löysin sen kuuden jalan päässä tuvan paikasta."
"Vielä on minulla täällä käytetty puinen tulitikku, sitä lajia,
jolla tuli laatikon reunasta repästään. Löysin sen tieltä, 622 jalan
päässä majan paikalta. Mitä se todistaa? Että johtolanka siellä
sytytettiin. Entä vielä? Että murhaaja oli vasenkätinen? Mistäkö sen
tiedän? Hyvät herrat, minä en voi teille selittää, mistä sen tiedän,
sillä nämä todisteet ovat niin hienot, että vasta pitkän kokemuksen
ja perusteellisten opintojen kautta olen päässyt niiden perille.
Mutta todisteita on olemassa ja niitä varmentaa se tosiasia, jonka te
epäilemättä olette usein lukeneet suurista salapoliisikertomuksista, --
että kaikki murhaajat ovat vasenkätiset."
"Hitto soi, niinhän onkin laita!" virkkoi Ham Sandwich, ja iski
reittään suurella kämmenellään niin että läiskähti. "Kas pirua kun en
ole sitä ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
"Enkä minä." "Enkä minä." Niin huusivat useat. "Mutta _häneltä_ ei jää
mikään huomaamatta -- katsokaa hänen silmiään!"
"Hyvät herrat, vaikka murhaajan ja hänen uhrinsa välinen matka oli
pitkä, ei edellinenkään kumminkaan aivan vahingotta asiasta päässyt.
Tämä puupala, jonka nyt teille näytän, sattui häneen. Se haavoitti
häntä, joten hänestä juoksi verta. Missä hän lieneekin, merkki hänellä
on, joka hänet ilmaisee. Löysin tämän siltä paikalta missä mies seisoi,
kun hän sytytti tuon räjähdyttävän langan."
Holmes tarkasteli ylhäiseltä paikaltaan seurakuntaa, ja hänen kasvonsa
rupesivat tummenemaan. Hän kohotti verkalleen kätensä ja osotti:
-- Tuossa on murhaaja.
Tuokion olivat kuuntelijat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten kuului
parikymmentä ääntä:
"Sammy Hillyerkö! Eikö helkkarissa! Hänkö murhaaja, se on mahdotonta!"
"Päätelkää varovasti, hyvät herrat, elkää hätäilkö. Ottakaa huomioon,
että hänellä on verinen merkki otsassaan."