Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 6

Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat
näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois
taakseen katsomatta.
Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä
tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun
pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina
pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää
palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?
Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki
katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä,
astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta,
ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä
oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia
kohtalojaan -- hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.
Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis
avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet,
toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet
muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi?
Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen
oikeutta?
Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys
totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä --
ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin
vastuunalainen hänestä kaikessa -- niin, ihan kaikessa. Hänellä ei
ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.
Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen
jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten
hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti
siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina
ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin
kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka
paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö
kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään
asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni
somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle
itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.
Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä,
välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden,
joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan
vastakkaista tietä.
Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä
sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin
yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja
nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni
ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto -- ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä
nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut
ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja
mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat
kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän
pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman
kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja
se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan -- mutta siellä oli
vaikeudet, työ ja vastuu...
Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin,
outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei.
Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen
ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus -- niin, ansaita
se!
Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja
katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät
epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.
-- Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta
penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä
vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi
tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.
-- Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen
taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. --
Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa
majataloon.
-- Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain
laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut
ottanut...! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan
voimassa. Hän rakastaa minua -- Jumalani, minua itseäni. Ja se on
niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!
Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu
sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään
punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa
ihastustaan.
-- Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?
Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit
järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen
vasemmalle omien lippujensa suojaan.
-- Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen
ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä
vetäännyttiin porvarien puolella.
Hilma Roima luki: -- Kuulkaa, esimerkiksi tämä: -- käytäntöön
sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme...
-- Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti,
ja luki itse toisesta kohdasta: -- uusi väliaikainen -- ei, tässähän
se on -- koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan
-- kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka
ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.
-- Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle,
silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu
Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies
siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!
Syntyi aika meteli ja huuto.
-- Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.
Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi
kimakalla äänellään: -- Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen
ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille --
kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin,
kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui
itkuun.
-- Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.
-- Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, -- äänioikeus ja vielä
vaalioikeuskin -- että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville,
juuri minä!
Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.
-- Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa
hämmästystään. -- Siitä taitaa syntyä uusi tahti!
-- Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa
ja niin tuppaa itkettämään.
-- Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi
painavasti.
-- Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle,
puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.
-- Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen
etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.
-- Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki
rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras
ja iski taas kämmenensä pöytään.
-- Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin
pahalla! huusi joku.
-- Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen
ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti
Hilma Roima.
-- Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus,
selitti Pouta.
-- Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo
takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian.
Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja
lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme
viimeiseen hengenvetoon!
-- Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.
-- Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni
kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti
Virvaa.
-- Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä
puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi
Virva.
-- Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän
ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä
tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. --
Tunnetteko julistuskirjan?
-- Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan
Poutaa puuttumasta puheeseen.
-- Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin,
juuri, halveksuvana!
-- Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva
hymyillen.
Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui
köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti
äänensä: -- Teillä on tosiaan oma tapanne -- jarrujen tapa se on! Ja
jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!
-- Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun
takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin
ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.
Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.
-- Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.
-- Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta
Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. -- Hän on jotakin puolueensa
yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma
itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan
ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan
edemmäksi kuin sitä tavotamme.
-- Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.
-- Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi
Virvaa. -- Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja
auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa,
käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja
suurta asiaa.
-- Minä en sitä vielä oikein usko.
-- Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän
tasollanne, käytämme toisia keinoja.
-- Olette ehkä oikeassa.
Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden
kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen
mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja
vakaumuksena.
-- Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa,
kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin -- on
minulle sanomattoman kallis todistus meidän...
-- Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden
samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää
tunnettaan. -- Minun pitää kai nyt lähteä... ehkä se onkin parasta.
Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa
ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska
ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan
toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä
kuitenkaan olleet kahden.
-- Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että
pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain
vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa
huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.
Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki
ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta
otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän
ääreen.
-- Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan.
Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä
Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen
osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle
toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin
väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi
tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt
mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren
kauniilla kasvoilla.
-- Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.
-- Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.
-- Minkä verran ne lupaavat?
-- Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.
-- Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu
minun käskettäviini.
-- Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti
kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.
-- Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja
siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.
-- Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti
tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva
heilutti sormessaan. -- Te ette pitänyt sanaanne.
Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.
Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten
katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja
hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla
kuvastui.
Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa
serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.
Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi.
Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa
hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin... hän oli sokea ja
herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei...!
Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja
vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon
häntä odotettiin.
* * * * *
Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan
manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt
tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin
vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa
ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.
-- Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta,
niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon -- povitaskuissa.
Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan
leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.
-- Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla,
naurahti Hirvi.
-- On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.
-- No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan
neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin
asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit
suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän
pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.
-- Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä
torilla.
-- Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin
sakea, että se sekottaa pään!
-- Oikein, oikein! huudettiin salissa.
-- Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria
oikein soihtukulkuein ja sakissa!
Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada
huimaavan vauhdin.
-- Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa
maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!
Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän
sekaantui puheeseen.
-- Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää
aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja
paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.
-- Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.
-- Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan
oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni
asiallisuuden päästä.
-- Ellei hän suostuisikaan...!
-- Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi
Pouta.
-- Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.
-- Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa
perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus
ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän
puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen
hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle
aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.
-- Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.
-- Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.
-- No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.
Miehet nauroivat.
-- Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen
saliin sivuhuoneesta.
-- Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse
nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.
-- No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin
olisi vainunnut jotakin käryä.
-- Siitä ei taru kerro.
-- Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä
alta kulmain.
-- Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.
-- Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.
Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut
neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi
olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei
mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset
haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä
täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä
valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä
kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku
kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla
muuallakin tehtiin -- oltaisiin lain ja järjen kannalla.
-- Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän
puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani
mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. -- Se kuuluu olevan heille hyvin
tärkeä seikka tällä hetkellä.
Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.
Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään
serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta
kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä,
mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi,
tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan
lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin
hipaisten häntä.
Virva oli niin poissa maailmasta, ettei hän tarkoin kuullut, mitä
Allas sanoi. Poudan tuolin selältä pudonnut käsi oli hiukan hipaissut
hänen vartaloaan ja sytyttänyt kuuman väreilyn hänen hermostoonsa. Se
kosketus oli ikäänkuin jäänyt hänen vaatteisiinsa ja tuntui vieläkin
elävänä ja todellisena.
Pouta sivuutti heidät astuen saliin, kun he vielä seisoivat
rinnatusten Virvan käsi Allaan kainalossa keskellä huonetta. He
olivat tottuneet tuttavalliseen seurusteluun lapsesta saakka,
leikkineet yksissä kuin sisar ja veli. Ehkä rakkaus juuri sen
vuoksi olisi tuntunut Virvasta herjaukselta heidän välillään. Hän
oli toisinaan unissaan olevinaan Allaan sisar ja kauhistuvinaan
sitä, että heidän piti mennä kihloihin, ja herätessään keventyneenä
nauranut unikuvaa.
Nuo tunteet olivat nytkin sykäyttäneet häntä, kun Allas astui ovelle
ja hän itse oli pakotettu lähenemään kuin lohduttaakseen rakasta
veljeä. Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat käsitysten, ja
näin voitti Virva tasapainonsa samalla kuin hänen ystävänsä rauhottui.
Tuttavat otaksuivat heidän olevan läheisissä suhteissa ja hymyilivät
hyväksymistään kuin olisi noiden kahden nuoren edullinen liitto
tehnyt heidätkin turvallisemmiksi. Virvan kaikkialla ilmennyt
seurustelu Poudan kanssa tahdottiin jättää huomaamatta, vaikkei
kumpikaan peitellyt taipumustaan enempää kuin hienotunteisuus vaati.
Allas ja Virva seurasivat saliin toisia puoluelaisiaan ja asettuivat
vasemmalla sinivalkoisen lippunsa kohdalle.
Pouta oli jo astunut pöydän taakse alottaakseen kokouksen, mutta
puoluelaiset piirittivät hänet ja keskustelivat matalalla äänellä
puolittain kuiskaten:
-- Nyt täytyy kiristää, sanoi Porras.
-- Meillä on komiteassa ehdoton enemmistö, sanoi Pouta, heittäen
samalla silmäyksen Allaan puolelle. -- Asia olisi kuitenkin saatava
läpi tässä kokouksessa, jos mieli ollenkaan voittaa, sillä nyt eivät
kaupunkilaiset porvarit vielä ole ennättäneet liittyä meitä vastaan.
-- Olemme panneet vahdit piirittämään talon. Aseet ovat meillä
valmiina. Niitä peeveleitä täytyy pelottaa, sanoi Porras.
-- Oho, huudahti Pouta hämmästyen miesten nopeaa toimintaa. -- Huimia
miehiä te olettekin, mutta olkoon menneeksi! sanoi hän hampaiden
välistä, vilkaistuaan vielä kerran vasemmalle Allasta ja Virvaa. --
Antaa tulla vaan, me emme aio olla leikin vuoksi!
-- On aika alottaa kokous, sanoi Karri toiselta puolelta.
-- Ajan kulustahan porvari hyötyy ja kukkaro paisuu. Hän vain
oikaisee kättään ja heti siihen tarttuu raha ja rakkaus, ivaili Pouta
Karrille ja miehet nauroivat piirissä.
-- Puheenjohtaja on myrskyisellä tuulella, tästä voi syntyä
intressantti kokous, sanoi Hilma Roima.
-- Varmasti, kuulen jo aaltojen pauhun. Älkää vaan tulko
merikipeäksi! nauroi Pouta ja koputti samassa pöytään:
-- Tärkeät asiat vaativat tässä kokouksessa huomiotamme. Tämän uuden
ajan käänteessä tahtovat kaikki vapautta ja oikeutta rakastavat
kansalaiset yhtyä mahtavien aatteiden lipun alle. Yksimielisinä
kestämme paraiten, sitä ei saisi unohtaa, ja siksi ehdotan
luettavaksi tämän julistuskirjan siinä mielessä, että se voidaan
täydellisesti hyväksyä ja sellaisenaan lukea kansan kokoukselle
täällä, niinkuin on tehty kaikkialla muuallakin.
Pouta istui ja kehotti kokousta lausumaan ajatuksensa
-- Nykyhetkellä on laillisuusaate tärkein. Kaikki muut uudistustoimet
kulkevat sen vanavedessä, sanoi Allas.
-- Pois sensuurit meidän joukostamme! keskeytti Porras kovalla
äänellä ja heitteli samassa punaisen julistuskirjan lehtiä yleisölle.
-- Sensuuri on aina syönyt meiltä kerman viilin päältä, mutta
nyt jaan teille kerrankin viilin kermoineen. Tämä on se punainen
manifesti, jota koko maa ilokyynelin tervehtää. Eläköön!
-- Eläköön! huudettiin niin, että luuli seinien halkeavan, ja rouva
Muukka painui pöytänsä taakse silmät pyöreinä säikähdyksestä.
Pouta seisoi päätä pitempänä muita pöytänsä takana heiluttaen
punaista paperia, sipaisi tukan otsaltaan ja puhui tulisella
kiihkolla: -- Tässä paperissa on lausuttuna kansan pyhä tahto
nykyisenä tärkeänä hetkenä. Tämä julistuskirja on syntynyt
Tampereella, Suomen Manchesterissa, ja tässä on sanottu kaikki se,
mikä -- joko tajullisesti tai tajuttomasti -- on ollut jokaisen
todellisen, vapautta ja ihmisoikeutta rakastavan kansalaisen
sydämellä. Valmistukaa siis, jos tarvitaan, sydänverellänne
kirjottamaan kaiken sen alle, mitä tässä on sanottu.
Porvarien huuto kajahti yli muiden äänien:
-- Ei, ei!
Pouta jatkoi: -- Tampereella on tämä hyväksytty perustuslaillistenkin
kokouksessa. Koko kaupunki on siellä riemuinnut, suuressa kulkueessa
sitä soitoin ja lauluin juhlinut. Helsingissä tämä julistuskirja
luettiin ja hyväksyttiin Kansallisteatterissa kolmantena päivänä
marraskuuta kahdentuhannen kansalaisen läsnäollessa.
-- Olemme sen lukeneet emmekä hyväksy sosialistien punaisia haaveita,
sanoi Allas. -- Minulle on ilmoitettu, että perustuslailliset
poistuivat teatterista heti kun julistus oli luettu. He eivät
vähemmistönä sitä hyväksyneet. Me emme hyväksy sitä täällä
enemmistönä eikä sitä saa lukea kansalle komitean hyväksymänä.
-- Se on luettava huomenna aamulla ja lakkokomitea hyväksyy sen tänä
iltana, lausui Porras nousten paikaltaan ja asettuen vasemmalle
porvarillisten puolelle seisomaan.
-- Kuka meidät siihen pakottaisi? kysyi Allas katsoen tiukasti
mieheen.
-- Me kansan edustajat!
-- Teillä ei ole siihen valtaa eikä ryhtiä!
-- Tällä hetkellä on väliaikainen hallitus kaiketi jo toimessa,
puuttui Pouta puheeseen, -- ja sen käskyt voivat koska tahansa
saapua. Taipukaa välttämättömyyden edessä!
-- Me olemme kaikki tässä komiteassa kansan edustajia ja toimimme
omantunnon mukaan. Me noudatamme vanhaa lakia, kunnes uusi on
laadittu, sanoi Allas.
-- Ettekö tahdo myöntää, että toisinaan tulee toimen hetki, jolloin
vanhat muodot romahtavat ja kansa astuu ulos vuosisatain pimeästä
vankilasta. Voi silloin niitä, jotka sen tielle asettuvat! puhui
Pouta pyhän asiansa kannustamana.
-- Totuus ja oikeus ovat minun käskijöitäni. Minä en hyväksy
julistuskirjaa, sanoi Allas.
-- Emme hyväksy! kuului porvarien huuto.
-- Tosi on edessä, joko -- taikka! Meidän asestettu joukkomme
piirittää talon! huusi Pouta, jonka silmät säihkyivät uhkaa.
-- Aseet esiin, miehet! komensi Porras. Miehet vetivät browninginsa
povesta ja naiset parkaisivat.
-- Vaikka kappaleiksi repisitte, emme suostu! huusi Allas juosten
hänkin pöydän äärestä keskelle lattiaa seisoen siinä kalpeana ja
totisena.
Virva seurasi häntä hätääntyneenä ja katsoi häneen tuskaisena ja
rukoillen.
Pouta oli myöskin jättänyt paikkansa pöydän takana ja tullut Allasta
vastaan. Hänen kätensä sukelsi poveen ja veti esiin revolverin. Sen
piippu nousi hitaasti, mutta veristävä silmä hämärsi ja tähtääjä
sopersi oudolla äänellä: -- suostukaa tai väistykää!
Samassa tuokiossa juoksi Virva tähtääjän rinnalle, laski kätensä
ojennetulle kädelle ja sanoi selvästi: -- Tulkaa järkiinne,
kansalaisverta ei saa vuodattaa. Pitäkää kätenne puhtaina, Suomen
miehet, muistakaa, että pakko vaatii yhä suurempaa pakkoa!
Juhlallinen hetki ja suuri vaara sekä jännitys oli herättänyt
nuoressa naisessa sankarillisuuden antaen oikeat sanat, joita hän ei
koskaan olisi lausunut tavallisessa tilaisuudessa.
Pouta laski hitaasti aseen, ensin epäröiden, mutta hiljaisuuden ja
Virvan maltillisuuden voimasta täydellisesti alistuen, ja katsoi
tovereihinsa sanoen:
-- Aseet pois, toverit!
Miehet tottelivat nopeammin kuin olisi luullut, tullen järkiinsä.
Virva oli jälleen siirtynyt omaan ryhmäänsä eikä Pouta ollut
ennättänyt saada häneltä katsettakaan.
-- Entä vahdit? kysyi Porras neuvottomana Poudalta.
-- Lähettäkää pois. Kaikki on narripeliä! ärähti hän kääntyen omaan
joukkoonsa.
Porvarit olivat liittyneet ryhmäksi vasemmalle ja sosialistit
oikealle.
-- Nyt tuli selvä pesäero, sanoi Hirvi. -- He saivat tuta hiukan
hampaita ja säikähtivät. Pelko on hyvä herra eikä se rengillekkään
pahaa tee.
-- Ei olisi pitänyt hellittää, pahotteli Porras.
-- Emmehän voi ruveta ihmisiä tappamaan! sanoi Pouta yhä
hermostuneena ja tuskan raatelemana. Hän olisi tahtonut mennä vaikka
tuliseen pätsiin päästäkseen tästä katkeruuden myrkystä, joka häntä
raateli.
-- Nyt on mentävä torille sitä Valtarin asiaa liehtomaan, puhui
Hirvi, sillä hänellä oli aina selvillä taistelun juoni, jos se
toisilta sattui katkeamaan.
-- Siinä on sitkeä mies, joka ei sorru, kehui muuan nuori mies
lyöden Hirveä olalle. -- Ei niistä herroista, jänistää niitä, lisäsi
hän vilkaisten Poutaan, -- kun kovalle ottaa. Tässä on piru aidan
raosta tirkistelemässä, kuiskasi hän salaperäisenä tovereilleen. --
Se revolveritouhu taisi olla mustasukkaisuuden puuskausta. Pouta on
pikiintynyt Auerin vanhempaan neitiin!
-- Voi turkanen, kylläpäs nyt kukot lentävät korkealle, aitan katolle
laulamaan, ivaili toinen.
-- No, sehän se rakkaus.
-- Pankaa lujat vahdit lavalle, sanoi Porras läheten nuoria miehiä.
-- Käsiketjut eteen, jos porvarit pyrkivät puhumaan, ei saa päästää.
Nyt puhutaan niin, että silmät mustenee ja korvat soi, mutta
tuntosarvet vireillä ja kansan mielialasta selvillä. Puhu sinä,
Pouta, ensin, että yleisö jää kuulemaan, me kyllä pidämme huolen
jatkosta.
Virvan ympärille olivat kerääntyneet kaikki porvarinaiset ja