Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 3

hyvä sill on syrän.
Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha
lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia
varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa
järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen
seurata saliin takaisin.
Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti
Poudalle: -- Nytkös se on oikein tasajako?
-- Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. -- Porvarit ovat sen
jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.
-- Kutka porvarit?
-- Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.
-- Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako?
huomautti Maija.
-- Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.
Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen
rohkeasti: -- Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan
tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?
-- No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen
morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia
lasiin. -- Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!
-- Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja
joi.
Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma
Roima sisään touhuisena ja punaisissaan.
-- Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että
hänellä oli paljon sydämellään.
-- Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!
-- Kyllä tässä nyt näytetään "hörreille" kurssia! huudahti eräs
punakaartilainen.
-- Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu
ja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä
hengenvedolla.
-- Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella
rehellisesti, sanoi Pouta.
Salin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas,
alas! kuului yhä voimakkaampana.
-- Ei, ei! vastattiin heikommin.
-- Suomettarelaiset! kuului huuto.
Pieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat
nousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä
lujemmin:
-- Ei, ei!
Melu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia
saliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.
Mikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja
torkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta
painopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän
päivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen.
Hän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi
lusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin
ja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin,
mutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi
luopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi
myhäillen kylkeen:
-- Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.
-- Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii
juora, sanoi Maija ja hörppäsi.
Se sai jo eloa Mikkoon.
-- No, kun toit, niin anna!
-- Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, -- saan kai mie
toista. -- Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:
-- Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.
-- Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui
kurkkuun.
-- Häi meinaan, että ostan tiketin!
-- Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl
kotonakii olemist!
-- Lährettäis -- kukas muu sinne sitte lähtis?
-- Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella
äänellä.
-- Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka
ei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.
-- No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?
Mikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta.
Melussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri
kättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi.
Kyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa
ja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja
ihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa
taitavat tehdä.
-- Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, -- minuahaa ne pauhaa! ja sitä
seurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli
lopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari
Taavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo
rupesi helpottamaan.
-- Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan
tiketillää vierä... puhukoos viel! äkäili Maija.
-- No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita,
joka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.
-- Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. -- Ja mikäs
täss' muu eteen tulee ku piikuus.
Nuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan.
Iitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista
harmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja
Auerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut
tyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan
mielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle
kävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja
juuri oli.
-- Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, -- ei se ole
neljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.
-- Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli
jo kolmatta päivää kulussa.
-- Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, -- jos
tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.
Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa
hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä
hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin
ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä
selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja
soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä
kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli
liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta,
mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin
pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.
Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä
kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja
sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi,
jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi
saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin
paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät
kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista
riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.


VII

Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot
hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului
melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän
iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä
kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten
useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa
julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin,
ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu,
kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa
oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta.
Isänmaan puolesta! -- tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain,
hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan!
Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi,
rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin?
Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa
sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut
illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi
raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.
Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta,
ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi
Allaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka
selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen
tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä
ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan
hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta,
tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan
ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja
mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja
yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan
katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen
onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen
kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä,
todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja
mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se
olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. -- Niin,
olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, -- minäpä tiedän, tunnen
voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko
tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa?
Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi?
Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen
olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja
varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku
tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua
omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää
huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai
kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas
oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit
houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan
entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja
Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja
Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi
tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä
pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä
ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies
silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet,
mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla
nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.
Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita,
irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa,
jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan
mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella,
siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti
puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä
etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli
gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.
Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta
maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin
syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta
laajalla Suomen niemellä.
Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva
heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin
heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon
harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen
ajatuksesta kuulua siihen.
Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä
eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt
oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina
ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet
toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen
täytyi olla sattuman varassa.
Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan
salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt
tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.
-- Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva
tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi
lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen
leveän selkänsä väkijoukkoon.
-- Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. -- Onpas tämä
oikeata lihamuuria.
-- Tukehuttaako teitä?
-- Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.
-- Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta
mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti
väljemmälle katukäytävälle.
-- Minne menemme? kysyi Virva.
-- Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista
tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.
-- Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.
-- Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja
luonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla.
Pankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka
tahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.
-- Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös
kahvilan portaita.
-- Te ette tullut eilen illalla.
-- Minä olin hyvin väsynyt.
Pouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän
hiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.
-- Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.
Virva heitti veitikkamaisesti päätään: -- Näytänkö huonolta?
-- Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa
katsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.
-- Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset
hermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?
Poudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi
todistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä
tuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona
nuoren miehen.
-- Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä
sopimustamme?
-- Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.
-- Suvaitsetteko kahvia, kaakaota...?
-- Kiitos, kahvia, se virkistää.
-- Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.
-- Teoissannekin eikä vain sanoissa?
-- Niin, puuhaan osuuskuntia.
-- Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi
minun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin
teidän voittavan.
-- Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen
matkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa
ja käyttämätön koski -- niin, onhan siinä pieni myllypahanen -- ja
koko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin
kaipaavat.
-- He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä
aatetta.
-- Eihän vesi yksinänsä, mutta aate...
Kahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden
kodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.
-- Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että
pian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.
-- Saanko minä, toden totta, tahdotteko?
-- Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan
katsoen viehkeästi Poutaan.
Nuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se
vaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti
raukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä
Poudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.
He olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous,
tositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen
sanomattoman kalliiksi.
-- Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki
hänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa
hän veti kätensä pois ja jatkoi: -- Olemmehan oikeastaan niin hyviä
ystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.
-- Ellemme loruelisi...
-- Puheenne ei saa olla totta.
-- Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.
Virva hymyili jo rohkeammin. -- Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte
ensin niellä kultakalan ja sitten...
-- Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.
-- Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.
-- Entä jos niin olisi -- kaikki keinot luvallisia!
-- Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.
-- Minulla on tavallisesti onnea!
-- Teidän rohkeutenne... hän keskeytti sanansa punastuen, sillä
Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan
pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta
kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa
istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään
turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti
anastamasta ja taivutti jumaloimaan.
-- Ihailen -- jumaloin -- rakastan -- ei, ei, älkää kieltäkö -- ehkä
katuisitte -- rukoilen -- sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee
minut hulluksi -- ettehän henno -- katsokaa minuun, Virva, kallis...!
Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.
Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli
avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat
silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä,
mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti
hermostuneesti:
-- Ei, ei älkää luulko -- tämähän on leikkiä -- kujeilua -- lakkoa!
-- Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä,
huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.
-- Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne...?
-- Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä
myönnän...!
-- Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä
vaadin.
-- Sanokaa, mitä te vaaditte?
-- Voisitteko taipua meikäläiseksi -- porvariksi?
-- Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!
-- En suinkaan, olen ihan tosissani.
-- Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja
tointuen huumauksestaan.
-- On!
-- Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on
mennyt veriini.
-- Otaksutaan, että te rakastatte minua.
-- Minä rakastan teitä!
-- Minä vain otaksun ja -- otaksutaan, että minä rakastan teitä,
sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.
-- Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.
-- Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.
-- Niin, otaksutaan...! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä
ja nojasi pöytään.
-- Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.
-- Mihin, oi mihin?
-- Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.
Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.
-- Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin,
sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan.
Olen vallassanne, humaltunut lemmestä -- ja teidän on syy -- hyvä
Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä
sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat
meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta
raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla?
Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän
te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!
Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus
kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen
uhman ja terävän älyn.
-- En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne
sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen,
jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden
tulevaisuuteen.
-- Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?
-- Minä en sitä kiellä -- rakastan teitä!
Pouta oli sanaton ja nöyrä.
-- Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan
rakkaus yksin riittäisi -- niin, ei ainakaan miehen ja naisen
rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla
on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki
käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan
asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin
tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään
omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.
-- Puhuessanne noin olette kuin toveri -- kuin mies, ja se viehättää,
kaikki teissä viehättää...
-- Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä
viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto.
Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja
mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen
yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina,
mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.
-- Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!
-- Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.
-- Ne ovat kaksi eri asiaa.
Virva nauroi: -- Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä
ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri
asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse
aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen
paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se
on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta
teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani
saakka kiitollinen.
-- Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä -- antakaa minulle tilaisuus
voittaa teidät!
-- Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta -- tahdon vain
sanoa -- rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä
en myöskään luule -- en vielä usko teidän olevan oikeassa.
-- Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?
-- On, olemme nyt tasaväkisiä.
-- Kiitos! huudahti Pouta.
Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan
päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:
-- Siis rehellinen taistelu.
Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana.
Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut
tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.
-- He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te
heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!
-- Kutka menevät? kysyi Virva.
-- Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.
-- Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.
-- Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi
Virva.
-- Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.
Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki
hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel
kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.
-- Minun isäni, ymmärrättehän.
Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään
paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.
-- Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät
kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!
-- Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois
akkunasta.
He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin
kaikkein pyhimmässä.


VIII

Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot
harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen
sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät
kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot
antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti
vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin
tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa
se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa
kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän
hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.
-- Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.
-- Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.
-- Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.
-- Onko teillä pääkonttorin määräys?
-- Meillä on kansan määräys.
-- Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis
teitä poistumaan.
-- Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.
-- Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.
-- Mutta nyt on kaikkialla lakko.
-- On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat
kaikki olla työssä.
Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun,
joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan
mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja
kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan.
Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.
-- Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään
myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä
kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty
väkivaltaa.
Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin
Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi
heihin tuimasti ja astui ovelle:
-- Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui
huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun
ja palasi pankkiin.
Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen
kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet
poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan
vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.
Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.
Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla
äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.
-- Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.
-- Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että
sietäisi kerran omatkin...!
Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota
rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja
alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään
toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike
liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi
muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä
verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt
oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti
ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle,
mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui
valittajien puolelle.
Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan
liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.
-- Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin
ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten -- meneekö se
kuitenkin protestiin?
Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:
-- Ei mene, nyt on kaikki lakossa -- kyllä vekselinne pysyy koreasti
täällä.
-- Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer
ivallisesti.
-- Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset
lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt
tullut loppu!
Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa
lainlaatimisintoa.