Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 9

-- Tyttäreni on ilmottanut teidän suhteestanne -- minulle olisi
hyvin rakasta, jos voisin tulevaisuudessa laskea taakkani nuorille
hartioille -- te olette luonteen mies ja perehtynytkin itsenäiseen
työhön -- hyvin kallisarvoista -- mutta näkökantamme ovat perin
vastakkaiset.
Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet
oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa,
sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.
-- Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla
hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän
liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.
Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja
samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.
-- Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei
sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.
-- Kuinka kauan sinä viipyisit?
-- Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. -- Jos asiat täällä kotona
sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle
tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä
oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä
ne!
-- Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi
Pouta. -- Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne
ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai
kuinka?
-- Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.
Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos
oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut
pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja
ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon.
Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä
tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei
vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa
sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs
silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui
avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti
suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.
-- Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän
tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.
Pouta nousi ja kumarsi, sillä pankinjohtaja oli jättänyt tuolinsa
nostaakseen erään paksun kassakirjan pöydälleen. Pouta auttoi häntä
ottaen kirjan ja laskien sen pöydälle.
Virva nyökkäsi Poudalle ja poistui suurusta valvomaan.
-- Katsokaa tätä kirjaa, sanoi pankinjohtaja Auer, -- luuletteko
yksinkertaisen väkenne koskaan pääsevän tällaisen liikekoneiston
salaisuuksien ja monimutkaisuuksien perille? Nämä summat, miltä ne
näyttävät teistä?
Pouta katseli kirjan lehtiä ja hänen sydämensä löi rajusti, samalla
kun mies hänen edessään kasvoi suuruudessa ja masensi hänet
painoisuudellaan, ja koko hänen pieni yritteliäisyytensä siellä
kaukana erämaassa tuntui hupenevan mitättömäksi.
-- Eikö totta, jos liikkeenne olisi täällä, ette jaksaisi kilpailla?
-- Herra pankinjohtaja, minun liikkeeni on lasten leikkiä näiden
numeroiden rinnalla.
-- Niin luulisin, sanoi pankinjohtaja hymyillen ja mahtava vartalo
huojui kuin honka, jonka latvassa tuuli huminoi. -- Mutta aate on
aina vaarallinen, kun äly ja nuoruus sitä kasvattaa. Minä alotin
köyhemmästä kuin te nyt.
Pouta kumarsi hiukan ja katseli kirjaa edelleen. -- Aate, näitä
numeroita vastaan taistelevana on aate melkein voimaton, merkitsee
ylivoimaisia kärsimyksiä ihmisparoille. Mutta ei ole pakko asettua
vastaan, luovitaan, mennään hiljaa, aika, työ ja aate yhdessä...
-- Voivat siirtää vuoria.
-- Ja pääomia, sanoi Pouta hiukan vapautuen painostuksesta katsoen
ensi kerran vastustajaansa ja kohtalonsa määrääjää suoraan silmiin.
Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan
ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo
nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain
katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko...!
Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän
leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan
ottaen hänen käsivartensa.
Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa
hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret
olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin
kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan
kädellä ja laski sen sitten kirjalle.
-- Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän
aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua,
raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.
-- Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja
moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.
Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän
katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi
taaskin paksuun kirjaan pöydällä.
-- Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?
-- Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin
käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.
Vanha mies huokasi.
-- Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?
-- En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa
toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa
kieltä kuin olisi tahtonut.
-- Te myönnätte kaiketi, että minun uskoni on yhtä luja kuin teidän.
-- Teidän suuren työnne menestys on sen todistanut.
-- Myönnätte siis, etten voi luopua aseistani!
-- Luonnollisesti!
-- Hm, ovatko miljoonat teille niin vähän arvoisia? Minä melkein
epäilen teidän afäärineroanne.
-- Siinä teette oikein, herra pankinjohtaja. Minä en tahdo tehdä
afääriä, ainoa päämääräni on tehdä ja teettää työtä kohtuullisella
palkalla.
Pankinjohtajan kasvoille levisi ivallinen hymy ja silmien kiiltävään
viivaan mahtui aika määrä halveksumista ja pettymystä. Hän putosi
varpailta kantapäille ja astui jälleen koko jalallaan. Tuo nuori
mies tuossa oli vain nuori mies, rakastettava, lahjakas, luja omassa
uskossaan, mutta vaarallinen -- ei hänelle, rahamiehelle!
-- Vai niin, vai niin, sanoi hän huojuttaen ruumistaan kädet
housuntaskuissa ja tuttavallisuuskin hävisi hymyn mukana. -- Oletteko
aivan varma, että tyttäreni tulee aina olemaan samaa mieltä kuin
tekin näissä asioissa?
-- Mitä te tarkotatte, herra pankinjohtaja?
-- Tarkotan vain, ettei tulevaisuus ehkä tyydyttäisi häntä tuon
kohtuullisen palkan puitteissa.
-- Silloin hän on vapaa tekemään niinkuin hän itse tahtoo, yhtä vapaa
kuin nytkin.
Vanha mies seisoi jälleen neuvottomana.
-- Kenties hän silloin on niin sidottu, ettei voi vaikka tahtoisi
-- voi olla lapsia, ja äitinä hän saattaa tahtoa toisin kuin nyt.
Oletteko sitä ajatellut?
-- En, herra pankinjohtaja, sanoi nuori mies hämillään.
Nyt oli hänen vuoronsa joutua pulaan, rakastetun luona, hänen
läheisyydessään, oli hän salaperäisen huumauksen vallassa. Täällä
kaikki kuiski hänestä, ilmakin oli kuin lumottua ja tämä keskustelu
tarkotti kaikki häntä, voi vahingoittaa, panna alttiiksi hänen
tulevaisuutensa. Pouta unohti itsensä ja horjui päätöksessään tuon
vaativan ja armottoman isän edessä. -- En, en ole voinut ajatella
kaikkia mahdollisuuksia.
-- Niin, hymähti Auer, -- se on sentään vaikeampaa kuin luulette.
-- On, on, sanoi Pouta hetkeksi painaen sormensa silmilleen.
Samassa astui Virva jälleen sisään ja Pouta ojensi hänelle kätensä
kuin apua pyytäen.
Virvan tarkka silmä huomasi heti käänteen tapahtuneen. Isän jäykkyys
ja Poudan neuvottomuus huolestutti häntä.
-- Olkaa hyvät, sanoi hän tarttuen sulhasensa käsivarteen, ja isän
jäljestä he astuivat saliin ja sieltä ruokahuoneeseen.
Airi seisoi pöydän ääressä odottamassa hiljaisempana tavallista. Hän
oli kyllä arvaillut jotakin, mutta varmuus oli sittenkin yllätys.
Hän ojensi kätensä Poudalle ja sanoi jäykällä kohteliaisuudella: --
Onnittelen!
Pouta vastasi samaan tapaan kaikkein juhlallisimmalla
kumarruksellaan. Pöydässä ei paljon puhuttu eikä kenellekään
tuntunut ruoka maistuvan. Pankinjohtaja oli hajamielinen ja näytti
hyvin väsyneeltä eikä kumpikaan tyttäristä päässyt vapautumaan
väkinäisyyden tunteesta. Vähitellen Pouta kuitenkin rauhottui, sillä
Virvan sädehtivät silmät puhuivat onnesta.
Poistuessaan viittasi isä Virvaa seuraamaan itseään.
Kun Virva hetken kuluttua astui isänsä työhuoneeseen ja näki hänet
masentuneena ja uupuneena istuvan pöydän ääressä huomaamatta tyttären
tuloa, tunsi Virva voimiensa pettävän. Olihan yleisesti tunnettua,
kuinka pankinjohtaja oli säilynyt ryhdikkäänä ja vuosi vuodelta
yhä pontevampana kantanut suunnatonta työtaakkaa, ja nyt -- poissa
oli hänen murtumattomaksi uskottu ryhtinsä, hartiat painuneet ja
kasvoilla suru, silmissä eloton ilme. Hän oli vanha mies.
Virvan oli vaikea pidättyä heittäytymästä polvilleen hänen eteensä
saadakseen lohduttaa ja vakuuttaa, mutta vanha tottumus aina
lapsuudesta saakka hillitsemään kaikki tunteensa kahlehti häntä.
Olihan sellainen heille kahdelle vasten luontoa. Samalla välähti
Virvan mieleen, että hän hiljan oli ollut niin lähellä isää, ja mihin
se oli vienyt? Hän katsoi melkein säikähtyneenä ympärilleen. Jokin
outo tunne, että hän oli täällä aivan vieras, ei kuulunut isään
mitään, että hän tunsi, eli, ajatteli toisin, vaivasi häntä niin,
ettei voinut seistä paikallaan lähellä isän työpöytää, ja hän väistyi
akkunan ääreen.
-- Milloin sinä voisit matkustaa? kysyi isä.
-- En ole vielä ennättänyt puhua siitä Antun kanssa, sanoi Virva
hiljaa.
-- Se ei ole tarpeellista. Hän ei vielä ole sinun määrääjäsi.
-- On, isä.
Isä käännähti tuolillaan ja jotakin kiilsi hänen siristetyssä
katseessaan, mutta hän vaipui jälleen nojaamaan pöytään huoaten
syvään kuin olisi alistunut johonkin uuteen iskuun.
-- Jos niin on, ei taida matka soveltua.
-- Kyllä, voisimmehan lähteä yhdessä, sanoi Virva nyppien
nenäliinaansa ja pidättäen henkeään, sillä sydän löi rajusti, vaikkei
ääni värähtänytkään. Jos isä olisi nähnyt tyttären katseen, ei hänen
masentumisensa olisi ollut niin valtava kuin nyt uskoessaan tyttären
levollisuuden merkitsevän järkkymätöntä päätöstä.
Pankinjohtaja oli aina perustanut elämänsä ja sen työn varmoille,
koetuksen kestäneille tosiasioille. Hän ei nytkään epäillyt
tyttärensä päätöksen lujuutta, otti sen sellaisena kuin se oli,
vaikka se oli hänelle katkera ja suunnaton tappio.
-- No niin, viettäkää häänne, matkustakaa, tulkaa takaisin -- vain
yksi ehto, lisäsi hän nopeaan, taaskin kääntyen tuolillaan. -- Pyydän
sinua suostuttamaan hänet kumppanikseni! Oletko ymmärtänyt? lisäsi
hän nähdessään tyttärensä hämmästyneen ilmeen.
-- Voisihan isä esittää tämän asian hänelle itselleen! huudahti
Virva, joka vaistomaisesti tajusi, mistä oli kysymys.
-- Olen sitäkin yrittänyt, ehkä sinä onnistuisit paremmin.
-- Luulisiko isä hänen siihen sopivan?
-- Hän on oikea mies, sellaista kykyä ja tarmoa minä juuri kaipaan --
ei taida kestää kovinkaan kauaa, kunnes minä olen liiaksi väsynyt --
no, jaa, ehkä sinä onnistut.
-- Kielsikö hän?
-- Kielsi tällä kertaa.
-- Selittikö hän syynsä.
-- Selitti.
-- Silloin en minä mitään voi -- taikka minä uskon hänen olevan
oikeassa.
-- Tunnetko sinä hänen periaatteensa?
-- Tunnen ja uskon hänen olevan oikeassa.
-- Olenko minä sitten väärässä? kysyi isä nöyränä ja hiukan
nuhtelevana.
-- Sitä minä en tarkottanut, te olette niin erilaiset, sanoi Virva ja
hänen oli mahdoton jatkaa, mahdoton arvostella omaa isää.
-- Ja kuitenkin nouset minua vastaan, menethän heidän puolelleen,
noiden...!
Tumma puna levisi juovaiselle otsalle ja sanomaton tuska ahdisti
häntä. Itsensähillitsemiskyky näytti ehtyneen vanhuuden yllättämästä
miehestä.
Virva katseli häntä lapsen tyynellä säälillä ymmärtämättä isän
raskasta surua.
-- Eikö isä voi meitä ymmärtää? kysyi hän suoraan itsetietoisena
kohottaen päätään.
Isän katse mittasi häntä pitkään ja ankarana, ja samalla hävisivät
hänen olemuksestaan ulkonaisen heikkouden merkit.
-- Nyt näen selvästi, että olet mennyt virran mukana ensimmäisen
ottajan saaliina!
Virva aikoi keskeyttää, mutta isän ääni kiihtyi.
-- Enkö minä ymmärrä teitä? Ymmärrän kylläkin. Minun työni, vanha,
koeteltu pohja, jolle olen rakentanut kohta neljäkymmentä vuotta,
ei merkitse sinun epäjumalallesi mitään. Hän ei suvaitse siihen
liittyä, miljoonat eivät kelpaa hänelle. No niin, menkää ilman niitä,
mutta menkää minun ja kaikkien ystävieni tietämättä ja olkaa meille
tuntemattomat!
Kauan pidätetty mielenkuohu ja puhuessa yhä kiihtynyt viha muutti
mahtavan miehen muodon pelottavaksi ja sanat löivät armottomasti.
-- Tee niinkuin tahdot, mutta teoistasi vastaat tästä lähtien itse.
Minä en ole enää sinun takanasi. Sinä et minua tarvitse -- enkä
tarvitse minä teitä kumpaakaan!
Virva tuijotti isään jäykistyneenä, silmät pystyssä ja kysyvinä, kuin
joku hirveä arvotus elämän ja kuoleman uhalla olisi heitetty hänen
ratkaistavakseen juuri sillä hetkellä.
Kun hän pääsi tajuamaan isän vihaa syöksevän katseen, jonka
kammottavuus poisti heidän väliltään luonnolliset siteet, kulki nuori
tyttö kuin unessa ovea kohti, avasi sen taakseen katsomatta ja sulki
hiljaa kuin unissakävijä näkemättä ketään, tajuamatta mitään muuta
kuin: pois, pois kauas!
Pouta oli odottanut salissa ja riensi vastaan levottomana Virvan
oudosta tilasta.
-- Virva rakas, sanoi hän hiljaa ja hellästi kuin sairaalle, otti
hänen kätensä ja talutti salin poikki samaan huoneeseen, jossa heidän
liittonsa oli vahvistuksen saanut. Virva vaipui nojatuoliin jäykkänä
tuijottaen eteensä, ei kyyneltä, ei väräystäkään kalpeilla kasvoilla.
Tämä kammottava jäykkyys hyydytti nuoren miehen veren ja pienestä
kylmästä kädestä hänen kädessään johtui jäytävä tuska, epätoivoinen
halu poistaa armaalta suru ja sen syyt, ja samalla ahdistava tunto
siitä, ettei mitään voinut.
Äkkiä Virva alkoi vavista ja tavottaen niskaansa hiljaa voihkia: --
Koskee, koskee!
Hän hervahti kasaan ja lepäsi syvään hengittäen, rakastettuunsa
nojaten. Hetken kuluttua, tunsi Pouta, kuinka hän hiljaa nyyhki ja
kyyneleet valuivat virtana punertuville poskille. Nuoruuden tenho
lievensi surun raskautta ja sen voimat poistivat jäätävän kylmyyden
suoden vallan lämmölle ja suloudelle.
-- Nyt minä olen sinun, kokonaan sinun, yksin sinun! olivat hänen
ensimmäiset sanansa pitkän kamppailun jälkeen. Ja hetken kuluttua hän
jatkoi kiivaammin kuin estääkseen tuskaa palaamasta: -- Vie minut
pois täältä niin pian kuin voit! Tänään, huomenna, nyt kohta!
-- Kallis, armas, kaikki minä teen, mitä sinä tahdot! Olemmeko siis
kahden ikuisiksi ajoiksi?
Virva rauhottui vähitellen ja jännitys laukesi raskaaksi
surunvoittoisuudeksi. Hänen hymynsä pusersi nuoren miehen silmistä
kyyneliä eikä mikään hellyys voinut tyttöraukkaa auttaa. Tunnit
kuluivat heidän yhä kahden istuessa kuunnellen toistensa sanattomia
tunteita ja ajatuksia, unohtuen ajasta ja ympäristöstä.
Airi oli saanut sanan lakkokomitean kokouksesta eikä voinut antaa
heidän jäädä kotiin. Olihan Pouta puheenjohtaja ja kokouksessa
kysyttäisiin häntä varmasti. Mitä hän sanoisi?
Pouta tuli saliin hänen kutsustaan yhä liikkuen hiljaa ja varovasti
kuin karttaen herättämästä kestettyä kärsimystä.
-- Kuinka Virva jaksaa? kysyi Airi, sillä hän oli myöskin nähnyt
sisarensa mielentilan isän luota tullessa.
-- Ei hyvin, mutta hiukan paremmin. Jääkää hoitamaan häntä, minä
pyydän. Palaan kyllä pian ja sitten neuvottelemme asioista.
Airi oli hetkessä muuttunut nuoreksi naiseksi ja osotti ihmeteltävää
tyyneyttä ja neuvokkaisuutta auttaessaan sisartaan hänen surussaan ja
järjestäessään kotia sekä hoidellessaan kaikkia sisarelle kuuluvia
tehtäviä, joten eivät palvelijat eivätkä kutkaan vieraat enempää kuin
isäkään huomanneet mitään erityistä tapahtuneen.
-- Menen nyt viimeisen kerran täällä kokoukseen ja samalla järjestän
hiukan asioitani ja sanon hyvästit työtovereilleni, sitten palaan
ja olen luonasi niin kauan kuin tahdot, koko päivän, hymyili Pouta
lohdutellen.
-- Koko päivän, huokasi Virva nojaten väsynyttä päätään hänen
rinnallaan ja kyyneleet tulvivat uudestaan.
-- Itke armaani, itke surut pois. Kas noin, pää pystyyn vain.
Tulevaisuus on meidän ja onni ja rakkaus ja kaikki suutelot!
-- Ja surut!
-- Surut ovat onnea sinun kanssasi!
-- Minusta tuntuu kuin me olisimme kahden maailmassa, emmekä välitä
kenestäkään, emme kenestäkään!
-- Emme kenestäkään, rakkaani, myönsi Pouta sydämensä pohjasta.
-- Nyt sinun pitää mennä, sanoi Virva hätäisenä muistaen äkkiä, että
siitä oli ollut puhe.
-- Ole nyt järkevä sillä aikaa ja puuhaa jotakin Airin kanssa.
-- Kuinka sinä osaat minusta huolehtia, kuin olisimme olleet jo sata
vuotta naimisissa!
-- Näkemiin!
-- Näkemiin!


XIV.

Kokous oli päättänyt punaisen julistuksen kohtalosta. Se oli luettava
kansalle porvarillisten vaatimuksien mukaisesti muutettuna.
Sosialistit olivat raivoissaan syyttäen tappiostaan kaikkea muuta
paitsi ei asianmenon luonnollisuutta ja omaa vähemmistöään.
Ensimmäiseksi kohdistui heidän vihansa johtajaan, joka ei ollut
mukana edellisen illan metelissä eikä nytkään läsnä tärkeässä
kokouksessa.
Hirvi oli heittänyt tuon tuostakin kiihkeitä silmäyksiä Auerille päin
torin toiseen laitaan, toivoen Poudan saapuvan, vaikkei muuta niin
ainakin kuulemaan puolueensa harminpurkaukset ja syytökset tappiosta.
Kun Pouta sitten ilmestyi näkyviin, valmisti Hirvi tovereitaan häntä
vastaanottamaan.
-- Vihdoinkin pääsee mies irti, on kai apaja vedetty, mutta meillä on
myöskin mitta täynnä!
-- Välipä tuosta, hymähti Porras, -- mies saa, minkä pyytää.
Kai asia nyt on kypsä, onhan se sitä koko viikon keittänyt.
Hänen sosialisminsa on kai ollut pelkkää huiputusta, tuollaisten
nietuherrain kalastelua!
Poudan tulo herätti huomiota, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi
salissa hänen sisään astuessaan. Kaikki tiesivät pienessä
kaupungissa, mitä oli tekeillä. Poudan käynti Auerilla ja nuorten
peittelemätön tuttavallisuus ja ahkera seurustelu teki ihmiset
viisaiksi. Sekin seikka, että tohtori Allas oli lähtenyt kaupungista
juuri nyt, kun punaisen julistuksen käsittely ja edellisen illan
meteli olisi vaatinut kaikkien läsnäoloa kokouksessa, todisti jotakin
merkillistä tapahtuneen.
-- No, herra maisteri, tulitte kai toivottamaan meille onnea, sanoi
Hirvi.
-- Onko mennyt läpi? kysyi Pouta äkkiä.
-- On, ja aika kolo tulikin, mutta me kyllä täytämme sen omalla
johdollamme.
-- Vai niin kävikin, sanoi Pouta tyynesti ymmärtäen miehen
viittauksen. -- Ikävä on, että asia näin päättyi. Minä luultavasti
lähden aivan pian matkalle kotiin päin, on kiireellisiä asioita
järjestettävänä. Eihän se oikeastaan mitään tee, vaikka päätös täällä
menikin vähän vinoon, jos se muualla onnistuu täydelleen.
Joukossa syntyi äänekästä melua ja hälinää, kiisteltiin mies mieheltä
ja huudettiin ääneen.
-- Selvä pesäero! huusi joku punaisten joukosta.
-- Pois omaan koppiin!
-- Rihkama jääköön tänne! säesti muuan nuori mies katsellen
ivallisesti Poutaan.
Nyt ei enää peitelty katkeruutta, joka oli painostanut mieliä ja
Pouta sai kuulla suoria sanoja petturuudesta ja herruudesta.
-- Herralla on hattu ja se tarvitsee siipan ja kun siipalla
on miljoona ja silmät kuin samettia, niin hiis vieköön
sosialidemokraatit ja muut neuvoston raadit! laverteli muuan
velikulta pyörien joukossa kantapäillään ja hänelle naurettiin
halusta.
-- Maisterin metkut ovat olleet hemmetin monimutkaiset, sanoi Porras.
-- Pahasti teitte käyttäessänne puolueen nuottaa apajan vedossa. Hei,
pojat, pois anastajien parista ja köydet poikki, nyt mennään omia
teitä!
Melu yltyi yhä ja kun ulkoa kuului laulu, alettiin polkea tahtia,
jotta rakennus tuntui huojuvan. Kaikki hukkui huutojen, naurun ja
puhelun pauhuun, kunnes melu järjestyi rytmilliseksi polkemiseksi ja
laulun into nousi yhtyen viimein ääniin kadulla.
Nouse, kansa köyhä!
Kauas meistä jää,
ken on veltto, löyhä.
Eespäin rientäkää!
Herää, joukko, sorron alta,
syttyköön jo sota,
kerää taistoon voimas valta,
oikeutes ota!
Pouta istui yksin pöydän päähän huumaantuneena melusta. Sydän heidän
mukanaan hän jäi kuitenkin paikoilleen puolueen poistuessa. Ilkkuvat
sanat ja katseet eivät häntä liikuttaneet, nostattivat vain hymyn
miettiville kasvoille ja sekin hävisi ystävälliseen päännyökkäykseen
ja hän olisi tahtonut heille sanoa: hyvästi kunnon veikot ja
näkemiin, toiste tavataan tosityössä!
Huoneeseen jäi innokkaasti kiistelevä joukko maalaisia ja porvareita.
Maija läheni Poutaa hyvin tietäväisenä.
-- Kuulkaas, kun ne sanoo, ettei herra oliskaa oikea sosialisti.
Sithää miekii aattelin, ettei ne sentää niin höyliä oo, kun työ
oletten!
-- Niinkö ne sanoo?
-- Min on oikein hyvä mielein, kun etten ole! sanoi Maija
tyytyväisenä.
-- Mutta jos minä nyt kuitenkin olen?
-- Häi, narraatten!
-- Kuinka sen tasaamisen on käynyt? kysyi Pouta johtaakseen puheen
toisaanne muistaessaan edellisen keskustelun Maijan kanssa.
-- Kuinkas sen olisi käynyt? Häi, hullusti, Mikko, nähkääs, otti
suuttuakseen eikä lepy vaikka...! valitti Maija yhä tuttavallisemmin.
-- Kattokaas, tuol se on eikä ole tietääkseen, juttelee Karrin kanssa.
-- Oikeinko te olette vihoin? kysyi Pouta.
-- No, niin että Amerikkaan se tuppaa!
-- Entä te itse?
-- Mitäs min on väliä, aina mie olisin siin kun Mikkokii!
-- Odottakaas, minulla on asiaa Karrille.
-- Älkäi vaan puhu Mikolle, jos viel äkämystyy teitillekkii!
Pouta harppasi miesten luo ja pian kaikki kolme miestä naureskelivat,
ja Mikon naama alkoi loistaa tyytyväisyydestä.
Maija ei voinut melussa kuulla, mitä he puhuivat, ja livahti toisten
taa oven puoleen, missä puhe kävi porinana eikä kukaan hänestä
välittänyt.
Hetken kuluttua Mikko kaarteli pujotellen joukossa Maijan taakse ja
nykäisi hiukan hameesta.
Maija kääntyi äkkiä ja veti pois liepeensä.
-- Jokos nyt tulit sanomaan hyvästit? Luulin sin ilman lähteväs.
-- Sanonhaa mie hyvästit sille poikuurelle.
-- Mitä? äännähti Maija säikähtyen. -- Jokos nyt valaskii rikot ijäks
päiväks?
-- En, nyt se on vasta tehtäväkii! -- Mikäs sinua nyt oikein riivaa?
-- Mentäis pappilan kautta.
-- My-my-myökö mentäis?
-- Myö, kutkas sitte?
-- Mie vaan aattelin...
-- Aattelit, mitä aattelit, olethaa sie min Tipateijain!
-- Sus, siunaa! huudahti Maija, -- kun puhut niin kovaa, että kaikki
kuulee!
-- Kuulee ne sen vastakii, sanoi Mikko.
Pouta oli hyvästellyt tuttaviaan ja läheni nyt Mikkoa ja Maijaa.
-- Joko nyt ollaan selvillä? sanoi hän nähdessään parin sovinnolliset
hymyilyt.
-- Kiitoksia, herra maisteri, selvät ollaa, myö tasataan tän Mikon
kanssa! selitti Maija niiaten.
-- Se on oikein ja onneksi olkoon! hymyili Pouta tyytyväiselle
parille, kätellen heitä, ja poistui kokoushuoneesta.
* * * * *
Sosialistit ja porvarit olivat tehneet täydellisen pesäeron. Punainen
lippu kannettiin Talolle, ja lakkokomitea kokoontui kahdessa paikassa.
Porras ja Hirvi pitivät joukkojansa yöt ja päivät Talolla vaihdellen
vahtivuoroja, lähetellen sanansaattajia toisille seuduille ja
vastaanottaen viestejä kuin sotaleirissä. Punakaartilaiset
harjottivat pihalla temppujaan -- ilman aseita -- hiki hatussa ja
vakavalla hartaudella. Naiset pohtivat "punaisen manifestin pykäliä"
Hilma Roiman johdolla ja pitivät huolta siitä, etteivät miehet
päässeet heitä aatteissa sivuuttamaan. Porvarillisia pidettiin
kurissa ja silmällä.
-- "Maailman maalarin" aate voidaan kyllä saavuttaa, oli Hilma Roima
vakuuttanut.
-- Se taitaa olla yhtä lähellä kuin kuu entisen pojan mielestä, kun
hän yritti sitä saunan katolta seipäällä alas hosua, sanoi muuan
porvarirouva.
Ihmiset olivat taaskin kerääntyneet asemalle odottelemaan junan
saapumista pääkaupungista. Olihan kulunut kolme päivää siitä, kun
lakkojuna sivutse kiiti ja ratkaisevia tietoja odotettiin kiihkeästi.
Huhut olivat kertoneet pääkaupungissa ratkaisun tapahtuneen; miten ja
milloin, siitä ei suuri yleisö mitään tiennyt, ainoastaan muutamat
porvarien johtomiehet olivat siitä päivää ennen manifestin julkaisua
saaneet sähköteitse vihiä. Pouta tiesi sen nyt junassa saapuvan ja
tuli sitä vastaanottamaan lukeakseen sen heti kansalle suurella
torilla.
Vielä kerran kokoonnuttiin sykkivin rinnoin, puoleksi toivorikkaina,
puoleksi pelokkaina, kuin tuomiotaan tai palkintoaan odottamaan ja
henkeä pidätellen kuunneltiin manifestin vahvistamaa Suomen suurta
ja ihanaa tulevaisuutta -- ansaittua, toivottuako? Siitä ei kysymys.
Se oli todellisuutta, jonka tieltä väistyivät haaveilut ja punaiset
toiveet.
-- "Maamme" laulu kajahti torin toisella syrjällä ja heti sen jälkeen
"Työväen marssi" toisella, kumpikin uhkuen hehkuvaa halua tarttua
työhön uutta uraa alkaakseen.


XV.

Suurlakko oli päättynyt, ja pienen kaupungin elämä jatkui kuumeisena
uudistusriennoissa ja lukuisten yhdistysten ja liikkeiden
perustamisella. Pato oli nostettu pois ja kerääntyneet innostuksen
voimavedet ryöppysivät pauhaavana ja kuohuvana elämänkoskena.
Anttu Pouta oli lähtenyt heti Pohjanmaalle järjestääkseen siellä
asiansa ja palasi vasta häihinsä, jotka vietettiin Virvan kotona
hiljaisella vihkimisellä, niinkuin pankinjohtaja oli tahtonut.
Pankinjohtaja Auer kävi konttorissaan torin laidassa kuten ennenkin,
ja työ veti hänet rautakourin koneistoa hoitamaan. Liike paisui päivä
päivältä vastoin hänen tahtoaan ja yli hänen voimiensa. Kaikki se
uusi mikä nyt raisuna ja koettelemattomana voimana pyrki määräämään,
teki vanhan ja varovaisen miehen levottomaksi ja epävarmaksi.
Ennen hän oli vapaana miehenä astunut omaa tietään viitottaen sitä
milloin erämaahan, milloin viljeltyyn alueeseen; nyt häntä ajettiin
kuumeisesti eteenpäin epävarmalla ja vajottavalla pohjalla. Hänen
nerokas silmänsä keksi kyllä hyviä ylimenopaikkoja, mutta ne vaativat
nuoren miehen tarmoa ja voimaa. Yhä kiinteämmin hänen ajatuksensa
pysähtyivät tyttäreen ja vävyyn, ja hän tinki itsensä kanssa monet
unettomat yöt siirtäen kuitenkin ratkaisun, kunnes se oli pakollista.
-- Ei ole aikaa yksityiselämän pikku huoliin, sanoi hän Airille,
kun tyttörukka kyynelsilmin pyysi häntä suomaan itselleen lepoa
nähdessään, kuinka isän voimat päivä päivältä yhä heikkenivät.
-- Minun ruumiini koneisto on kyllä vanha ja vähän ruostunut, sanoi
hän lohduttaakseen Airia, -- mutta käy hiljalleen, ellei joku vieteri
satu katkeamaan.
-- Eikö isä tahtoisi antaa sen vieterin hiukan levätä?
-- Ei ole minun vallassani sen lepuuttaminen. Liike on kello ja minä
olen sen viisari -- minun täytyy näyttää numeroita!
Eräänä aamuna Airi odotti isäänsä turhaan aamiaiselle. Levottomana
hän meni makuuhuoneeseen ja tapasi isänsä levollisena ja synkkänä
vuoteessa.
-- Onko isä sairas?
-- Olen, lapseni.
-- Miten on laita?
-- Oikea käsi ja jalka ei taida olla oikein kunnossa, en voi niitä
liikuttaa.
-- Minä pyydän lääkärin tänne!
Lääkäri totesi halvauksen tapahtuneen ja määräsi täydellistä lepoa.
-- Nyt se viisari pysähtyi, sanoi isä tyttärelleen lääkärin mentyä.
-- Olin yöllä tainnuksissa -- luullakseni monta tuntia -- palasin
tajuntaan vähitellen ja olen sitten miettinyt, mitä on tehtävä, sillä
liike ei saa pysähtyä. Sinä tiedät, missä he nyt ovat.
-- Tiedän, sanoi Airi varovasti.
-- Sähkötä heille ja pyydä tulemaan aivan heti.