Säkeniä, Kokous runoelmia - 9

"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka
kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'
"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen
ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta
juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua!
Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin
tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!
"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan
montako sisarta teitä oli?'
"Viisi.
"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä
auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken
polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa
löytyy --'
"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän
vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen,
vaikka ei mitään virkkanut.
"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin
äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet
juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi
kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja
kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta
mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä
minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,
kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle
niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo,
sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa,
jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole
hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä
usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon
hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa
uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'
"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka
joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!
Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat
yhteisen etsittävämme unhottaneet?
"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin
katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut,
silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat
sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi
anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut.
Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä
saavansa, töytäsi emännän päälle, ja...
"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä
elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta
yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,
pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi
venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa.
Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin
voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista
luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta
kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin,
samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan,
ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja
pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla
tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin
mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön
täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa.
Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua,
hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli
sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin
ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan
itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse
alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti
Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman,
ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki
poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta
ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan
mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta
enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,
pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että
viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,
ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua,
norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan
tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,
niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden
suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne
lauloivat:
"Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sulle
Mikä kyynelten kylystä!
Silmäsi kovin sulavi,
Kerät kultaiset kuluvat,
Sammuvi säteihen säihkyt,
Tähtituikut tummenevat.
Siitä tulvien tulosta,
Siitä murehen menosta!
Rintasip' on raukenevi,
Syän surkea sujuvi,
Povesi pakahtunevi,
Ja mieli menehtynen,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, paljon kärsit,
Kärsit paljoa poloa,
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kylmiä kylyjä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä,
Lykkelö kovan kovakin. --
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohotteleksen
Kultaisen ruson kipunat,
Säihkyvät säesärämät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Tappara tuliteräinen,
Kalpa kaiken kunnollinen,
Se on toivoa tukiva,
Taivosista tänne tullut,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Kahleihen kolistelija,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tukeva.
Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sulle,
Mikä kyynelten kylystä!
"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen
virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet
pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin,
posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli
kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten
sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet
ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua,
kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä
soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä
huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut,
ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin
kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin,
unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa
ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla
mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä
palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi."
* * * * *
"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.
Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan
hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen
kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar
lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden,
siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain
kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa
antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse
vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta
hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin
lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin
astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä,
joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua,
konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin
lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on
mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei
koskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän
tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli
lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja
kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi
heidän välillänsä."
_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka
kauniit! Onko nämä sinun?
_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on
minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat
ystäväni.
_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni
monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.
_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset,
kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun
kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin,
että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi
kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän
korvissa, joita ei muut rakasta kuin...?
_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.
_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?
_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani.
_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat
vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu
syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?
_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen
kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä
kuunnellut.
_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta
puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut
salkkusi, mitä siinä on?
_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.
_Suometar_. Mistäs ne olet saanut?
_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin
tämän lähteen kukkareunoilta, ja...
_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään
nähnyt?
_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon
kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä,
miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)
_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja
simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...?
Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel
maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!
_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat
näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.
_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä
vyö; kuka sen on tehnyt?
_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen
kutominen on minun tekemäni.
_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet
välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet
asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita
valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat,
ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä
kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita
reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi
laatuun?
_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se
vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos
muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi
olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin
vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi,
muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen
vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön
hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä
tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)
_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä
silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän
vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?
_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle
vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me.
Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se
on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen,
seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi
eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti
hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä,
joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin
viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata,
enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli
mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin
emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta
ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne
eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.
_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle
minua tulla, että voisi...?
_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi
on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin
perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.
_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa,
millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,
vaan...
_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on
laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen
sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen
toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi
siksi!
_Suometar_. Hyvästi, hyvästi!
(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä
kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte
säihkyävän!)
Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä
äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa
tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan
mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut
niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi
hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun
luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä
luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen
sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.
Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen,
panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin,
odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin
itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä
onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei
vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä
häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min'
ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."
No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä
sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään.
Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi
ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.
"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en
osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja
panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua,
niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui.
Minun täytyi siis häntä seurata.
Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina
lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli
rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.
Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt
olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.
Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon
paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja
niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt
läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne
joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko
hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin
iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en
voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi
sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä.
Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä
koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät
sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut
suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen
holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä
pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan.
Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?
Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja
ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani.
Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin
päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.
Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta
olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman,
jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä
päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt
ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat
rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa
olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta
kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen
se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli
musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja
tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että
milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina
suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin
katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar
rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni
ja luulen, että kyynel herahti silmääni.
Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti
mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään,
ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin
porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi
vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin
pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.
Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat
olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin
kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja
miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen
uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä
tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän
pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi:
"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä
kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla
voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita
tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan
tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat
vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea
mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona
sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle
pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi
Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon
ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva?
-- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten
joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen
olkapäilleen, eräät...
Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo
hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä,
eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat
semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.
Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella
summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät
tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta
täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän
kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet
sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka
puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan
näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja
juhlallista odottavan.
Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli
istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja
hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
rahvastakin.
Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja
sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama
noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta
liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten
tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään?
Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja
ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä
paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja
nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.
Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi
kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin
jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin
tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin
eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan?
Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma
tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo
neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän
lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki
toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.
Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä
valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui
nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu
aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella
vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas
seppele otsalla.
Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän
luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut
kuulla.
Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.
Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
kasvoillani ja -- havaitsin.


Viiteselitykset:

[1] Terve, ukko Suomalainen.
[2] Syö hapankaalia.
[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina
vastaan).
[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka
laululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten
vapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan
hallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja
elävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä
Kreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen
sen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja
olivat näiden katkerimmat vihoilliset.
[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen
kansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko.
[6] 1:nen värsy kansanlaulua.
[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston
juhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin
syntymisestä 100 vuotta oli kulunut.
[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin
tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa
Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin
sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä
puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin,
joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen
rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa
päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän
joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat
enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan
koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka
pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta
ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen
jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä
koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit
eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin
vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua
sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt
kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille
voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota,
vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen
taakse."