Säkeniä, Kokous runoelmia - 8

Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
Ystävän uljaan.
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
Miehuudella lempiä synnyinmaata,
Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
Kuin teki Castrén.

Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.
(Kokemäellä.)

Tässä saarnasi Sanoa,
Lunastusta lausui kerran
Pyhä hurskas Henrikkimme,
Suomen piispa ensimäinen.
Sana tuotti siunauksen,
Kantoi kaunihin hedelmän,
Jost' on Herralle ylistys,
Henrikille muistopatsas.

Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.
(Turussa.)

Suomen maan ja Suomen kansan
Arvohon asettajalle
Tähän kaikki Suomen kansa
Muistopatsahan panetti.

Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.

Kalevala, Kanteletar,
Sanakirja, Virsikirja
Kilvan kiittävät Sinua.
Turun maa ja Pohjan puoli,
Karjala ja kaikki Suomi
Aina muistavat Sinua.

J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa
12 p. Toukokuuta v. 1885.
(Lauletaan kuin: Integer vitae.)

Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,
Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,
Snellman, kun meille hartaan työsi tuote
Toivon on luote.
Miehuutta mieles' rakkautta hohti,
Totuus ja oikeus toimiasi johti;
Kamppaillen kansas' sortumasta estit,
Kamppauksen kestit.
Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi
Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:
Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,
Sankari ylväs!


VIII.

Susi ja Lammas.
(Mukaelma.)

Kesän kuuman heltehellä
Joen kylmällä vedellä
Janoansa sammuttaa
Rannikolla nuori lammas.
Susi julma, harvahammas,
Siihen tulla hurtattaa;
Sillä riippui pitkä kieli,
Lammast' alkoi tehdä mieli
Panna puolis-paistikseen.
"Voi sinua, pöllö rukka",
Hönkäsee kovasti hukka
Riidan syytä saadakseen,
"Minkätähden pohjaa potkit,
Ja minulta, konna, sotkit
Hyvän juoman kaikki näin?"
Pakohon ois lammasparka,
Joll' on luonto heikko, arka,
Juossut varvikkohon päin;
Vaan vavisten pelkäs' sutta,
Rupesipa oikeutta
Tuolta vielä toivomaan.
"Arvon herra", niin hän äänsi,
"Mikäs vasten virtaa käänsi
Veden vankan juoksemaan?
Alempana kappaletta
Kuin se, missä te oletta,
Minä raukka vettä join;
Kuinkas, vaikka potkimalla,
Sotkea ma virran alla
Teiltä, herra, juoman voin?"
"Vieläkö sä suurentelet
Ja minulle vastaelet,
Muuan tuhma, pöllöpää!
Kyllä kohta suusi suistan,
Niin -- ja nytpä senkin muistan",
Susi julma ärjähtää,
"Sanoneesi mennä vuonna,
Että muk' olisin juonna
Minä verta uudeltaan."
"Tyhj' on teille juoru tuotu,
Kosk' en mennä vuonna luotu
Minä vielä ollutkaan."
"Sen sanoja jompi kumpi
Sinä taikka veljes ompi,
Siit' et pääse minnekään."
"Velje' ei oo mulla ollut.'
"Vaan sinulle nyt on tullut
Kosto siitä, että teidän
Paimenet ja koirat meidän
Sukuamme surmaavat;
Ja sovintouhriksensa
Nuoren lampaan rasvoinensa
Jumalatkin vaativat",
Pilkaten sanovi hukka,
Päälle käy, ja lammasrukka,
Vaikk' on syytöin, kuolla saa.

Kettu ja Korppi.
(Mukaelma.)

Aamuisissa alkoi olla päivä,
Aholla kuin juoksi kettu-räivä,
Joka etsi aamusuurustansa,
Sillä nälkä kurni suoliansa,
Kuin ei eileis-päivän syömisistä
Ollut paljon yhtään virkkamista.
Tuossapa nyt keksi korpin puussa,
Joll' ol' aika juustokyörä suussa,
Vesi kiehahtavi kielellensä,
Ja hänelle iski mielellensä:
"Milläs keinoin juuston tuolta saisin?
Jospa häntä hiukan narrajaisin!"
Ei oo millänsäkään, eikä juokse,
Hiljalleen vaan astuu korpin luokse,
Ja sanoo hänelle tultuansa,
Hunaja ja nöyryys huulillansa:
"Hyvä huomenta, Herr Korppeliini!
Voi, kuin teidän paitanne on viini!
Meillä muill' on päällä nahkatakki,
Mutta teill' on kiiltomusta rakki,
Teill' on myös jalassa saappahaiset,
Joiss' on alla aika anturaiset,
Sormukset soreat sormissanne,
Rengas kummassakin korvassanne:
Miestä kauniimpaa ja pulskempata
Ilman alt' ei taideta tavata;
Ja kuin ain' isommissa suvuissa
Laps' on harjoitettu lauleluissa,
Niin ajattelee typerä pääni,
Että teilläkin on kaunis ääni,
Käen sekä leivon voittaisitte,
Jos vaan laulamahan antauisitte."
Korppikos hyväksyi kiitostansa,
Laulajai muk' oli luulossansa,
Rykäsi -- ja äänen raikahutti,
Että kangas toisen kaikahutti;
Juustopa pudota putkahtavi,
Ketun suuhun suoraan sutkahtavi,
Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi
Luuli laulaneensa, niin hän keksi,
Ett' ol' suurus suustansa pudonna,
Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna,
Pojes juosta pötki juuston kanssa,
Ja hänelle nauroi juostessansa.

Matkaaminen.
(Mukaelma.)

Käeltä leivonen kysäsi kerran:
"Mist', ystäväni, mahtaa tulla se,
Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon,
Ei ole yhtään viisaammat kuin me?"
"Ne on pantu meille näyttämähän",
Käkönen vastasi ja naurahti,
"Ett' ei se paljo matkustaminenkaan
Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi."

Kompia.
(Omatekoisia ja mukaelmia.)

Muutos.
Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä:
Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.

Kelvotoin lahja.
Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin,
Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!

Viisas päätös.
Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa,
Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.

Toinen.
Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli,
Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.

Miks' ei?
Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo,
Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa.
Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta,
Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan;
Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä,
-- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?

Hetan tukka.
Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin,
Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen!
Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen:
Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.

Kertulle.
Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis,
Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.

Ostettu ja oma.
Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat:
Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.

Eräälle tuttavalleni.
Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi;
Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!

Joka päivä!
Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet,
Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.

Rahalahjat.
Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti:
Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.

Nuuna Naamanen.
Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä,
Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä!
Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa,
Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?
"Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa;
Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa,
Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa."

Hautakirjoitus.
Lepäävä vaivoistaan
On tässä Matti Nuoli,
Hän syntyi maailmaan,
Söi, joi, makais, ja kuoli.

Toinen.
Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen,
Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen;
Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan,
Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.

Ovikirjoitus.
"Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!"
Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan.
Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui:
"Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?"

Suomikiihkoisia nekin!
(v. 1865.)
Voi suurisuita poikanulikoita,
Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita!
He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat,
Ja aina muiden käyttää tarjoavat,
Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat
Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!

Ostettu on oma.
Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa:
Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!

Eräälle parrakkaalle.
Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa:
Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.

Eräälle runoilijalle.
Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan:
Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.

Eräästä laulajasta.
Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu,
Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.

Eräälle maecenatille.
Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut:
Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.

Erään runoilijan haudalle.
Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,
Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.

Eräs runoilija haudastaan.
Runoilijaks' ma ristittiin,
Sanottiin Skakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut' en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Eräälle kirjailijalle.
Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle,
On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!

Luonnon viittaus.
Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu,
Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.

Eräälle recensentilleni.
Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi,
Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää!

Toiselle.
Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan:
Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!

Loppulaulu ja Laulunloppu.

Soisitte vielä laulavan',
Sanoen: vanha runo, soi!
Vaan munpa täytyy tunnustaan':
En enämmin mä laulaa voi.
Te tiedätte, kuin synnyttää
Pimeessä koteloisessa
Vähäinen luomus helmiä
Punaisen Meren pohjalla.
Kalleina joita kantelee
Sulotar sitten kaulallaan,
Niit' iloikseen ei mato tee,
Vaan kivustaan ja vaivastaan.
Juur näinpä runo-parkakin
Sydämessänsä sairastaa,
Ja laulaa lauluin hehkuvin
Vaan kipujaan ja vaivojaan.
Näin lauloin ennen minäki,
Kuin sydäntän' söi surun koi;
Vaan sydämen' tul' terveeksi:
En enämmin mä laulaa voi!


IX.

SATU.
(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)

Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä
Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä
on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni
elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä
paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko
tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin
laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä
saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.
Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden
suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin,
"kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä
lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en
nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen
nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät
petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat;
mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä
iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan
miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä
niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille
en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää;
mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja
verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi
panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään
sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit
niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?"
Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät
minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin
seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei
ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse
sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme.
Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja
tarinan kerääjä on?
_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin
sanoa.
_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä
tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?
_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on
vielä yötä maataksemmekin!
Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.
"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis
ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat,
ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten
lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta
kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti
lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu
tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri,
Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin
tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan
ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs
nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei
kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten
muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret,
ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden
tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset
ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta
muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että
rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo
eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle
päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa
kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo
käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin
palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu
nuorukainen heidän kerallansa.
"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän
olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat,
että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä
koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle
taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se
pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta
sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja
nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja
siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät
kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein
sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat,
älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme
ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'
"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat
virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan
katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä
samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo
aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin
väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa
katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta
olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret,
että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme,
tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret
sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen
erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi
mieleemme, ja...'
"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka
siksi kävisi?'
"'Muistattenko hänen nimensä?'
"'Aina, aina!'
"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
niin?'"
Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli
haastanut. Sitte alkoi taas.
"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi,
nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se
kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea
hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä
väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä
ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.'
Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan
iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului
aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä
keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar
katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti
vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä
ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos
toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan
hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi
kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan,
ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä
opit!
"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä
majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja
oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan
tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli
kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli
'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa'
oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa
'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili,
asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä
kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen
mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen!
Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo
Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen
oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet
akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti
aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui
monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt
tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta
silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin
lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista,
puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt,
hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä
aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja
ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin
iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin
puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat
hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi.
Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen
kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan
portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin
kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina
tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en
täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene
sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen
kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu,
kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö
siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut
kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista
Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"
Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin,
että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen
puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä,
mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen.
Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen
mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan
laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon
rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan
huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.
"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä
monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,
kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin
kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat
kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo
opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat
sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella
aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä
säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että
kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja
savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä
patsas korkeassa kirkossa.
"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen
sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan
kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi
jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma
kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti
terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se
on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti
vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar
luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan,
sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin
nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli
sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä
lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa
kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään
lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?
"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se
aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä
mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä
istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se
oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt
muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan
tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut,
että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli
hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.
"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar
yhden ajoin.
"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi
pakottaen, kuin ikään voi.
"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.
"'Missäs se kotisi on!'
"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.
"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'
"Oli, oli.