Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 4

  Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan,
  astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:
  -- Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!
  Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo
  horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen
  käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.
  Mies kiivastui ja huusi:
  -- Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!
  -- Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. -- Herra
  pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on
  ainoa oikea keino ratkaista asia!
  -- Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer
  kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.
  Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen,
  mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:
  -- Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä
  lakosta?
  -- Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.
  -- Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei
  ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.
  Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin
  hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan
  viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan
  ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.
  Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.
  Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.
  -- Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.
  -- Herra pankinjohtaja.
  Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti
  valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan
  poistunut pihan kautta.
  Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta
  katseli heitä hetkisen.
  Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos
  kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili
  ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus
  vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja
  elinvoimia murtavaa vihaa.
  Pouta poistui nyökäten Virvalle.
  Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
  Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.
  Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.
  Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän
  horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana,
  ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta
  maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti
  kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.
  Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa
  hermostuneisuuttaan.
  Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen
  miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi,
  selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko
  ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen,
  jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja
  irrottanut...?
  Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän
  olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä
  ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta,
  kunnia, rakkaus...!
  Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa
  lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja
  putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä,
  katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin
  silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun
  verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä
  pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti
  hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos
  -- oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä
  oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he
  olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä
  auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen
  elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.
  Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella
  toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen
  määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt
  ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?
  Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon
  lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi
  tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin,
  luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.
  Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja
  väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea
  vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä
  seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi
  takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti
  vapautti hänet raskaista mietteistä. -- He leikkivät kuin suuret
  lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä
  pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen
  katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.
  Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli
  herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat
  ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen
  on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky
  ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein
  naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi?
  Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!
  
  
  IX
  
  Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja
  otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat
  serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla
  pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi
  kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus
  haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän
  tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.
  He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä
  muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain
  käytävään estäen pääsyn.
  -- Mitä tämä tietää? kysyi Allas.
  -- Pääsy kielletty!
  -- Onko herra pankinjohtaja siellä?
  -- Se on hänen asiansa!
  -- Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!
  -- Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi
  mies.
  -- Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?
  -- Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse
  ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.
  -- Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
  Virva.
  -- Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. --
  Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.
  -- Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva
  läheten vahtia ovella. -- Oletteko mennyt kansalliskaartiin?
  Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi
  häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli
  hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.
  Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä
  miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja
  katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa
  he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt
  ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin
  vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt
  olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan
  liikepaikkaan.
  -- Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi
  alakuloisena.
  -- Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. -- Tulkaa, nyt emme
  nähtävästi voi täällä mitään.
  Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.
  -- Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli
  sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen
  käsissä pelosta tutisivat.
  Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala
  mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan
  eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja
  ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla
  lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa
  silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan
  katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?
  -- Minne sinä menet? kysyi Airi.
  -- Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.
  -- Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.
  -- Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella
  asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.
  He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.
  -- Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille
  vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää...
  -- Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi,
  sanoi Virva.
  -- Aseita on heilläkin.
  -- He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän
  hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.
  -- He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, -- ja me olemme
  aasia, ellemme tee samoin.
  -- Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen --
  lapsellista, hymähti Allas.
  Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli
  tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa
  mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei
  kuitenkaan kahvia väkevämpää.
  Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka
  olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi
  oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia
  pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.
  Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen
  kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa,
  jota kuitenkin vastustettiin.
  Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin:
  -- etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä
  usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä
  pakko...
  -- Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. -- Tällaisena aikana on
  kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se
  sovi, että hän kenties koko yön on...! Me emme voi sitä sietää!
  -- Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla...
  Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.
  Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi
  heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.
  Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä
  onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa
  kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen
  johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät
  lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne
  voisi muuttua...
  Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa
  kasvoilla ja huudahti:
  -- Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?
  -- Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on
  tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja
  houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.
  Virva nauroi.
  -- Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan
  kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin
  olisit...
  Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:
  -- Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen
  kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä
  vaikka -- sinua, kun en edemmäksi ulotu.
  -- Iske, anna sähkövirran vieriä.
  -- Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta
  isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia
  sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.
  Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman
  ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen
  maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut
  sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta
  pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti
  pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen
  toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja
  sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa
  serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.
  Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin
  patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja
  tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä
  onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken
  Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty
  pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana
  lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret
  liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat
  puristaessaan niitä.
  Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden
  sanattomaksi.
  -- Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.
  -- En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. -- Olen kuin
  tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen
  niin neuvoton.
  Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
  Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.
  Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta
  pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.
  Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan
  pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa
  tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.
  Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä
  ja vihasta vapisevana.
  -- Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa
  kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy
  tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!
  Eräs punanauhainen vastasi: -- Volverit esiin, herrat porvarit,
  katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun
  hyödyksemme saisimme!
  -- Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.
  -- Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä
  olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.
  -- Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi
  joku.
  Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.
  -- Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku
  tuli ja kertoi:
  -- He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut
  paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.
  Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin
  jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin
  ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin
  niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan
  loitommaksi.
  -- Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka
  teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.
  -- Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. --
  Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden
  puolesta. Eläköön kansa!
  Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.
  Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa
  jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko
  piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä -- niin hän
  oli kaikkein silmissä muuttunut.
  -- Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.
  -- Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte
  kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.
  -- Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei
  ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!
  -- Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän
  tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota
  arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.
  -- Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se
  on lippuun painettuna.
  -- Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.
  -- Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?
  -- Naa, huusivat miehet, -- ase kädessä uhmaa vaikka pirua!
  -- Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.
  -- Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. -- Vapaus ja
  riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen
  maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja
  huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa
  ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan
  itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme
  riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja
  tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.
  -- Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?
  -- Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan
  voittaneensa aikaa. -- Vapaus on järjestystä, yhteiselämän
  viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä
  suinkaan villi kasvi.
  -- Jaaritusta.
  -- Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.
  -- Ja tapella, keskeytti taas joku.
  -- Hiljaa! kuului vastaväite.
  -- Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen
  -- loukkaamatta muiden etuja!
  -- Sepä monimutkaista.
  -- Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi
  hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.
  -- Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella
  tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja
  ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.
  -- Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa,
  poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät
  valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.
  -- Tuo on niin oppinutta!
  -- Hiljaa, huudettiin taas.
  -- Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää.
  Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka
  eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!
  Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän
  vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen.
  Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta
  häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta
  tungoksesta.
  -- Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla!
  lausui joku hiljaisuuden syntyessä.
  -- Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, -- vapaus käsittää myöskin
  veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan
  aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme
  maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä
  valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman
  sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta,
  selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa
  ääriviivoja.
  -- Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden
  vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja
  jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä
  ja kaikki aseenkantaminen -- yksityisen tai valtioiden -- on
  yhteiskunnallinen rikos.
  Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä
  puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri
  liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä
  tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui
  siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä
  oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen
  kauneuden?
  Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään
  silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä.
  Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden
  läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.
  Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja
  ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori
  nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!
  Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan
  tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa.
  Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän
  katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen
  kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen
  voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien
  suojassa.
  Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä
  hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen
  johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.
  -- Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin
  pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan
  odottaa niin kauan, sanoi Pouta.
  Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
  Poudalle.
  -- Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
  Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.
  Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.
  -- Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän
  madaltaen äänensä.
  -- Luonnollisesti, näkemiin!
  -- Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden
  puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.
  Poudan muoto synkkeni uudestaan.
  
  
  X
  
  Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet
  kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista
  syntyi miesten kesken.
  -- Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.
  -- Niin, mutta mikä? huudahti Airi. -- Suutari Taavetti on tosiaan
  niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen,
  jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.
  -- Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen
  kai poliisilta.
  Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka
  hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta
  nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa
  heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun
  Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.
  -- Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?
  -- En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.
  -- Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, -- kun ne puhuu, että sielt'
  pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.
  -- No, sun vai, väkisinkö?
  -- Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään
  vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia...
  -- Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
  Maijan sanatulvan.
  -- Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.
  -- Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on -- no,
  kuinka sen nyt selittäisin -- Taavetti on sairas -- tullut noin --
  hiukan sekapääksi -- ehkei nyt sentään hulluksi...!
  -- Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?
  -- Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
  Airin tarkotuksen.
  -- Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. -- Maija
  kiirehti Iitaa hakemaan.
  -- Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. -- Luuletko, sinä
  veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.
  -- Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä
  lähellä.
  -- Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?
  -- Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.
  He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua
  saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään.
  Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi
  heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan
  portaita ylös.
  -- Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä
  mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.
  He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen,
  mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.
  -- Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi
  hänelle päästyään lähelle.
  -- Ei, en mie uskalla -- hullut on -- hulluja! Iitan kimakka ääni
  kuului kauas.
  -- Vai siekös peuhaat?
  -- Seis! huusi Taavetti, -- minulla on ase!
  -- Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?
  -- Kansalliskaartilainen.
  -- Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun...!
  -- Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti
  kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.
  -- Kyl mie sin vahrin!
  -- Ole, ole, minulla on ase!
  Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti
  yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.
  -- Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! -- Iita
  läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. -- Parantaisit ensin oman
  kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.
  -- Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä
  sysien.
  Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: -- Toss' on, vahri sitte
  noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin
  mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!
  -- Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita
  tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. -- Vai jo vai sie rukoilet.
  Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!
  Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se,
  joka on saanut pääkomennon sodassa: -- Ota lapset syliisi!
  Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden
  kummallekin käsivarrelleen.
  -- Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin
  kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No,
  aletaan mennä jo!
  Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen
  näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista
  hävinnyt.
  Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle
  huutaen isäänsä avaamaan.
  Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: -- No,
  veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne
  sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset
  keksivät taaskin ruveta meluamaan.
  Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.
  -- Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä,
  kohta päivällisaika, lähdetään vain.
  -- Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
  Täällä ei ole aivan turvallista.
  -- Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa
  salkussa, loput kassaholvissa.
  He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti
  kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.
  Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä
  lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin
  vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan
  Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.
  -- Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?
  -- En ole sattunut...
  -- Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.
  -- Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
  Iitaa sättimästä.
  -- Vai jo, vai, häi tiketillä...
  -- Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan...?
  -- No, minnekkäs sitte...!
  -- Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?