Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 4

Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan,
astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:
-- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!
Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo
horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen
käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.
Mies kiivastui ja huusi:
-- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!
-- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra
pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on
ainoa oikea keino ratkaista asia!
-- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer
kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.
Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen,
mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:
-- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä
lakosta?
-- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.
-- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei
ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.
Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin
hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan
viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan
ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.
Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.
Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.
-- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.
-- Herra pankinjohtaja.
Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti
valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan
poistunut pihan kautta.
Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta
katseli heitä hetkisen.
Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos
kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili
ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus
vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja
elinvoimia murtavaa vihaa.
Pouta poistui nyökäten Virvalle.
Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.
Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.
Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän
horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana,
ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta
maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti
kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.
Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa
hermostuneisuuttaan.
Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen
miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi,
selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko
ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen,
jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja
irrottanut...?
Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän
olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä
ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta,
kunnia, rakkaus...!
Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa
lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja
putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä,
katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin
silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun
verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä
pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti
hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos
-- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä
oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he
olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä
auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen
elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella
toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen
määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt
ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon
lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi
tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin,
luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja
väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea
vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä
seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi
takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti
vapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret
lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä
pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen
katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli
herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat
ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen
on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky
ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein
naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi?
Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!


IX

Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja
otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat
serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla
pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi
kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus
haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän
tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.
He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä
muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain
käytävään estäen pääsyn.
-- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.
-- Pääsy kielletty!
-- Onko herra pankinjohtaja siellä?
-- Se on hänen asiansa!
-- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!
-- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi
mies.
-- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?
-- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse
ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.
-- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
Virva.
-- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. --
Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.
-- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva
läheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?
Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi
häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli
hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.
Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä
miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja
katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa
he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt
ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin
vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt
olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan
liikepaikkaan.
-- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi
alakuloisena.
-- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme
nähtävästi voi täällä mitään.
Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.
-- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli
sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen
käsissä pelosta tutisivat.
Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala
mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan
eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja
ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla
lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa
silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan
katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?
-- Minne sinä menet? kysyi Airi.
-- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.
-- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.
-- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella
asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.
He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.
-- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille
vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...
-- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi,
sanoi Virva.
-- Aseita on heilläkin.
-- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän
hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.
-- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme
aasia, ellemme tee samoin.
-- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen --
lapsellista, hymähti Allas.
Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli
tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa
mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei
kuitenkaan kahvia väkevämpää.
Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka
olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi
oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia
pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.
Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen
kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa,
jota kuitenkin vastustettiin.
Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin:
-- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä
usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä
pakko...
-- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on
kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se
sovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!
-- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla...
Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.
Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi
heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.
Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä
onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa
kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen
johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät
lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne
voisi muuttua...
Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa
kasvoilla ja huudahti:
-- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?
-- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on
tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja
houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.
Virva nauroi.
-- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan
kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin
olisit...
Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:
-- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen
kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä
vaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.
-- Iske, anna sähkövirran vieriä.
-- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta
isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia
sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.
Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman
ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen
maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut
sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta
pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti
pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen
toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja
sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa
serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.
Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin
patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja
tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä
onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken
Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty
pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana
lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret
liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat
puristaessaan niitä.
Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden
sanattomaksi.
-- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.
-- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin
tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen
niin neuvoton.
Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.
Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta
pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.
Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan
pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa
tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.
Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä
ja vihasta vapisevana.
-- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa
kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy
tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!
Eräs punanauhainen vastasi: -- Volverit esiin, herrat porvarit,
katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun
hyödyksemme saisimme!
-- Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.
-- Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä
olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.
-- Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi
joku.
Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.
-- Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku
tuli ja kertoi:
-- He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut
paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.
Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin
jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin
ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin
niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan
loitommaksi.
-- Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka
teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.
-- Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. --
Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden
puolesta. Eläköön kansa!
Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.
Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa
jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko
piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä -- niin hän
oli kaikkein silmissä muuttunut.
-- Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.
-- Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte
kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.
-- Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei
ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!
-- Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän
tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota
arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.
-- Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se
on lippuun painettuna.
-- Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.
-- Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?
-- Naa, huusivat miehet, -- ase kädessä uhmaa vaikka pirua!
-- Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.
-- Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. -- Vapaus ja
riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen
maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja
huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa
ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan
itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme
riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja
tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.
-- Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?
-- Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan
voittaneensa aikaa. -- Vapaus on järjestystä, yhteiselämän
viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä
suinkaan villi kasvi.
-- Jaaritusta.
-- Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.
-- Ja tapella, keskeytti taas joku.
-- Hiljaa! kuului vastaväite.
-- Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen
-- loukkaamatta muiden etuja!
-- Sepä monimutkaista.
-- Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi
hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.
-- Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella
tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja
ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.
-- Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa,
poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät
valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.
-- Tuo on niin oppinutta!
-- Hiljaa, huudettiin taas.
-- Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää.
Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka
eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!
Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän
vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen.
Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta
häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta
tungoksesta.
-- Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla!
lausui joku hiljaisuuden syntyessä.
-- Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, -- vapaus käsittää myöskin
veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan
aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme
maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä
valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman
sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta,
selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa
ääriviivoja.
-- Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden
vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja
jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä
ja kaikki aseenkantaminen -- yksityisen tai valtioiden -- on
yhteiskunnallinen rikos.
Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä
puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri
liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä
tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui
siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä
oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen
kauneuden?
Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään
silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä.
Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden
läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.
Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja
ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori
nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!
Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan
tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa.
Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän
katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen
kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen
voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien
suojassa.
Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä
hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen
johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.
-- Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin
pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan
odottaa niin kauan, sanoi Pouta.
Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
Poudalle.
-- Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.
Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.
-- Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän
madaltaen äänensä.
-- Luonnollisesti, näkemiin!
-- Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden
puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.
Poudan muoto synkkeni uudestaan.


X

Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet
kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista
syntyi miesten kesken.
-- Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.
-- Niin, mutta mikä? huudahti Airi. -- Suutari Taavetti on tosiaan
niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,
jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.
-- Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen
kai poliisilta.
Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka
hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta
nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa
heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun
Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.
-- Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?
-- En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.
-- Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, -- kun ne puhuu, että sielt'
pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.
-- No, sun vai, väkisinkö?
-- Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään
vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...
-- Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
Maijan sanatulvan.
-- Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.
-- Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on -- no,
kuinka sen nyt selittäisin -- Taavetti on sairas -- tullut noin --
hiukan sekapääksi -- ehkei nyt sentään hulluksi...!
-- Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?
-- Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.
-- Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. -- Maija
kiirehti Iitaa hakemaan.
-- Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. -- Luuletko, sinä
veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.
-- Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä
lähellä.
-- Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?
-- Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.
He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua
saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.
Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi
heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan
portaita ylös.
-- Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä
mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.
He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,
mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.
-- Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi
hänelle päästyään lähelle.
-- Ei, en mie uskalla -- hullut on -- hulluja! Iitan kimakka ääni
kuului kauas.
-- Vai siekös peuhaat?
-- Seis! huusi Taavetti, -- minulla on ase!
-- Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?
-- Kansalliskaartilainen.
-- Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!
-- Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti
kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.
-- Kyl mie sin vahrin!
-- Ole, ole, minulla on ase!
Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti
yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
-- Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! -- Iita
läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. -- Parantaisit ensin oman
kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
-- Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä
sysien.
Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: -- Toss' on, vahri sitte
noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin
mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
-- Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita
tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. -- Vai jo vai sie rukoilet.
Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!
Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,
joka on saanut pääkomennon sodassa: -- Ota lapset syliisi!
Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden
kummallekin käsivarrelleen.
-- Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin
kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,
aletaan mennä jo!
Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen
näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista
hävinnyt.
Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle
huutaen isäänsä avaamaan.
Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: -- No,
veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne
sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset
keksivät taaskin ruveta meluamaan.
Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.
-- Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,
kohta päivällisaika, lähdetään vain.
-- Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.
-- Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa
salkussa, loput kassaholvissa.
He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti
kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.
Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä
lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin
vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan
Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.
-- Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?
-- En ole sattunut...
-- Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.
-- Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.
-- Vai jo, vai, häi tiketillä...
-- Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?
-- No, minnekkäs sitte...!
-- Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?