Säkeniä, Kokous runoelmia - 2

Konsa hanget lähtenevi
Suomen poikien povista,
Verestä viluisen kansan!
Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja
"Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa
Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu.
-- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
taikka silloin,
Kuin näkisin näännyksistä
Suomenmaani suoriavan.
Kuin kuulisin Suomen kielen
Suomen kaiken kansan suusta.
Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868
tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:
Ees laulan torjuks' tuonen
Omalla kielelläs;
Jos auttais: sydänsuonen'
Puhkaisin mielellän';
Johtaisin suuhus johdon
Sulinta vertani,
Kuin tietäisin tään rohdon
Sun saavan terveeksi!
Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän
uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:
Niinkuin säen pilvistä pudonnut,
Sadettenkin alla sammumatta
Kytemistään korvossa kytevi,
Salaisesti sammalikon alla
Kulkee mättähästä mättähäsen
Puiden juuret poltellen ja viimein
Ilmivalkeahan leimahtavi.
Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
Salon hongat maahan horjahtavat,
Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --
Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
Sydämestä syttyy sydämehen,
Mielestä menevi toiseen mieleen,
Kunne yksi toivo, yksi tunne
Sydämessä kaiken kansan sykkää.
Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle
valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla
runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän
toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä
emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:
-- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Suloisin Suomen sanoin painetahan
Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka
yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt
yliopiston nuorisoa.
Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään,
mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään
kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan
rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka
on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.
Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat
runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä,
tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa
"Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää
katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai
"Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku
Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää,
kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään
sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin
pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa
maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja
tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena
virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.
Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja
klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee
loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa
kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen
moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon
muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran
viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri
puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan,
niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.
Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt,
vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja
naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat
runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo
nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka
julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren
kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti
ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi
julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän
nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan
novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut
lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle
osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä
palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa.
Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto
osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och
länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!
Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen
kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat
runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen
esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli.
Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei
ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana,
vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan
ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana
hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen
sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen
"Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin
sydämiä sytytelleet, saaneet
-- -- -- laulun innon
Uutta, tulta leimuamaan
Sydämissä Suomalaisten
Yli kaiken Suomenmaan.
Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi
iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle,
voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.
Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka
olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:
Yks' perkele.
Yks' enkeli
Asuvat sydämessäni:
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks' toistaan voittaa koittelee.
Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien
mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä,
jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli
kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda
silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka
piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta
kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita
intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo
ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään
jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta
vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen
tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen
tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".
Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli
suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän
joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi
työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme
nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut
varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi
itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi,
puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin
jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:
"Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon
mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei
ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne,
luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen
kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa
kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa
suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata
niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin
uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä
tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä
lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma
mies!"
Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen
olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli
alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi
tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän
yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat
eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden
pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo
"Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:
"Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.
Päivän voittaa.
Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."
Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä
"kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys
oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän
oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti
lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa
"Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi
velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan,
jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875
pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan
valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin
mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä
suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa.
Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä
"kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille
osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät
tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme
kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa,
että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä
epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien
käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi
heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi
"pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin
joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin
vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat
intohimonsa kuohuksiin.
Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin
vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan.
Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se
aika, jolloin
Yksi mieli ... yhdistävi
Henget keskenään nyt kiistäväiset
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.
* * * * *
Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä
tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää
sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön
laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää,
runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime
hetkeen saakka.
Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin
Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin
painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi
kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p.
marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt
ikuisiin avaruuksiin.
August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei
kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää.
Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa.
Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista
lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:
Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
Miehuudella lempiä synnyinmaata,
Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,
Kuin teki Ahlqvist.
E. N. Setälä.


SÄKENET.

_Syksyn kolkko, synkkä ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto
Vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus,
Sepä kattotorvestaan
Sukkelasti suitsuttavi
Säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen
Tuulen kanssa tanssivat,
Heloittavat hetken aian,
Tuikahtavat, -- sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,
Valkene ei valju yö,
Mut ne kertoo, kuinka siellä
Ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella
Seppä rautaa kuonnuttaa,
Painavilla palkehilla
Taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja
Lentää yöhön sankeaan,
Kylän lapset seisottavat
Noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari
Ole ilmamatkoaan,
Tulen vaan saa syttymähän
Käyden tulta-ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä
Säkenenä säihkyten,
Nuorten mieltä miellytellen,
Sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon
Uutta tulta leimuumaan
Sydämissä Suomalaisten
Yli kaiken Suomenmaan._


I.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa,
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat
Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi, ellys ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kuin meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihoillinen
Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
Kuin meitä vainot löit,
Kuin vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin: "armas Savonmaa!"

Suomen valta.

Nonse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan:
Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomenmaan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihoillisen maastansa;
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

Sotamarssi.
(Porrassalmen tappelun muistoksi.)

Syttynyt on sota julma,
Vihan liekki leimuaa;
Punainen on Pohjan kulma,
Verta, tulta ennustaa.
Rientäkäämme, Savolaiset,
Sekä poijat Pohjolaiset,
Myös sä, kansa Karjalan,
Vihollista vastahan!
Meidän hurraa kankaat kaikuu,
Niinkuin tuhat ääntä ois,
Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
Väkivalta täältä pois!
Laukku selkään, miekka vyölle,
Tulikeihäs olalle!
Vihurina veren työlle
Rientäkäämme rajalle!
Rientäkäämme j.n.e.
Meidän tääll' on niityt, pellot,
Meidän lehdot, laaksot, puut;
Meidän karjain kuuluu kellot:
Meidän maata ei saa muut.
Rientäkäämme j.n.e.
Kas, kuin sotalippu liehuu,
Entäin kohti etelää!
Kohta kyllä rauta riehuu,
Verivirrat höyryää.
Rientäkäämme j.n.e.
Marssi päälle, Pohjan poika,
Vihollista varsin luo!
Hakkaa päälle, Pohjan poika!
Luoja sulle voiton suo.
Rientäkäämme Savolaiset,
Sekä poijat Pohjolaiset,
Myös sä, kansa Karjalan,
Vihollista vastahan!
Meidän hurraa kankaat kaikuu,
Niinkuin tuhat ääntä ois,
Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
Väkivalta täältä pois!

Unelmia.

Kuin monta unta kullaista
On, kurja Suomi, sulle nähty,
Ja toivotusta harrasta
Kuin monta, mont' on sulle tehty!
Pois aavaan maahan Aasian
Sä täältä toivottiin takaisin,
Sun ratsus polki hiekkahan,
Ja tuuli jälkesi lakasi.
Siell' istuit luona karjaisi
Ja mietit huopasuojan alla,
Ja lapsesi ne viihdytti
Sua soittain, laulain, tanssimalla.
Ja toisen kerran lohkaistiin
Sä entisiltä juuriltasi,
Ja merten keskeen heitettiin
Näin nauttimahan onneasi.
Min suloisena saarena
Kohosit siellä lainehesta,
Ja palmut peitti varjollaan
Sua kuuman päivän polttehesta.
Omana siellä kansanas
Olostit tyytyväisin mielin,
Ei estetty siell' onneas
Ei miekoin, eikä vierain kielin.
Ja laajat lahtes ahtausi
Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,
Ja niin sun siell' ol' ollasi
Kuin neidon tyyntä merta kylpein.
Taas toisen kerran toivottiin
Sä kaukaisehen lännen maahan,
Ja palstat laajat lohkottiin
Kylvääsi korpeen viljavahan.
Sä maata läksit perkkaamaan
Vapautuneella voimallasi;
Maa siellä antoi antiaan
Sataisen viljan vaivastasi.
Näin hyödyit, kasvoit laajensit
Sä valtaas, maitas, mantereitas,
Ja suuret laulun sankarit
Sun helkyttävät kanteleitas.
Sun kuulus kulki maailmaan,
Ja onnen oksia sä taitoit;
Maan toista puolta ohjaamaan
Myös miehen suomalaisen laitoit.
* * *
Näin, Suomeni, on moni mies
Jo uniansa sulle nähnyt,
Ja toivotusta, ken ne ties,
Kuin monta onnellesi tehnyt.
Et koskaan näiden nähdä saa
Hourauksien totehen käyvän,
Tää köyhä maasi antamaan
On suotu sulle onnes päivän.
Tääll' olet vahvaks' varttuva,
Tääll' elos kauniiks' muutettava,
Tääll' on sun kieles karttuva,
Vapautes, valos voitettava.

Miksikä aina suret?

Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.
Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?
Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina
Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?
-- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.
Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,
Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!
Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä
Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. --
Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,
Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:
Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,
Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta
Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,
Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. --
-- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin
Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,
Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:
Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky
Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin
Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,
Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen
Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.
Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin
Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,
Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:
"Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"

Suomalainen sonetti.

E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Soveltuva sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; --
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
Ja siitä Suomalainen toivojensa
Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta näiden lanlukahlettensa
Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
Siteistä muista päästä irrallensa.

Silloin saisi Tuoni tulla.

Milloin saisi Tuoni tulla,
Mua kuolema kohata?
Silloin saisi Tuoni tulla,
Sulo kuolema kohata,
Kuin tuo tyttö suuta soisi.
Ja silloin saisi Tuoni tulla,
Kova kuolema kohata,
Kuin loppuisi laulaminen,
Väsähtäisi virren virta.
Ja silloin saisi Tuoni tulla,
Armas kuolema kohata,
Kuin näkisin näännyksistä
Suomenmaani suoriavan,
Kuin kuulisin Suomen kielen
Suomen kaiken kansan suusta.

Tuopa tuopi tuiman tunnon.

Nurmell' on jo nukka päällä,
Päällä kaunis peittehensä,
Peittehellä päivän immet,
Aurinkoisen armahaiset,
Kukat kaikilla keoilla,
Lehti täysi jo lehoissa.
Jopa lammin lämmin laine
Likistävi rantaansa,
Iltavirttä veisoavi,
Kullallensa kuiskuttavi,
Kunne kulta nukkunevi,
Kaunis maa makaelevi,
Kunne itsekin ihana
Armas aaltonen nukahti,
Kullan vierehen väsähti.
Jopa linnut laulelevat,
Käköset kukahtelevat;
Mitä linnun laulaminen,
Mikä käellä kukunta?
-- Toivon tult' on rinta täysi,
Lemmen liekkiä povensa,
Toivo kultansa tuloa,
Armahan alenemista,
Mieli muiskujen mehua,
Suloisuutta suuta-saannin.
Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,
Kaikki kultien kujerrus,
Kaikki autuas ilonen,
Taivahan tulen palanta;
Missä toivo, siinä täyttö,
Missä laulu, siinä vastaus.
Tuota kuuntelin ja katsoin,
Katsoin kurja kaiken yötä,
Iloni alas aleni,
Aleni kuin allin mieli
Uiessa vilua vettä,
Toivoni tuli tukehtui,
Sammuivat suloiset suonnat,
Mieleni matala mustui,
Syämeni surkastihen,
Silmästä vetonen vieri,
Kyynel kulki kasvoilleni.
Mikä toi sen tuiman tunnon,
Mikä mustan mielialani?
Tuopa tuopi tuiman tunnon,
Tuo ainakin mustan mielen:
Milloinhan sulavi Suomi,
Milloin Suomessa syämet,
Konsahan kevät tulevi,
Konsa hanget lähtenevi
Suomen poikien povista,
Verestä viluisen kansan!

Uunna vuonna 1853.

Voi, kuinka usmat raskaat, summat
Nyt kaiken ilman täyttävät!
Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,
Ja pilvet päivän peittävät!
Näin Maa salaisten huoliensa
Sumuja huokuu yksinään,
Ja paljoutta vaivojensa
Välistä ratkee itkemään.
Juur' tällä lailla ihmisyyden
Nyt surun sumut peittelee.
Ken näiden arvannee syvyyden,
Luvun ja määrän laskenee!
Pimeyden valt' on joukkoinensa
Lihan ja muodon ottanut,
Pahuuden herra istuimensa
Isosti ilmi nostanut.
Sen istuimensa alaiseksi
Hän ihmisyyden kahlitsee,
Ja jalkojensa astuimeksi
Valosi, Herra, vangitsee.
Kuitenkin tiedän tarkoillehen
Ja toivon turvallisesti:
Et unhota unohduksehen
Ikuiseen ihmisyyttäsi.
Sä muistat kaikki kyyneleemme,
Kuin koston päivä valkenee,
Ja juotat ne vihoilliseemme,
Ken niille nyt myhähtelee.
Ja muistat, kuinka monta kertaa
Hän meihin miekan syösnyt on,
Ja vaikk' ei aina näykään verta,
Sydän se tyhjäks' juosnut on.
Kuin liian suuren huolten painon
Sä päällemme näät karttuvan,
Ja kuin vihoillistemme vainon
Näät meitä liioin sortavan;
Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta
Jo loppuu pitkämielisyys;
Kovasti silloin isket tulta,
Ei kestä konnain ilkeys.
Kumohon silloin kaikki kaatuu
Valois pyhän vihoilliset,
Ja niiden neuvot maaksi maatuu,
Jos olkoot kuinka loistoiset.
Tät' aikaa meidän ootellessa