Säkeniä, Kokous runoelmia - 4

Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
Sisällistä merkkiä anoisin,
Missä ja mitenkä uskosi on
Tehollinen totta puoltamahan;
Sitä merkkiä anon rukoillen,
Anna armollisesti se mulle!"
Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
Ilolla ja mielellä hyvällä.
Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
Härjän kuollehen ylitse. Ja se
Liikahti. Ja liukkahasti lensi
Elämän kipuna uudellensa
Lihan, suonien ja luun läpitse.
Härkä, hallita kamala ennen,
Kesynä kohosi ylös maasta,
Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
Sitten läheni se lempeästi
Kristittyä ja keralla kulki,
Ikäskuin isäntänsä keralla.
Kukistaa ei, eikä kuolettoa
Pidä uskon oikean, sen pitää
Kuolluista herättää ja kesyksi
Rajuluontoisia lemmitellä.
Tämä on sen taivaallisen juuren
Ainoa, totinen tunnusmerkki.

Jodokon leipä.
(Saksasta.)

Palveljansa mieltä koitellakseen
Tuli Herra kerran kerjäläisen
Halvassa ja huonossa asussa
Jodokon luo, almua anoen.
"Anna köyhälle palanen!" lausui
Jodoko taloudenvartijalle.
"Isä", vastais vartija sanoen,
"Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
Jos nyt siitäi vielä antanemme,
Niin ei jää palaista suuhun panna
Sulle, mulle eikä koirallemme."
"Anna vaan!" apotti häntä käski,
"Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Niin taloudenvartija se otti
Veitsensä, visusti sillä viilsi
Neljähän osahan leivän yhden,
Ja osan osottavi ukolle,
Vielä virkkaen vähän vihassa:
"Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
Apotin osaksi jääpi toinen,
Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
Ja apotti naurahtaa myhähti,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran
Vielä vaivaisempana jo Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt minun osani!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti
Kahta kurjemman näköisnä Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt oma osasi!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, alastomana,
Sokeana sekä sauvatoinna,
Heikkona, vähissä hengin Herra
Tulla horjui, almua anoen.
"Anna hälle", niin apotti lausui,
"Anna hälle koiramme palanen!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Mutta silloin kuului heille ääni:
"Vahva on ja suuri sulla usko,
Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
Niin taloudenvartija ulos luo
Ikkunasta silmänsä, ja katso!
Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
Tuo taloudenvartijapa kohta
Rientää rantahan hyvillä mielin.
Laivamiehiä hän ei havaitse,
Mutta rannan hietikolla heiluu
Tuulessa nyt valkeainen vaate,
Johon kullalla on kirjoitettu:
"Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
Apotille neljä laivaa laittaa,
Yhden laivan itselleen hänelle,
Toisenpa taloudenvartijalle,
Laivan kolmannen on koirallenne,
Mutta neljännen jaeltavaksi
Lähettäjän köyhälle suvulle."

Hevosen kenkä.
(Saksasta,)

Tällä maalla vielä ollessansa,
Ulkoarvoltansa alhaisena,
Herramme Vapahtaja rakasti
Autuudesta kansansa keralla
Teillä ja turuilla tutkistella,
Sillä taivahan avaran alla
Väljä on ja kaunis keskustella.
Missä hän pyhiltä huuliltansa
Vuodatti suloisia sanoja,
Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
Teki temppelin joka turusta.
Vaan opetuslapsistai ol' monta,
Jotka ei alussa voineet aina
Tajuta sanojen tarkoitusta;
Tällöin hän opetti osviitoilla,
Esimerkeillä ja vertauksilla.
Näin vaeltaissansa heidän kanssa
Kerran pientä kaupunkia kohti
Vilahti hänelle tieltä silmään
Poikkikatkennut hevosen kenkä.
Ja hän sanoi siinä Pietarille:
"Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
Pietari, ajatuksissaan astuin
Maallisesta vallan voitannasta,
Halvaksi hevosen kengän katsoi,
Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
Eikä voiman valtikka, niin ei hän
Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
Käskemistä kuulevinansakaan.
Pitkämielisyydessään hänehen
Herra ei vihastunut, vaan itse
Ylös kengän kappaleen kohotti,
Eikä sen enempätä sanonut.
Sitten kaupunkihin tultuansa
Poikkesi hän seppien pajahan
Ja sepille sinne möi sen raudan
Kolmesta kuparipenningistä.
Sivu kauppiasten kulkeissansa
Osti siit' omenankauppiaalta
Kirsikoita kypsiä sen verran,
Minkä kolmella rahalla saapi,
Ja heti hihansa pohjukkahan
Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
Siitä pois nyt toisen portin kautta
Läksi hän opetuslapsinensa
Talotointa tietä kankahalla
Aukealla astumahan, joss' ei
Pientäkään pimentopuuta ollut.
Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
Ja janossaan oisi paljonkin nyt
Maksanut vedestä matkalainen.
Toisia edellä astuissansa
Herra heittävi salaa hihastaan
Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
Pietaripa, marjan nähtyänsä,
Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
Vähän matkan päässä laski Herra
Toisen kirsikan kädestään maahan,
Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
Kumarrutti kirsimarjain tähden,
Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
"Aioissa jos oisit valpas ollut,
Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
Ken vähää hyvää vähäksynevi,
Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."

Huokaus työtä aljettaessa.
(Mukaelma.)

Herra, Luoja taivasten,
Isä armas ihmisen,
Tukemme ja turvamme,
Edessäs nyt nöyrrymme.
Taivahan Sä tähtineen,
Maan ja ilman täytehen
Ihmehiä kaikki loit,
Kaikki lahjat meille soit.
Sult' on päivän kirkkaus,
Kukkasenkin kauneus,
Sulta ihmisjärki myös,
Kaikki, Herra, on Sun työs.
Suo siis, että voisimme
Hyvin käyttää oppimme,
Työllemme suo siunaus,
Toivollemme tointumus!

Tunnon rauha.

Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli.
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on,
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
Ja luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan yön unittoman lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.
Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevätaamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.

Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
-- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

Betlehemin tähti.
(Mukaelma.)

Kuin Betlehemiss' itse Herra
Neitseessä otti miehuuden,
Ja Maria kuin ensi kerran
Lapsensa laski seimehen;
Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
Yön loistollansa valaisten,
Ja tietäjät nuo kaukaa johti
Jesuksen jalkain juurehen.
Se tähti kirkas vielä koittaa
Polvesta polveen maailmaan;
Se pimeyden vallan voittaa,
Elohon johtaa taivahan.
Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
On Herran sana harhaton.
Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
Ja meille tuki, turva on.

Jouluaamuna.
(Saksalaisen mukaan.)

Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Nyt raukimmankin rinta
Iloiten riemahtaa,
Kuin loistot öisell' aikaa
Kirkolta heijastaa,
Ja kelloin ääni kaikaa
Ja kirkkoon kuljetaan,
Kuin juhlavirttä sääntäin
Vanhukset, nuoremmat
Nyt kaikki yhteen ääntäin
Vahvasti veisaavat:
Jumalalle kunnia
Korkeudessa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Iloa rauhansinta
Nyt kaikin nautitaan.
Pois pannaan päivän vaiva
Pois kiistat, riitaisuus,
Ei mieltä saa nyt kaivaa
Kateus, katkeruus.
Nyt kohtaa lempein mielin
Jokainen toistansa,
Kuin enkelien kielin:
Ään' ompi kuuluva:
Rauha maassa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Valoa kirkkahinta
Nyt yö on loistava:
Poikansa maailmalle
Suo Herra Jumala,
Köyhälle, rikkahalle
Autuudeks' armosta.
Siis uusi mieli tulkoon
Nyt meihin nuhteeton,
Elomme uusi olkoon,
Ja todeks' tulkohon,
Ihmisille hyvä tahto!

Hautausvirsi.
(Käännös.)

Mä kuljen kohti kuolemaa,
Jos kunne tien' lie käätty,
Jos kuin se olkoon vaikeaa,
Mun matkan' hautaan päättyy,
En sitä välttää voi;
Jos täällä riemu soi,
Tai mua murhe rasittaa,
Mä kuljen kohti kuolemaa.
Mä kuljen kohti taivasta,
Jos Jesusta en heitä;
Mun sielun' silloin elon saa,
Kuin ruumiin' multa peittää.
Mä itse päättää saan:
Jos kautta kuolon maan
Mä seuraan Jesus Kristusta,
Niin kuljen kohti taivasta.

Joulun merkitys.

Kas, luonto kaikki kuollut on
Ja lehto paljas, verhoton;
Ja pohjan talvi peittää maan,
Yö synkkä täyttää taivahan.
Vaan iloissaan on ihminen,
Tuo synnin orja vaivainen:
Jo syntyi Jesus maailmaan,
Valaisemaan, vapahtamaan.
Nyt hengen valo, vapaus
On tullut, armo, pelastus;
Pahuuden valt' on vaipunut,
Ja kuolon kauhu haipunut!


III.

Pyydetty pyytäjä.

Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Kovan on ikävä eloni,
Toimehen tulo tukala;
En tunne omia maita,
En omoa itseäni,
Enkä mieleni menoa,
Arvelujeni ajoa.
Ilo on entinen eronnut,
Lepo luopunut minusta,
Syän on saanut sykkämähän,
Rintani rajuamahan,
Tulena povi palavi,
Veri vierren valkeana.
Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Työn' unehtuvi usein,
Askareet alinomoa,
Kirves liiaksi lepäävi,
Hakko haihtuvi ajusta,
Välehen käsi väsyvi,
Sormet suoniset sujuvat.
Minne on väkeni mennyt,
Minne muinainen neroni,
Kunne toimi kulkenunna,
Kunne kuntoni kaonnut?
Kuin ennen saloa luihin,
Asettelin ansojani,
Pyysin pyyn, tapasin teiren,
Osasin oravan saaha.
Suotta nyt suorin sankojani,
Suotta rihmoja ripustan,
Ei puutu pätöistäkänä,
Käy ei kunkahan ko'oista;
Omanahan, onnenahan
Susi syöpi syötteheni;
Huviksehen, hyödyksehen
Jänö juoksi langoitseni.
Jo taisin poloinen poika,
Pyytäjä polonalainen,
Itse ansahan osata,
Itse tarttua toenkin,
Taisin pauloihin paneta,
Saaha sankojen sisähän!
Oli pantuna pahasti
Sinisilmät syötikseni,
Sangoiksipa suoritettu
Sylet surkean-suloiset,
Rakennettu rihmaiseksi
Kätöset kovan keveät;
Paulat ol' punomat Lemmen,
Sukkamielyen sukimat;
Pyytäjä on piika pieni,
Saaja suu sulasimainen,
Tytti taivon tuuittama,
Tähtien emittelemä;
Tuollap' on joen takana,
Kosken kuohuvan kylellä,
Ahon armahan ohessa,
Lehtovaaran liepehellä.

Etelälle.

Tuuli, joka kohti kuljet
Suloisata Savoa,
Joka jok' aholla muistat
Suudella sen kukkia!
Sinulle mä viestin viedä
Annan armahalleni,
Viestin viedä, toisen tuoda
Sieltä liekkuessasi.
Jos sen siellä, jossa ennen,
Lähtehellämme tapaat,
Niin hänelle hellimmästi
Suuta annella sä saat.
Kosken kunnahall' omani
Astuis askelin aroin,
Varo siinä vienoistani,
Varo kuin minä varoin!
Jos tuo lahta soutamassa
Oisi pursin pienoisin.
Souda häntä, tuuittele,
Kuin mie sousin, tuuitin.
Vaan astuisko vastahasi,
Niinkuin aina astui mun.
Sylit hälle suorittaasi
Vastahan pitäisi sun.
Vaan jos hänt' et kohtaella
Paikoilla tutuilla vois,
Jos jo turve tyynelläni
Peittehenä päällä ois;
Heitä kukka kunnahalle,
Hiljaa kuiskaa hautahan:
"Tulemass' on kultasikin
Jälestäsi Tuonelaan!"

Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.
(Osiksi mukaelma.)

Kesk'yöllä ypö-yksinän'
Kuin astun vahti' ees ja taas,
Niin muistelen mä mielellän'
Erottaessa rakkauttas.
Kuin meille lähdön hetki tul',
Kuin rumpu käski joutumaan,
Ja miehuus kaikki maahan sul'
Käydessä kättä antamaan;
Mu' itkusuin sä suutelit,
Puristit helläst' kättäni,
Ja sulkkunauhan solmisit
Rintaani lemmen muistoksi.
Siis luule en unohtanees
Lupauksiamme vieläkään,
Ja enpä usko mieltynees
Sun vielä toiseen ystävään.
Ja senpä tähden mieleni
On kuin keväinen lämpimyys,
Keveesti käy sydämeni,
Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
Sä näillä aioin astelet
Tuvassas tyynin askelin,
Ja Herran puoleen huokailet
Edest' etäisen kullankin.
Vaan se jos mielees lennähtäis:
Mun miekan alle joutuvan',
Jos kyynel silmääs vierähtäis,
Äl' ole, lapsen', milläiskään!
Sodankin pauhu ääretöin
Kädess' on Kaikkivaltaisen,
Ja sotamiesi vilpitöin
On Luojallen otollinen.
Vaan viimeinkin jo kello lyö,
Ja täys' on vahtivuoroni:
Lepää levossa armas yö,
Ja muista mu' unissasi!

Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.

Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!

Rannalla-istuja neito.[6]

Yksin istun ja lauleskelen,
Aikan' on niin ikävä;
Vesi seisoo ja linnut laulaa,
Eikä tuulikaan vedätä.
Oisko pursi ja punapurjeet,
Millä mennä merten taa,
Tuolta tuottaisin sulholleni
Ko'on kultaa ja hopeaa.
Sitten kutoa helskyttäisin
Papin-paitakangasta;
Kihlasormus se kiilteleisi --
Voi mua, hullua neitoa!

Turha odotus.

Odottain alla akkunan
Mä seisoin tunnin, kaksi,
Ja aina toivoin Aunetan
Sanassaan seisovaksi.
Jos lehti lenti sieltä päin
Ja päitsen' maahan raukeis,
Mä luulin, että Aunin näin,
Ett' akkuna jo aukeis.
Jos yökkö eetsen' huiskahti,
Jos huokaeli tuuli,
Het' Aunin huiskutukseksi
Ja ääneksi ne luulin.
Mut häntä vaan ei kuulunut,
Mä kolkon illan vietin,
Jo toivokin ois sammunut,
Vaan toisekseen näin mietin:
"Jos tähti täivahallakaan
Nyt tuskin yhtä tuikkaa,
Jos pilvi vettää vihmallaan
Sun märjemmäksi kuikkaa;
Niin tyttö silmin tuikkavin,
Sinulle käypä vastaan,
Sun kuivaa sylin lämpösin,
Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"
Näin oisin tainnut pitkentää
Kok' yöksi turhan piinan,
Kuin rankka nauru tyrskähtää
Takana varjosliinan.
Mi lie sen päähän astunut,
Mik' immen viisaan houkkais,
Ett' ei sisään nyt laskenut,
Vaan lempeni näin loukkais.
Vaan vuota, vuota, vallaton,
Sä tyynemmäksi taivut,
Ja niinkuin hirvi hermoton
Syliini vielä vaivut;
Mut silloin pientä pettäjään'
En laskekaan, -- se muista!
En suultani, en vierestän',
Jos vaikka kuinka puista.

Runonkerääjä.

Mä läksin kauas Karjalaan
Tekoa laulun oppimaan;
Samosin metsiä ja soita,
Sain lauluja ja laulannoita.
Mut turha ol' se matkani,
Kuin tointunut ei taitoni,
Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
Ei laulu itseltäni käynnä,
Niin seitsentoista-vuotinen
Tul' vastahani neitonen;
Se naurahtel' niin lempeästi,
Ja posket hohti hempeästi.
En haastatella taitanut,
Ei hänkään mitään virkkanut,
Mut katsehensa mustantummat
Poveeni loivat tunteet kummat.
Ne tunteet ol' niin karvahat,
Ne tunteet ol' niin armahat,
Ja jäät ne läksi luonnostani,
Ja tulvat nousi tunnossani.
En lähde koskaan Karjalaan
Runoja enää oppimaan,
Kuin mieleni, runoja täynnä,
On siitä päivin virsin käynnä.

Servialaisia kansanlauluja.
(Saksan kielestä.)

1. Kehen neito kasvanut.
Neito nuori, kaunis kukkaseni,
Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?
Lienet koivun hoikkuutta katsellut,
Tahi kuusen korkean kenoutta,
Vaiko veljyeni vartaloa,
Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?
"Poika pulska, armas aurinkoni!
Enpä kivun hoikkuutta katsellut,
Enkä kuusen korkean kenoutta,
Enkä veljyesi vartaloa:
Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."

2. Kukalle.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Punaiseni, pienoiseni,
Vasta päiville puhennut,
Elosalle ennättänyt!
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Annan äitille hyvälle,
Emolleni armahalle.
-- Äitin' on tuvassa Tuonen,
Manalan kotimajoissa.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Lintuseni, lietoiseni,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Antanen sisarelleni,
Sikkoselleni sulolle.
-- Sisar on kultansa koissa,
Miehensä majahyvänä.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Ainoiseni, armahani,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Antanen veli vesalle,
Veikolle hopealleni.
-- Veli on verisoissa,
Miesten tappotanterilla.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Punaiseni, pienoiseni,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kelle annan?
-- Annan armahaiselleni,
Kullalleni, kuululleni,
Pojalle punaposkelle,
Simahuuli sulholleni.
-- Ei kulta kukan otossa,
Lempeni lehoilla näillä;
Kullan on kaukana kotinsa,
Kolmen kosken tuolla puolen,
Viian viiennen takana,
Kylän kymmenennen päässä.

3. Tuomio.
Kolme kaunokaista impilasta
Kylvi kukkasia kunnahalle.
Jo tulevi siihen poika huima,
Kukkia keräävi kourallisen.
Niin tytöt salaa viritti ansan,
Johon poikanen poloinen puuttui.
Yksi näin: "tulehen työntäkämme!"
Toinen näin: "ajakamme kylästä!"
Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!"
Poika siihen vastahan sanovi:
"En ole kulta työntäänne tulehen,
En pahantekijä maast' ajaanne,
Poik' olen, poloinen, hirtettävä
Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!"

4. Toivomat.
Niilo nurmella lepäsi,
Koivun kaunosen kylellä,
Tuli siihen kolme neittä,
Kolme kaunoista kanoa;
Tullessahan tuumoavat.
Astuessaan arvelevat,
Kuk' ois kulienkin komeinta,
Mikäpä millenkin sominta.
Niinpä virkki vanhin impi,
Lausui tällä lausehella:
"Sormus ois somin minusta,
Kullankiiluva komein,
Jok' ois sulhon suorittama,
Menon merkki miehelähän."
Siitä virkki toinen tyttö,
Lausui tällä lausehella:
"Vyö oisi somin minusta,
Vyöpä kaiken kaunokainen,
Jok' ois kullan kirjaeltu,
Ja hopein huoliteltu;
Vyölle poikaset pälyvät,
Silmän luovat sulhais-miehet."
Siitä virkki nuorin neiti,
Tyttö taitaen sanovi:
"Niilop' ois somin minusta,
Metsänpyytäjä parahin;
Sormus sormessa kuluvi,
Tuli kullan tummenevi,
Vyöstä kirjaset katoovat,
Hälvenee helo hopean;
Kulu ei Niilon kaunis kaula,
Tummene tuli silmästä,
Ei katoa kylki lämmin,
Huulten hälvene hunaja."

5. Kirous.
Kaikkia keräsi tyttö,
Uupui siit' uneen.
Tulipa poikanen pahainen,
Havahutti näin:
"Nouse, nouse, armas impi,
Nyt elä lepää enää!
Kukkakullat rinnoillasi
Kai jo kuihtuvat,
Se, kenelle ne keräsit,
Toista lemmitsee."
"Lempensä mä anteheksi
Annan, kuitenkin
Koston nuoli, Luoja, laske
Kohti kurjoa!"

6. Rakkaiden hauta.
Oli kaksi kaunokaista
Kaksi kuikista käköä,
Ne tekivät lemmen liiton,
Laativat lujan lupansa;
Kumpikin käkö kukahti
Yhden kuusosen kukilla,
Kumpikin käkö pesihen
Yhessä joen ve'essä,
Yhen virran pyörtehellä,
Yhen pyhkimen varalla.
Kului kuuta viisi, kuusi,
Kuluipa koko kesäkin,
Eikä tiennyt yksikänä,
Arvannut ainoakana.
Kuluipa kesonen toinen
Vierähti Jumalan vuosi,
Jo tiesi koko kyläjäs,
Akat arvasi kyläiset,
Tiesi miehet, tiesi vaimot,
Iso tiesi, tiesi äiti.
Tuostapa emo tytärtä,
Vanhin virkkaen varoitti:
"Paha on hukan keralla,
Paha on karhun kainalossa,
Pahempi pojan parissa,
Suoravartalon sylissä;
Sill' on suu suloa voita,
Hunajata huulet kaikki:
Myrkkyä hänellä mieli,
Sisu mustia mujuja;
Ellys menkö, lapsueni,
Noien poikien parihin,
Niien kaunisten kisoihin."
Poika vuotti, viikon vuotti
Tulevata tyttöänsä,
Käköä käkeävätä;
Eipä tyttö tullutkana,
Eikä kuulunut käköistä;
Siitä vuottava valitti,
Haikiansa huokaeli
Tuikkavalle tähtyelle,
Lemmen luoulle lohulle,
Tähen käskevi sanoa,
Viestin viemähän tytölle:
"Kuole kultani ehtoolla,
Aattoiltana nukaha,
Niin minä pyhänä päätyn,
Vaietessa aamun vaivun."
Kultansa ehtoolla kuoli,
Impi illalla nukahti,
Poikapa pyhänä päättyi,
Vaietessa aamun vaipui.
Siitä hauta kaivettihin,
Ovi Tuonen auaistihin,
Siihen kätkettiin käköset,
Lemmen lapset laskettihin,
Kylki kyljen lämpimähän,
Rinta rintoa lähelle,
Käsi kätköhön kätösen,
Huuli huulen hohtehesen.
Kului kuuta viisi, kuusi,
Vieri viikkoja Jumalan,
Jopa poian päälaelta
Nousi kuusi kukkalatva;
Kului vielä kuuta kuusi,
Vieri aikoa vähäisen,