Säkeniä, Kokous runoelmia - 5

Jo nousi noropajuja,
Kyynelpäitä kukkasia
Sylistä ihanan immen,
Tuonelan tytin tilalta,
Nousi taimelle tasalle,
Varsin varrelle hyvälle;
Ne varret venyttelihen,
Kukkansa kohottelivat,
Kukat kuusen ympärille,
Kuusen kaulan kierräntähän;
Impeä itkevät siinä,
Vienoista valittelevat,
Nuorra mennyttä Manalle,
Tyttinä tupahan Tuonen.

7. Julkasematoin rakkaus.
Oi sinua, autio ahonen,
Kuin minulle muistutat muretta!
Täss' erosi ystävä minusta,
Eik' erotessaan sanonutkana:
Herran halttuhun ma sun nyt heitän!
Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,
Maahan mustat silmänsä alensi,
Ja kätensä, oikean kätensä
Poveansa vasten painallutti. --
Kypäränsä päähään painamalla
Armas aikoi lausua minulle:
"Herran halttuhun ma sun nyt heitän!"
Silmänsä alentamalla maahan:
"Kaiken kallihin oot kultueni!"
Poveansa painalluttamalla,
Silläpä sanoaksensa mietti:
"Mielestän' et milloinkaan murene!"

Kuinka rakkaus tulee ilmi.
(Kreikkalainen.)

Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!
Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.
"Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,
Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,
Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,
Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."

Angelika.
(Malmströmin.)

Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,
Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?
Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,
Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?
Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte
Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!
Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit
Taivahan ranteellen temmata Angelikan? --
Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,
Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;
Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska
Mielessäin meluaa, poltto povessani on.
Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin
Mustien murhetten pilviä piilevä ois?
Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon
Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!
Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,
Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,
Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,
Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.
Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,
Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!
Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,
Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.

Eräs kihlaus.

Me valat vahvat vannoimme
Ja sormuksia vaihdoimme,
Kuin läksin Helsinkiin;
Ja Ulla tyrski uskossaan
Luj' ollaksensa ainiaan,
Ja lensi pyörryksiin.
Tuon toivon kanssani nyt vein,
Ja yöt ja päivät työtä tein,
Ja aina arvelin:
Jos vuodet voisin ratkaista,
Ja leivän kantaa katkaista,
Niin uskon kostaisin.
Mä luottavasti tuumin näin,
Ja miel' ol' aina sinnepäin,
Ett' Ullan vielä nain.
"Omalta Ullaseltani"
Nimellä: "armas Aatuni!"
Usein sanomat sain.
Mut vasten tuuli viskasiin,
Ja lemmen laivan luotoihin
Minulta myrsky vei:
Jos kuinka oisin nuhdellut,
Ett' oli mun unohtanut,
Hän vastannunna ei.
Vaan uusiin tuumiin antoihen,
Ja otti toisen sulhasen --
En tuota luullut ois!
Mut siitä viisi virkkaisin,
Vähänpä muusta huolisin:
Kuin saisin kihlat pois!


IV.

Laulajan sija.

Kyll' on maata, manteretta
Suomen suurilla saloilla
Monenlaisten lintusien
Laadullansa laulaella,
Viserrellä, sirkutella:
Leivon tuolla taivahalla
Pilven alla liitäellen,
Kertun lehdossa leväten
Kesäyöllä yksinänsä,
Rastahankin raksutella
Korven kylmän kainalossa,
Peipon pellon pientarella,
Västäräkin rauniolla;
Allin on laulella aloa
Savon suurilla selillä,
Joutsenella joukutella
Jokisuissa, suvannoissa.
Niin miks' ei minulla oisi
Sijoa, sanan aloa
Suomen laulajasalissa,
Suomen runojen seassa,
Vaikk' on muilla pää ylempi,
Pää ylempi, ään' isompi,
Virret kaikki kaunehemmat!
En mä ylhäälle yritä,
Peremmäksi pyrikänä:
Seison, laulan seinän luona,
Oven suussa, orren alla,
Laulan lasteni huviksi,
Oman itseni iloksi.

Palannut runotar.

Ken vieras tuolta tuntuu
Nyt käyvän luokseni?
Ah, harvinainen on se,
Vaan tuttu kuitenki:
Tuhansin tervetullut,
Runotar, lempeni!
Kyll' on jo aikaa siitä,
Kuin kävit luonani!
En tästä syyttää saata
Sinua kuitenkaan;
Sä yhtenään yritit
Tyköni tulemaan,
Vaan ovet mull' ol' aina
Sun tullas salvassa,
Ens'-lempeni likihin
Mä kartin joutua.
Ah, harhateille eksyin,
Sinusta vierastuin!
Mä toisen oudon naisen
Kahleihin kiehtouduin,
Jon posket punaa hohti,
Ja katse kuumuutta;
Se sai mun juottaneeksi,
Sen nim' on _Mammona_.
Tään orjana ma hoipuin
Ja häntä palvelin,
Siks' kunnes silmän' aukeis,
Ja irstaus inhoitti;
Hän lemmenlaivojansa
Ei mulle suonutkaan,
Mut muille aina antoi,
Ja mulle nauroi vaan.
Siit' irti päästen jouduin
Taas toisen taikoihin.
Tää, _Kunniatar_, kiehtoi
Mun uusiin kahleisin.
Kääns' silmän' kiilloillansa,
Ja lumoi liehuillaan.
Vaan kuiva, puinea, luinen
Hän ain' ol' armastaan'.
Ja monta muuta naista,
Ens'-lempen' unhottain,
Mä uhraellen pyysin,
Ja tyhjän aina sain.
Näin sydänparkan' nuutui
Ja ratk' ol' raueta,
Kuin jälleen nyt mun etsit,
Sä, immyt ihana!
Suloinen taivaan tytti,
Suur' kiitos sulle vaan,
Kuin vielä tahdoit saattaa
Sydämen' virkoomaan;
Alatipa nyt annan
Sun siellä ollasi:
Tuhansin tervetullut,
Runotar, lempeni!

Puuseppä ja runoseppä.

Puuseppä se allani alkaa
Työhuoneessa aikaisen aamun,
Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,
Puun kylkeä höylätä kurnii.
En suutu ma tuosta, en tuskau,
Vaikk' unta en kylläksi saanut,
Vaan nousen ja työhöni istun
Ja laulua höylätä koetan.
Mut työtäni puusepän työhön
En, en silavuudessa vertaa;
Mull' onkin puu rosopintaa,
Myös lienevät höyläni tylsät.

Laulu on monta laatua.

Lämmin kun kukkia luo,
Taivahan kaari kun juo
Lahtosen lainetta vaan;
Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy
Laulelemaan.
Laulajan viehtävi myös,
Amor, sun armahat työs:
Poika kun neitoa voi
Huulosin muiskuta, helkkyen silloin
Kantelo soi.
Äiti kun multahan maan
Saattaen armainaan
Kyynelten maljoja juo,
Laulu sen rintahan hellillä äänin
Lohtua luo.
Toisinki kielin se soi:
Ääni sen vienonen voi
Pitkäisen pauhuna myös
Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,
Konna, sun työs.

Lapsuuteni paikoilta.

Täss' on tämä Louhivaaran salo,
Josta kautta kouluhun kulimme
Ennen poikapolvess' ollessani.
Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,
Eikä kuulu karjan kellonkilke
Eikä hallin haukunta salolla.
Hongat hattaroita hajoittavat,
Kuuset käyvät taivahan kumuhun,
Jähmenneitten jättiläisten haamuin
Kelot kamoittavat kulkevaista.
Voi, kuin minä aina olin uljas
Tästä kautta syksyin kuljettaissa!
Minä olin, -- muiden peljätessä
Salon karhun käyvän kimppuhumme
Taikka rosvon ryöstämään tulevan,
Mielestäni suurin sankaria.
Minäpä, niin uneksin ja toivoin,
Keskellä saloa saavuttaisin
Karannehen Kustu-Mustalaisen,
Hänet kamppailtua kiini löisin,
Kihlakunnan kiitokset niin saisin. --
Toiste tiellemme tulisi karhu,
Kiljuen, kitaansa aueksien;
Puukkoveitsen vyöltäni vetäen
Minä sankarin väkevän käellä
Syoksisin sen karhulle kitahan,
Tapettua taljan saisin kuulun,
Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!
Pois on mennyt, pois, tää poikainto,
Vaikk' on käsivarten' vahventunut:
Mua mustalaiset mustentavat,
Irti käyden, ilman kostottani;
Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin
Kynttä koettamatta saanen käydä
Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!

Kynälampi.

Pikku lampinen
Hietalietteines,
Joka rantoines
Minun lapsuen
Olit merenän':
Sua tervehdän!
Kaarnalaivojan'
Laskin laineilles,
Sinun saattaakses
Tuulen mukahan
Maihin kaukaisiin,
Merentakaisiin!
Taikka vallatoin
Poikaparvessa
Kesän kuumalla
Uida polskuroin
Haaleiss' aalloissas
Hietarannoillas.
Taikka kiitelin,
Talven tultua,
Jääsi kannella
Liukkain luistimin,
Niinkuin iloinen
Ilman leivonen.
Oi, ken muuttaa vois
Vielä kerrankaan
Lapsimaailmaan! --
Vaan se mennyt pois,
Pois on polvekseen,
Lapsuus rauhoineen!

Eräs nuorukaismuisto.

Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,
Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,
Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,
Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.
Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.
Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,
Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:
Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.
Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,
Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,
Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean
Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;
Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,
Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,
Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,
Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,
Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!
Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',
Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';
Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,
Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, --
-- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,
Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!

Eräsnä syntymäpäivänäni.

Jo kahdeksanneljättä vuotta,
Ja poikana hulluan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Ei viisauden hampahat varmaan
Minun suuhuni syntyne koskaan,
Kuin kappale toista jo puolta
Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,
Ja poikana hulluan vielä!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Sanotaan: mitä nuorena oppii,
Sitä vanhana taitavi vielä.
Väh' on saattanut oppini olla,
Runotaitoa kenties hiukan,
Vähän saattanen vanhana taitaa,
Runojalkaki jäykäksi käynee,
Ja viisasten harmaiden partain
Parihinpa en kelvanne koskaan!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Ja tehnyt en juur' ole muuta
Kuin kantanut kortisen, kaksi
Tuon yhteisen työn yritykseen!
Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä
Joka puutoint' on, kivitöintä,
Laki säätänyt on, joka miehen,
Ken muualta matkavi maahan,
Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;
Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,
Sivumennen röykköhön heittäin;
Vaan kiire on kaikilla eelleen,
Ja valmista ei näe kenkään!

Syksyllä.

Idän römsy ikkunata huuhtoo,
Tuuli tuivertavi pihlajata,
Pimeyden peitto maalla riippuu,
Tähtiä ei tuika taivahalta,
Eikä kuudanta kumota maalle.
Suloisempi tällöin on kuin muulloin,
Koto kellä on, sen suojass' olla.
Tuli vilkas liekkuu liedellämme,
Tulen ympärillä tuossa istuu
Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku"
Sep' on mummon nukkunut sylihin,
Toinen tultukka se vauvoinensa
Vakavasti seisoo vanhain luona,
Sannan suusta kuunnellen satuja.
Täti, nuori täti, hän vaan yksin
Puutate ei toisien puheihin;
Pahan ilman ääntä kuuntelevi,
Levotoinna liikkuu sinne, tänne;
Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi
Manalan jaanaan välillä riippuu,
Odottavi taudin taittumusta.
Ah, ne tällä hetkellä tätillä
Ajatukset Atlantin merellä
Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa,
Kannella "Kalevan" yhdyttävät
Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,
Joka meren, yön ja myrskyn kanssa
Hengestänsä tuimin taistelevi.
Apuhun ei auta lähteminen,
Kätt' ei kullalle käy antaminen;
Sydänparka syvästi vaan sykkää,
Rinta raskahasti huokailevi!

Joulupuu.

Kuusen poika, korven luota saatu,
Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
Ei enämpi oksillas orava
Yötä istu, ei jänölän jussi
Juuressasi piile poikinensa,
Viereltäsi puolavarvikost' ei
Pyrähtele pyiden parvet lentoon,
Kotoaspa kauas kaupunkihin
Olet joutunut jo joulupuuksi.
Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
Kävyiksi sinulle solmielen
Punaruusut vasta puhjennehet,
Omenoita oksiisi sitelen
Sekä hedelmiä Hesperian,
Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
Viimein oksas, lehväsi ja latvas
Valasen ma vahatuohuksilla,
Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
Mehiläisen saamista varoista.
Näin pukien joulupuuni teen sun
Niiden autuaisten armolahjain
Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
Jotka kerran jouluna valuivat
Meille Luojan laupeaan kädestä!
Ja mun piskuiseni puuhajavat,
Iloiten ja sua ihmetellen,
Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,
Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!

Pienelle tyttärelleni.

Väsyen minä katsoen silmääs,
Joko itkenet tai iloellet;
Ole itkus ei ilkeä ynseys,
Se on lauha kuin lämpimä vihma;
Myhäellessäisipä taasen
Minust' on kun taivas aukeis
Sekä rauhan enkelin siivet
Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.
Minä silloin ain' arvaan selvään,
Miten oot sä niin enkelinlainen:
Muka syntyin taivaasta läksit
Viatoinna ja puhdasna tänne.
Suru vaan käy mieleen', kun muistan:
Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,
Sitä ennemmin enkelis haihtuu,
Ja sä taivaasta poikkenet pois!

Pikku Annan kuoltua.

Muuanna yönä taivaasta
Katosi pikku enkeli;
Hän läksi maata katsomaan,
Ja meidän mökkiin laskeusi.
Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.
Ja armas, lämmin luonnoltaan;
Ei ken niin ollut kurjainen,
Jot' ei hän saanut lohtumaan!
Vaan enkelistä itsestään
Maan ilma tuntui raskaalta;
Hän liikutteli siipiään,
Takaisin tahtoi kotiinsa.
Ken, taivas, puhtaat lapsesi
Maan mustuudessa viihtää vois!
-- Surusuulla hänkin myhähti,
Ja liikahti ja lensi pois!
Sä kirkas, puhdas enkeli
Siell' autuasten seurassa,
Maan heltehesen hetkeksi
Tule vielä käymään vieraina!
Kuin tunnet huoliin sortuneen',
Ja kaipaus käy korvaasi,
Kuin arvaat silmän' itkeneen,
Niin silloin laskeu luokseni!
Oi, silloin laskeu luokseni,
Ja ympärillän' lentele;
Niin huojeneepi huoleni,
Ja sydämmeni tyynenee!

Leivolle.
(Kesällä v. 1869.)

Et suinkaan voisi leivo,
Noin riemuisasti laulaa,
Jos ken sun poikas poies
Pesästäs ottaisi!
Vaan pääsi siipes alle
Sä piiloon peitteleisit,
Ja kurja sydänparkas
Surusta pakahtuis!

Eräsnä katkerana hetkenä.

Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
Ja laskeutui mun ryntäillen',
Povehen' hiljaa hiivi,
Ja luikahtihen lempehen'.
Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
Ja mua pisti povehen,
Ja pistimensä puuttui
Syvälle raukkaan sydämeen'.
Kyyn mustan myrkky kiehuu
Ja kovin kuohuu suonissan',
Ja koston vimma riehuu
Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
Vaan poies, kosto, vaivu,
Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
En teidän alle taivu;
Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'!

Mun kesäni.

Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
"Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.
Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,
Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;
Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,
Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.
Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,
En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. --
Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:
Kuvapa kulkunne mun elostani on!

Sydämeni asukkaat.

Yks' perkele,
Yks' enkeli
Asuvat sydämessäni;
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks' toistaan voittaa koettelee.
Kuin voitolle
Pääs' perkele,
Niin sydän synnin ahjona
Se suitsuaa
Ja kuumoittaa,
Kuin Etna tulta tupruaa.
Kuin voittaapi
Taas enkeli,
Se muuttuu lemmen laaksoksi;
Ja rakkautta
Ja rauhaa vaan
Nyt Etnan kohta kukoistaa.
O, milloinkaan
Tään sodan saan
Sydämessäni sammumaan?
Oi enkeli,
Jos joutuisi
Sun avukses viel' enkeli!

Unetoinna.

Unonen, Jumalan luoma, kiehauta
Unimettä uutta valmun pulpuista;
Unimalja kainalohos painalla,
Tule tänne, täällä sua tarvitaan!
Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,
Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee
Unissaan hän onnellisna irrallaan,
Lehtikossa lapsinensa leikitsee.
Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
Merimiehen-poian maston huipussa,
Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
Ripahuta riipsilleni mettäsi;
Otavall' on sarvet päin jo suvehen!

Kerran viinikellarissa.

Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
-- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. --
Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!


V.

Koskenlaskijan morsiamet.

"El', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi, kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa.
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossa!
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa voi ei kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää?
-- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On _Vellamonneidonpaasi_,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.
Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sun nämät surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan,
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs' oisit
Hämeessä auaissut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sun vuostas voimaa jois,
Ja reunallas levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savohon, Karjalaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Veteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kesäöillä kulkeneet.
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse viimein oisit
Liikkeelle lähtenyt,
Välitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Siit' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Vaan kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.

Punkaharjun Laulutytön laulu.

Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
Yö alkaa maita peittää,
Kuin tuulen henk' on haipunut,