Säkeniä, Kokous runoelmia - 1

SÄKENIÄ
Kokous runoelmia

Kirj.
A. Oksanen (Ahlqvist)

G. W. Edlund, Helsinki, 1898.

SISÄLLYS:
August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta
Säkenet
I.
Savolaisen laulu
Suomen valta
Sotamarssi
Unelmia
Miksikä aina suret?
Suomalainen sonetti
Silloin saisi Tuoni tulla
Tuopa tuopi tuiman tunnon
Uunna vuonna 1853
Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos
Iitillä on nälkä
Eräs nälkätalven kuvia
Valtiollista
Meidän vieraissa-käynnit
Päivä koittaa
Ilmarista tarvis
Kreikkalaisen vala
Virolaisen valitus
II.
Elämä
Epäilijä
Kohtalon ivaus
Koston päivä
Murheen hedelmä
Rangaistuksen kovuus
Nosta silmäsi
Marian murhe
Kaste
Kuolettaminen ja eläväksiteko
Jodokon leipä
Hevosen kenkä
Huokaus työtä aljettaessa
Tunnon rauha
Syksytoiveita
Betlehemin tähti
Jouluaamuna
Hautausvirsi
Joulun merkitys
III.
Pyydetty pyytäjä
Etelälle
Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa
Ruotulaisen morsian
Rannalla-istuja neito
Turha odotus
Runonkerääjä
Servialaisia kansanlauluja:
1. Kehon neito kasvanut
2. Kukalle
3. Tuomio
4. Toivomat
5. Kirous
6. Rakkaiden hauta
7. Julkasematoin rakkaus
Kuinka rakkaus tulee ilmi
Angelika
Eräs kihlaus
IV.
Laulajan sija
Palannut runotar
Puuseppä ja runoseppä
Laulu on monta laatua
Lapsuuteni paikoilta
Kynälampi
Eräs nuorukaismuisto
Eräsnä syntymäpäivänäni
Syksyllä
Joulupuu
Pienelle tyttärelleni
Pikku Annan kuoltua
Leivolle
Eräsnä katkerana hetkenä
Mun kesäni
Sydämeni asukkaat
Unetoinna
Kerran viinikellarissa
V.
Koskenlaskijan morsiamet
Lähteelle kadussa
Punkaharjun Laulutytön laulu
VI.
Schillerin laulu kellosta.
VII.
Porthanin kuvapatsaan paljastettua
Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
Filosofian-Majisterille
Nordenskiöldille Suomesta
Ruotsalaisille
Malja paroni Munckille
Vänrikki Stålin laulaja
Runebergin muistoksi
Franzénin muistoksi
Sjöstrandin Kullervo
M. A. Castrénin haudalla
Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle
Porthanin kuvapatsaan kantakiveen
Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes
J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885
VIII.
Susi ja Lammas
Kettu ja Korppi
Matkaaminen
Kompia
Loppulaulu ja Laulun loppu
IX.
Satu


AUGUST AHLQVIST (OKSANEN).
7/8 1826 -- 20/11 1889.

August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti
samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli
ylioppilaaksi.
Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu
puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis
August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa,
hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta
puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen
opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.
Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli
itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen
ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta
valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia
sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin
tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun
penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi
Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka
ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa
v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen
toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti
Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi
osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa
kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845
alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja
Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana
käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä
"Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen
kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia:
"Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka"
ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin
"Annikka"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.
Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa
ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847
uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin
"oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati
A. Warelius".
Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne
kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia
päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä
laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli
Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään,
osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin
jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän
saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi
rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus
perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.
Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet,
miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja
Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti,
kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me
tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä
jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja
varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten
ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. --
Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me,
Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta
pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan
käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi
tarpeeksemme:
_Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki
oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat
tiedoksensa voittaneet.
Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla
tartuttava. Siitä seuraa:
_Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin
keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme
puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. --
Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti
täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin
vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään
täyttäneeksi. --
Me tahdomme valon maassamme voittavan.
Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla,
ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle,
ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.
Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin
tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään
matkalla kohtava este vierauttava. --
Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.
Aug. Ahlqvist. Karl Collan. Andreas Warelius.
Aksel Aspelund. Fredr. Polén. D.E.D. Europaeus.
P. Tikkanen. Oscar Toppelius. Aug. Schauman.
C. F. Forsius. Nestor Tallgren.
On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen
luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat
vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät
osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä.
Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli
viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa.
Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä
ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita
yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi
oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.
Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi
tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle
siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian
eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia,
ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen
raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä
vain muutamiin harvoihin lomahetkiin.
Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja
aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun
meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista
kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin.
Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan
olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka
kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena
ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla
ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon
vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen.
Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän
alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta
1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme
vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja
Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän
valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä,
sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka
ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin
kielen tutkimusta varten.
Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen
valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa
on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan
Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja
Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle,
julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa
kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen
matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään
Siperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia
tutkimuksiansa.
Erittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka
niihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä
kuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen
sattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan.
Meillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä
kukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta.
Hänen teoksensa "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858",
ensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän
päivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme
seurata "Unter den Wogulen und Ostjaken" (1883) nimisestä teoksesta,
joka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja
kuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt.
Ahlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia
hänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen
opettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn
alaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä
huomauttaa.
Suurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi
Tiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston
(1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen "Viron nykyisemmästä
kirjallisuudesta". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi
julkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien
täydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859)
esittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan
kielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta
myöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta
ja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen
Unkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen
sukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen
kielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan
tulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta
v. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät
pohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto.
Kun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan,
joita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja
yliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan
niitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle
hän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi
vahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta
ja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä
on hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan
vastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja
turkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen
asianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia
suorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut.
Syynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat,
niinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja
kirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta
häiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien
etupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen
sivistyskieleksi kohottamista varten.
Niistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin
yliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat
hänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli
"Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta", jolla hän saavutti
professorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan
suomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös
uuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi
esittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi
ulos ensi osan v. 1877 nimellä "Suomen kielen rakennus, vertaavia
kieliopillisia tutkimuksia". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa
ei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä
supistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä
vertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen
kielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin
lähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi
julkaisemalla "Suomalaisen murteiskirjan" (1869). Mainittua "Suomen
kielen rakennusta" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen
synnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen
jatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt
valmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin
muutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa:
ne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina.
-- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten
perusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan "Kielettären",
joka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia,
arvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä
kaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on
paljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki
kirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia.
Yksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta
hän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli
sivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi
sivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan
Porthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella
alalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita
ihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi,
suomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa
tulokset hän esitti teoksessaan "Länsisuomalaisten kielten
sivistyssanoista", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi
(1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen
tieteellisistä teoksistaan.
Vihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori
ei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä
olikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden
joukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi
julkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius
Krohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi
päivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus,
"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta", ilmestyi
kutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen
tarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia
"pihtien pitämiä", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut,
mutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen
ennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi "Kalevalan
karjalaisuus", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: "kutka
ovat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?" Niinkuin
tunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää
käsityskantaa vastaan.
Me olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen
toimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme
pidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen
arvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla
yleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja
puutteita.
Suomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän
ensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä
lähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä
tulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy
tunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin
alkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan
asiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka
Ahlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund.
Joka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin
pääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle
tällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa
kehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta
antamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen
työn murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen
nimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin
mielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen
tutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei
ollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat
syntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot
verrattuina kielessä vallitseviin "lakeihin" ja sananjohtoon olisivat
katsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen
vaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen
suureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan
suuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista
oikeakielisyyskantaansa hyväksyä.
Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot,
yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin.
Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla
muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi
sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon
ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa
koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse
hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän
tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita
Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa
Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa
teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen
edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei
ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee
matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan
pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille
kelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi." Hän siis
pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina,
ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat
ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman
ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin
kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä
oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.
Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka
hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista
kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta
hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen
kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin
ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan,
eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää
kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja
sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan
viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut
arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.
Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos
tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen
tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä
loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät
kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana
yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on
heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli
suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi,
"oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja
opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli
kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat
sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti
ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut
suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä",
niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa
hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.
* * * * *
Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä.
Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille
Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron
jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia,
että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän
ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!"
huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän
tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin
tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on
iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten
on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan
morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen
runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen
työhönsä.
Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista
runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v.
1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä,
että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli
yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta
ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on
hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:
Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen
synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle
luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi.
Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi
rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla
kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi
rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme
aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen
vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle
sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä
itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa
ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä
ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken
menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta
toiminnasta.
Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista
kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt
lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on
ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen
runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon
että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi
suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut
Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.
Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat
runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat
"parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen.
Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli
toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen
parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn
laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset
tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen
"normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava.
V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin
tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat
runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on
sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus,
mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun
mukaan.
Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin
määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja
voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu
isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai
runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.
Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli.
Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"!
Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen
Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen
kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa
äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta
toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi
murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän
tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:
Tuopa tuopi tuiman tunnon.
Tuo ainakin mustan mielen:
Milloinhan sulavi Suomi.
Milloin Suomessa sydämet,
Konsahan kevät tulevi,