Säkeniä, Kokous runoelmia - 1

  
  SÄKENIÄ
  Kokous runoelmia
  
  Kirj.
  A. Oksanen (Ahlqvist)
  
  G. W. Edlund, Helsinki, 1898.
  
  SISÄLLYS:
   August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta
   Säkenet
   I.
   Savolaisen laulu
   Suomen valta
   Sotamarssi
   Unelmia
   Miksikä aina suret?
   Suomalainen sonetti
   Silloin saisi Tuoni tulla
   Tuopa tuopi tuiman tunnon
   Uunna vuonna 1853
   Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos
   Iitillä on nälkä
   Eräs nälkätalven kuvia
   Valtiollista
   Meidän vieraissa-käynnit
   Päivä koittaa
   Ilmarista tarvis
   Kreikkalaisen vala
   Virolaisen valitus
   II.
   Elämä
   Epäilijä
   Kohtalon ivaus
   Koston päivä
   Murheen hedelmä
   Rangaistuksen kovuus
   Nosta silmäsi
   Marian murhe
   Kaste
   Kuolettaminen ja eläväksiteko
   Jodokon leipä
   Hevosen kenkä
   Huokaus työtä aljettaessa
   Tunnon rauha
   Syksytoiveita
   Betlehemin tähti
   Jouluaamuna
   Hautausvirsi
   Joulun merkitys
   III.
   Pyydetty pyytäjä
   Etelälle
   Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa
   Ruotulaisen morsian
   Rannalla-istuja neito
   Turha odotus
   Runonkerääjä
   Servialaisia kansanlauluja:
   1. Kehon neito kasvanut
   2. Kukalle
   3. Tuomio
   4. Toivomat
   5. Kirous
   6. Rakkaiden hauta
   7. Julkasematoin rakkaus
   Kuinka rakkaus tulee ilmi
   Angelika
   Eräs kihlaus
   IV.
   Laulajan sija
   Palannut runotar
   Puuseppä ja runoseppä
   Laulu on monta laatua
   Lapsuuteni paikoilta
   Kynälampi
   Eräs nuorukaismuisto
   Eräsnä syntymäpäivänäni
   Syksyllä
   Joulupuu
   Pienelle tyttärelleni
   Pikku Annan kuoltua
   Leivolle
   Eräsnä katkerana hetkenä
   Mun kesäni
   Sydämeni asukkaat
   Unetoinna
   Kerran viinikellarissa
   V.
   Koskenlaskijan morsiamet
   Lähteelle kadussa
   Punkaharjun Laulutytön laulu
   VI.
   Schillerin laulu kellosta.
   VII.
   Porthanin kuvapatsaan paljastettua
   Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
   Filosofian-Majisterille
   Nordenskiöldille Suomesta
   Ruotsalaisille
   Malja paroni Munckille
   Vänrikki Stålin laulaja
   Runebergin muistoksi
   Franzénin muistoksi
   Sjöstrandin Kullervo
   M. A. Castrénin haudalla
   Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle
   Porthanin kuvapatsaan kantakiveen
   Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes
   J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885
   VIII.
   Susi ja Lammas
   Kettu ja Korppi
   Matkaaminen
   Kompia
   Loppulaulu ja Laulun loppu
   IX.
   Satu
  
  
  AUGUST AHLQVIST (OKSANEN).
  7/8 1826 -- 20/11 1889.
  
  August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti
  samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli
  ylioppilaaksi.
  Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu
  puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis
  August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa,
  hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta
  puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen
  opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.
  Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli
  itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen
  ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta
  valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia
  sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin
  tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun
  penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi
  Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka
  ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa
  v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen
  toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti
  Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi
  osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa
  kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845
  alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja
  Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana
  käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä
  "Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen
  kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia:
  "Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka"
  ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin
  "Annikka"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.
  Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa
  ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847
  uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin
  "oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati
  A. Warelius".
  Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne
  kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia
  päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä
  laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli
  Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään,
  osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin
  jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän
  saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi
  rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus
  perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.
   Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet,
   miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja
   Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti,
   kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me
   tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä
   jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja
   varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten
   ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. --
   Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me,
   Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta
   pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan
   käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi
   tarpeeksemme:
   _Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki
   oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat
   tiedoksensa voittaneet.
   Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla
   tartuttava. Siitä seuraa:
   _Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin
   keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme
   puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. --
   Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti
   täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin
   vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään
   täyttäneeksi. --
   Me tahdomme valon maassamme voittavan.
   Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla,
   ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle,
   ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.
   Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin
   tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään
   matkalla kohtava este vierauttava. --
   Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.
   Aug. Ahlqvist. Karl Collan. Andreas Warelius.
   Aksel Aspelund. Fredr. Polén. D.E.D. Europaeus.
   P. Tikkanen. Oscar Toppelius. Aug. Schauman.
   C. F. Forsius. Nestor Tallgren.
  On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen
  luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat
  vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät
  osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä.
  Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli
  viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa.
  Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä
  ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita
  yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi
  oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.
  Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi
  tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle
  siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian
  eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia,
  ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen
  raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä
  vain muutamiin harvoihin lomahetkiin.
  Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja
  aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun
  meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista
  kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin.
  Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan
  olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka
  kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena
  ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla
  ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon
  vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen.
  Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän
  alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta
  1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme
  vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja
  Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän
  valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä,
  sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka
  ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin
  kielen tutkimusta varten.
  Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen
  valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa
  on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan
  Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja
  Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle,
  julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa
  kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen
  matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään
  Siperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia
  tutkimuksiansa.
  Erittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka
  niihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä
  kuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen
  sattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan.
  Meillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä
  kukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta.
  Hänen teoksensa "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858",
  ensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän
  päivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme
  seurata "Unter den Wogulen und Ostjaken" (1883) nimisestä teoksesta,
  joka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja
  kuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt.
  Ahlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia
  hänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen
  opettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn
  alaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä
  huomauttaa.
  Suurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi
  Tiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston
  (1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen "Viron nykyisemmästä
  kirjallisuudesta". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi
  julkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien
  täydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859)
  esittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan
  kielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta
  myöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta
  ja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen
  Unkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen
  sukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen
  kielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan
  tulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta
  v. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät
  pohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto.
  Kun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan,
  joita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja
  yliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan
  niitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle
  hän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi
  vahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta
  ja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä
  on hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan
  vastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja
  turkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen
  asianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia
  suorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut.
  Syynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat,
  niinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja
  kirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta
  häiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien
  etupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen
  sivistyskieleksi kohottamista varten.
  Niistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin
  yliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat
  hänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli
  "Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta", jolla hän saavutti
  professorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan
  suomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös
  uuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi
  esittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi
  ulos ensi osan v. 1877 nimellä "Suomen kielen rakennus, vertaavia
  kieliopillisia tutkimuksia". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa
  ei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä
  supistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä
  vertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen
  kielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin
  lähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi
  julkaisemalla "Suomalaisen murteiskirjan" (1869). Mainittua "Suomen
  kielen rakennusta" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen
  synnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen
  jatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt
  valmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin
  muutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa:
  ne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina.
  -- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten
  perusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan "Kielettären",
  joka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia,
  arvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä
  kaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on
  paljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki
  kirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia.
  Yksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta
  hän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli
  sivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi
  sivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan
  Porthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella
  alalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita
  ihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi,
  suomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa
  tulokset hän esitti teoksessaan "Länsisuomalaisten kielten
  sivistyssanoista", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi
  (1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen
  tieteellisistä teoksistaan.
  Vihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori
  ei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä
  olikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden
  joukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi
  julkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius
  Krohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi
  päivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus,
  "Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta", ilmestyi
  kutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen
  tarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia
  "pihtien pitämiä", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut,
  mutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen
  ennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi "Kalevalan
  karjalaisuus", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: "kutka
  ovat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?" Niinkuin
  tunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää
  käsityskantaa vastaan.
  Me olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen
  toimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme
  pidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen
  arvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla
  yleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja
  puutteita.
  Suomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän
  ensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä
  lähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä
  tulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy
  tunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin
  alkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan
  asiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka
  Ahlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund.
  Joka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin
  pääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle
  tällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa
  kehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta
  antamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen
  työn murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen
  nimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin
  mielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen
  tutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei
  ollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat
  syntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot
  verrattuina kielessä vallitseviin "lakeihin" ja sananjohtoon olisivat
  katsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen
  vaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen
  suureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan
  suuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista
  oikeakielisyyskantaansa hyväksyä.
  Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot,
  yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin.
  Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla
  muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi
  sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon
  ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa
  koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse
  hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän
  tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita
  Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa
  Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa
  teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen
  edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei
  ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee
  matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan
  pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille
  kelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi." Hän siis
  pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina,
  ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat
  ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman
  ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin
  kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä
  oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.
  Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka
  hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista
  kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta
  hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen
  kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin
  ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan,
  eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää
  kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja
  sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan
  viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut
  arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.
  Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos
  tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen
  tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä
  loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät
  kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana
  yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on
  heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli
  suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi,
  "oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja
  opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli
  kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat
  sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti
  ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut
  suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä",
  niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa
  hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.
   * * * * *
  Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen
  Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä.
  Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille
  Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron
  jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia,
  että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän
  ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!"
  huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän
  tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin
  tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on
  iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten
  on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan
  morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen
  runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen
  työhönsä.
  Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista
  runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v.
  1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä,
  että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli
  yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta
  ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on
  hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:
   Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen
   synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle
   luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi.
   Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi
   rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla
   kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi
   rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme
   aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen
   vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle
   sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä
   itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa
   ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä
   ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken
   menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta
   toiminnasta.
  Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista
  kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt
  lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on
  ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen
  runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon
  että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi
  suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut
  Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.
  Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat
  runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat
  "parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen.
  Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli
  toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen
  parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn
  laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset
  tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen
  "normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava.
  V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin
  tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat
  runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on
  sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus,
  mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun
  mukaan.
  Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin
  määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja
  voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu
  isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai
  runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.
  Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli.
  Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"!
  Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen
  Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen
  kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa
  äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta
  toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi
  murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän
  tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:
   Tuopa tuopi tuiman tunnon.
   Tuo ainakin mustan mielen:
   Milloinhan sulavi Suomi.
   Milloin Suomessa sydämet,
   Konsahan kevät tulevi,