Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 8

-- Olette hyvä, kun pidätte noin isällistä huolta Virvasta, sanoi hän
punastuen ja heittäen paheksuvan katseen sisareensa.
Tori ja kadut olivat tyhjät ja melkein salaperäinen hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Valtari sivuutti heidät kadulla painautuen
seinää vasten jäädäkseen huomaamatta pimeässä yössä pahan
omantuntonsa pakottamana. Hän oli mennyt Muukan kanssa katsomaan
kaupunkilaisten pakoa maaseudulle ollen itsekkin juoksevinaan pitkin
maantietä kuin hengen edestä ja vasta kaupunkiin palattuaan kuullut
hirveästä onnettomuudesta omassa pihassaan.
Nuoret astuivat hitaasti käytävää, kun kuulivat etäältä rattaiden
ratinaa.
-- Se on Aksel, sanoi Airi, -- minä pyysin häntä hakemaan hevosen ja
ottamaan ensimmäisen, minkä sattuu saamaan.
-- Hohoi, tänne päin! huusi hän asettaen kätensä torveksi,
sillä kärsimättömyys oli vähitellen päässyt voittamaan
seitsentoistavuotiaan elämänviisauden sekasorron jälkeen ja
sitäpaitsi hän oli levoton Virvan ja Poudan suhteen. Jotakin heidän
välillään oli, senhän sokeakin saattoi nähdä. -- Herätä meidät tästä
pahasta unesta, sanoi hän Allaalle, kun kärryt olivat pysähtyneet
heidän kohdalleen.
-- Kuinka voit, Virva? oli Allaan ensimmäinen huolehtiva kysymys.
-- Sangen hyvin, olen vain hiukan väsynyt, sanoi Virva, ojentaen
kätensä Poudalle ja kuiskaten: -- näkemiin huomiseksi!
-- Hyvää yötä! toivotti Pouta ja hävisi pimeään yöhön.
-- Sinä olet sentään kunnon serkku, vaikka tahdotkin tulla
peruukiksi, saneli Airi saaden takaisin hyvän tuulensa, kun Pouta oli
mennyt ja Virva istui hänen rinnallaan kärryillä.
-- Minä saatan teidät kotiin ja jatkan sitten matkaani, sanoi Allas.
-- Minne sinä näin myöhään menet? kysyi Virva.
-- Ajan kotiin pikkuhiljaa, kun sain vanhan tutun miehen viemään
hevosellaan.
-- Nytkö sinä jätät meidät, kun koko lakko alkaa käydä ikäväksi.
Virva, sinä istut kuin kaappi etkä kiellä etkä käske vaikka tiedät,
että sinä juuri karkotat Akselin. Mitä sanoisit, jos minä tulisin
mukaan?
-- Niin, mene Akselin kanssa, ehkä hän sitten pian palaa tuodakseen
sinut kotiin.
-- Ja päästäkseen minusta, ei kiitos, minä en mene. Sinulle se
voisi olla sangen mukavaa -- te olette kaikki kuin onnettomasti
rakastuneita!
-- Airi kulta, älä nyt rupata niin paljon, sanoi sisar hyvin
lempeästi vastoin tavallisuutta. Se hämmästytti Airia ja sulki hänen
suunsa, ja kun oli kotiportille tultu, ojensi hän sanaa virkkamatta
kätensä Allaalle ja juoksi pois.
-- Pitääkö sinun nyt lähteä? kysyi Virva ruotsiksi serkultaan, jottei
ajuri ymmärtäisi.
-- Se on parasta meille molemmille.
-- Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?
He lähtivät astumaan kappaleen matkan päähän ajuristaan puhellakseen
rauhaisella kadulla.
-- Älä vain vaadi minua unohtamaan, minä en tahdo unohtaa.
-- Oi, en, en, se on minulle kallista ja kuitenkin tekee surusi
minulle kipeää.
He astuivat kadun käytävällä käsi kädessä näkemättä toisiaan
sysimustassa yössä. Äkkiä tunsi Virva kätensä kohoavan ja polttavien
huulten painuvan sormilleen.
-- Aksel, rakas, sinä olet minulle niin hyvä -- niin hyvä!
Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiltaan ja nyyhkytys nousi povesta
tukehuttamaan sanat.
-- Sinä itket! huudahti Aksel laskien käden alas.
-- Itken, itken kallista ystävää, täytyyhän meidän erota -- erota!
Virva painui serkkunsa povelle nojaten kuumaa otsaansa hänen
rinnalleen, nyyhkyttäen kuin lapsi. Nuori mies silitteli hänen
kosteita poskiaan, kunnes hän rauhottui.
Virva tunsi hänen sydämensä rajun lyönnin, irrottautui hiljaa,
painaen hänen kättään, ja kuiskasi: -- Hyvästi, rakas, minä tuotan
sinulle liian suurta tuskaa!
Allas sulki hänet rajusti syliinsä ja juoksi sitten kärryihin, jotka
heti hävisivät pimeään. Virva tointui hämmennyksestään ja hetken
päästä hiukan tyynnyttyään hän vasta tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän
meni huoneeseensa ja sulki oven saadakseen olla yksin ajatuksineen,
jotka laumoittain saarsivat häntä kiistellen hänen olemuksestaan ja
tunteistaan.
-- Niinkö lähellä ovat rakkaus ja ystävyys toisiaan. Mikä oli se
rajaton ja suloinen unohtuminen Poudan povella ja mikä oli tämä tuska
Allaasta erotessa. Olivatko ne kumpikin rakkautta? Taivas, voiko
rakastaa kahta miestä?
Hän kutsui avukseen vanhat lapsuudenmuistot kysellen, vaanien, ja
urkkien niiltä, mitä oli tiennyt se ja se tunne, se ja se tapahtuma.
Hän näki serkkunsa pienestä pojasta nousevan nuorukaiseksi ja
mieheksi, aina yhtä tasaisena ja moitteettomana, alttiina ja
uskollisena. Kallis, kallis hän oli ja luopuminen hänestä niin
vaikeata, raskasta ja tuskallista -- eikä sitä voinut uskoakaan,
eihän tämä ehkä ollutkaan luopumista? Oi, oli, oli!
Hän huokasi syvään ja silmät ummessa hän näki ajatuksissaan toisen
miehen niin elävästi, että sydän pysähtyi ja autuaallinen voitonriemu
ja ylpeys täytti hänen rintansa. Tuossa, tuossa lampun alla hän oli
seisonut rinta niin leveänä ja vartalo hoikkana, pehmeä hiusten poimu
kauniilla otsalla ja anastava varmuus katseessa, lemmenjanoinen hymy
huulilla hentojen viiksien alla. Hän käski, rukoili ja otti. Kuka
häntä voi vastustaa? -- Minä tunnen hänet itsessäni erottumattomasti,
oi, se on suloista ja tuskallista, luopumista kaikesta ja elämistä
uudestaan, uudestaan!
Nuoruuden ja onnen ihana raukeus anasti hänet unimaailmaan ja
hitaasti riisuutuen hän sukelsi vuoteeseensa ja vaipui virkistävään
uneen.


XIII

Pankinjohtaja Auer oli saanut sähkösanoman, jossa ilmotettiin
pääkonttorin olevan toistaiseksi suljettuna. Lakko oli siis aivan
yleinen. Harmaa pää painui kumaraan, nyrkki lanteilla ja toinen
käsi pöytään nojaten hän tuijotti eteensä. Talo oli aamupuhteella
kuin kuollut pienen puistikon sisällä ja hiljaisuus vallitsi
yksinäisen miehen ympärillä. Tämä rauha ja äänettömyys oli sitäkin
tuntuvampi, kun melkein yhtäjaksoinen soiton, laulun ja puheiden
pauhina oli soinut nämä päivät viereisellä torilla. Hän kuunteli
kuin hetken hengitystä, ja tuntui siltä, kuin olisi erottunut uusia
ääniä, ennen tuntemattomia. Tuskin tuntuva väristys kävi hänen
ruumiissaan. Voisiko joku odottamaton, hänelle outo todellisuus
nousta raudanlujaa olevaista järjestystä vastaan, irrottaa solmut
nerokkaasti punotusta teräsverkosta, joka säännöllisenä ympäröi
työmarkkinoita? Ehdottomasti kohosi mahtava vartalo ja katse nousi
akkunaan halkaisemaan marraskuun sameutta aivan kuin etsiäkseen
tunnustusta niille ylpeille ajatuksille, jotka asuivat pankinjohtajan
kaarevan otsaluun sisällä. Peukalot painuivat liivin hijanreikiin
ja karvaiset sormet hapuilivat ilmaa kuin olisivat tahtoneet ilkkua
jotakin voimatonta ja turhaa vastaväitettä niille johtoajatuksille
ja sille käskynvallalle, joka tuikki viivaksi siristetyistä silmistä
paksujen luomien alta.
Olkoon se uusi mitä tahansa, sitä perustusta, jonka hän tunsi lujaksi
jalkainsa alla, ei se voisi horjuttaa. Leveän leuan nahka kiristyi
ja kasvot vetääntyivät jäykkään hymyyn, jonka yksinäisen ajattelijan
voitonvarmuus nosti pinnalle. Kädet lensivät liivistä irti ja
oikean käden etusormi siirsi pöydällä paperia, johon suurella,
jäykällä käsialalla oli piirretty hänen nimensä. Tuo nimi merkitsi
enemmän tämän kaupungin kohtalossa kuin kaiken tuon kansanjoukon
vastaväitteet. Tulkoon se uusi vaikka kuinka suurien joukkojen
voimalla, tätä mahtia se ei kaada!
Ovelle koputettiin hiljaa. Se haihdutti mahtimietteet ja arki-ihminen
oli valmis arkielämään.
Virva astui sisään lämpöisenä ja niinkuin näytti hengästyneenä, mikä
myöskin saattoi olla mielenliikutusta.
Isä ja tytär katsoivat toisiinsa, ja pankinjohtajan silmiin ilmestyi
odottava jännitys.
-- No, sanoi hän lieventäen oudoksumistaan, -- mistä sinä tulet?
Virva oli heittäytynyt tähän kohtaukseen kuin paahteen ajamana
raittiiseen veteen. Hänen tapansa ei ollut peitellä eikä käydä
mutkateitä. Eikä hän voinut nyt muistaa niitä sanoja, joilla oli
aikonut asiansa ilmaista. Hän sanoi siis aivan yksinkertaisesti:
-- Tulin kertomaan, että olen mennyt kihloihin!
Isä kääntyi hitaasti ja, niinkuin näytti, rauhallisesti, mutta tytär
tunsi silmäin luonnissa pelonsekaisen jännityksen, jota hän ei voinut
salata, ja isän aavistus muuttui yhä tuskallisemmaksi tyttären
vaietessa. Hän nousi hitaasti ja neuvottomana hiukan nytkähdellen
pelosta kuin olisi nähnyt esikoisensa kuilun partaalla, jonka
syvyyttä hän ei tuntenut. Voimantunne ja varmuus, joka vielä äsken
uhmaili jättiläisvaaroja, oli nyt hävinnyt ja isän sydäntä ahdisti
epätietoisuus lapsen onnesta. Hän tuskin uskalsi puhua peläten oman
äänensä manaavan esiin jotakin outoa. Silmät punottivat ja hitaat
huulet kuiskasivat: -- Kuka...?
-- Maisteri Anttu Pouta, sanoi Virva varmasti, liiankin varmasti
nostaen päätään.
-- Kuka on maisteri Pouta? kysyi isä kääntyen nopeammin tuolillaan
kuin Virva oli tottunut näkemään.
-- Eikö isä ole kuullut hänen nimeään ennen?
-- En, ethän sinä ole hänestä koskaan ennen puhunut.
Tätä ei Virva ollut odottanut, mitä tahansa muuta, mutta tämä
täydellinen tietämättömyys siitä miehestä, jonka nimi oli ollut näinä
päivinä tuhansien huulilla ja Virvalle kaikki kaikessa. Hän katsoi
isäänsä avuttomana ja tunsi etenevänsä hänestä samalla kuin sydän
sykki tuskasta ja kyyneleet nousivat silmiin. Hetkeksi hän unohti
ulkomaailman, kaiken sen tunteiden kuohun ja jännityksen, jonka
pyörteestä hän oli tullut kuin tullaan kovasta aallokosta satamaan,
mahtavien kivikäsivarsien turviin, ja pidättäen henkeään hän lausui:
-- Isä! vaistonsa pakottamalla hellyydellä.
Lujan miehen leuka tärisi, ja Virvan täytyi lähetä häntä ja
heittäytyä itkien isän rinnalle, jossa hän ei ollut levännyt sitten
kun pienenä tyttösenä.
Liikutus oli mahtavana luonnonvoimana yllättänyt nämä kaksi
luonnelujaa, taipumatonta ihmistä, eivätkä sen tunteiden tuottamat
mainingit voineet asettua aivan hetkessä.
-- Kerro nyt, kuka on Anttu Pouta, sanoi isä laskien leveän kätensä
Virvan päälaelle, niin että hänen täytyi katsoa isää silmiin.
-- Hän lukeutuu sosialistipuolueeseen, ja hän on tulevaisuuden mies,
sanoi Virva yrittäen olla levollinen, mutta tunsi voimiensa valuvan
pois jonnekkin pohjattomuuteen.
Isän kädet veltostuivat ja putosivat sivulle, samalla kun katse iski
tyttäreen terävänä.
Taaskin Virva tunsi etääntyvänsä isästään, ja uhka nousi ja palautti
ulkomaailman selvänä tajuntaan ja hän kesti isän tuiman silmäyksen.
-- Kuinka vanha tuttavuutesi on? Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Virva
ennättänyt punnita sanojaan.
-- Muutamia päiviä olen -- tuntenut hänet. Isän katse oli nyt
leppeämpi, mutta sanat jyrkät: -- Sinua en olisi otaksunut hupakoksi.
Muutaman päivän tuttavuuksia ei lueta edes tuttaviksi. Luonnollisesti
emme puhu tästä enempää ja sinä voit unohtaa hetken oikkusi. Miten se
on voinut ollenkaan syntyä, en minä sinun isänäsi voi ymmärtää. Sen
vain tiedän, että siitä täytyy tulla täydellinen loppu.
Pelko oli tehnyt jäykän miehen puheliaaksi ja isän tunteet
taivuttivat teräksenlujan luonteen neuvotteluihin.
-- Minä en peruuta kihlaustani, sanoi Virva, -- olemme sen
lopullisesti päättäneet.
-- Jos minä pyydän itsesi vuoksi, isänäsi, viisaampana ja kokeneena!
-- En minä voi!
-- Sinun täytyy voida!
-- Olen tarkoin miettinyt ja teen vakaumukseni mukaan.
Isä hymyili katkerasti. -- Kaksikymmenvuotiaan vakaumus.
-- Kaksikymmentä yksi muutaman päivän kuluttua.
-- Tahdotko sinä ilmottaa olevasi täysi-ikäinen?
Virva ei vastannut.
-- Sinä voit lyödä minua, iskeä niin kipeästi, ettei se haava ikinä
parane!
-- Minun täytyy, isä, sanoi Virva kohtalon kovuudella, jossa ilmeni
lapsen itsekkäisyys ja ylivoimainen luonnon sääntö käydä omia
teitänsä huolimatta alkujuurestaan ja kasvattajastaan.
-- Eikö sinuun mikään -- koske?
-- Koskee, isä!
-- Sinun -- se mies -- on merkattu -- ei voi tulla meidän piiriimme,
ymmärrätkös, kuinka mahdotonta se on?
-- Eikö se ole ennakkoluuloa, isä?
-- Jos sinä siirryt sinne, en minä voi olla -- kosketuksissa sinun --
teidän kanssanne. Oletko ajatellut sitä?
-- Olen.
-- Sinun omaisuutesi...
-- Isä, ei puhuta siitä, sitä en ole ottanut lukuun.
-- Sinä et nyt käsitä, mitä sanot, ja sen vuoksi pyydän sinua
punnitsemaan kauan tätä kysymystä. Jätä minut nyt. Sanoisimme ehkä
asioita, joita emme tahdo. Minä luotan sinun kunniantuntoosi ja
pyydän, älä tapaa häntä nyt toistaiseksi.
-- Sitä minä en voi luvata, kuului hiljainen ja varma vastaus.
Isän mefistomaiset kulmakarvat kohosivat työntäen syvät juovat
korkealle otsalle ja paksut silmäluomet nousivat, samalla kun
silmät avautuivat täydeltä terältä tuijottaen jäykkinä tyttäreen.
Hän tapaili sanoja ja hapuili kädellään tuolinojaa ja leuka tärisi
pidätetystä suuttumuksesta.
Virva pysähtyi säikähtyneenä ovelle aikoessaan poistua, mutta
nähdessään isän horjuvan, hän läheni.
Isä viittasi häntä poistumaan ja vaipui raskaasti tuoliin peittäen
kasvot käsiinsä ja nojaten työpöytäänsä.
Virva astui vapisevana hiljaa ovesta saliin pidättäen nyyhkytyksensä,
joka oli hänet tukehuttaa. Yksin jäätyään hän antoi tuskalle vallan
ja itki katkerasti valaen surunsa kyyneliin. Hän oli jo ennättänyt
saada hiukan tasapainoa ja oma minä nosti yhä varmempana päätään
oltuaan hetken painuksissa, kun ovikello soi ja hän kuuli eteisestä
Valtarin tutun äänen. Mies astui sisään ja sanoi perheen vanhan
tuttavan oikeudella: -- Saanko tavata isääsi, tyttöseni?
Virva viittasi ovelle, joka vielä oli raollaan.
Valtarin kuiva, luinen olemus livahti ohitse ja harppasi kolmessa
askeleessa ovelle kiihkeänä, sieramet ammollaan ja silmät suitsuavina
kuin ajokoiran. Virva ei ihmetellyt, sillä hänen mieleensä palautui
edellisen illan meteli.
-- Hyvää huomenta, sanoi hän lyhyesti melkein huohottaen
herättääkseen Auerin huomion, sillä mies oli niin mietteisiinsä
vaipunut, ettei huomannut Valtarin tuloa. Hän nosti kasvonsa
hajamielisenä ja katsoi vanhaan tuttavaan kuin outoon mieheen. Vaikka
Valtari oli itse äärimmilleen ärtynyt ja kiinni omissa huolissaan,
näki hän kuitenkin Auerin murtuneen muodon ja arvasi, että jotakin
merkillistä oli tapahtunut. Myöskin Virvan itkettyneet kasvot
tiesivät jotakin.
-- Oletko sairas? kysyi hän uskaltamatta udella lähemmin.
-- En, vähän väsynyt. Istu!
-- Tulin vain ilmottamaan eilisistä tapahtumista, alotti Valtari.
Toinen ei vastannut.
-- Yhtiömme on kärsinyt noin viidentoista tuhannen markan tappion.
-- Miten niin, minä en ymmärrä?
-- Ovat laskeneet maahan koko varaston.
-- Kutka?
-- Jaa, kutka? sähähti Valtari ojennellen käsiään ja nykien
olkapäitään. -- Vahtini mainitsevat nimiä, jotka eivät ole mitään
nimiä, ei pennin arvoisia! Johtajat -- hm, ne ketut eivät pistäneet
nenäänsä makasiiniin.
-- Ketä johtajia sinä tarkotat?
-- Maisteri Pouta...
Auer käännähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun.
-- Oliko maisteri Pouta johtamassa tuota roskajoukkoa?
-- Johdetaan kyllä, mutta kysy: kuka vastaa? -- "Kansa itse." Ja
johtajat neuvovat, mitä kulloinkin on tehtävä. "Kansan tahto on
todellisuutta, nyt se käskee, totelkaa"! Sitten ryömitään kansan
taakse, kuiskataan käskyjä ja hymyillään meille kaksimielisesti:
"Kansan tahto on pyhä. Me emme tahdo riitaa, ihanaa sopua vain,
mutta ellette suostu, otamme kuitenkin ja olemme kiitolliset, jos
viedessämme pidätte melua!"
-- Miten he pääsivät tehtaaseen?
-- Aseilla ja voimalla, ovet, akkunat murrettu!
-- Voitko sinä todistaa maisteri Poudan yllyttäneen tähän tekoon?
-- Kuka sitä voisi todistaa? Tarvitaan aikaa, pitkä oikeusjuttu. Nyt
ei voi tehdä mitään, siihen huomioon olen tullut.
-- Tunnetko sinä tuon maisteri Poudan? kysyi Auer vilkaisten
Valtariin ja kääntäen samassa kasvonsa pöytään.
-- Tsaa, tuulenpieksäjä, koreita sanoja, korea mies, osaa huiputtaa
vaikka itse pirua. Totta vieköön, enkös minäkin epäillyt tässä eilen
kuunnellessani sen puhetta tuolla kokoushuoneessa, olinko enää vanha
Valtari!
-- Puhujana, niin kyllä, mutta onko hän mies?
-- Kuulin mainittavan varakkaaksi, omistaa Pohjanmaalla metsiä ja
sahoja, lienee koskikin käytettävissä.
Pankinjohtaja kohosi suoraksi ja katsoi kiinteästi Valtariin.
-- Onko tietosi luotettava?
-- On, totta vieköön, sitä kertoi muuan liiketuttavani niiltä mailta.
Hän sattui olemaan pysähtyneiden matkustajien joukossa ja viipyi
täällä päivän, näytti viihtyvän hyvin Poudan kanssa.
-- Kuinka hän viitsii sosialistien kanssa...?
-- Kerrankos sitä kompastuu outoon kuoppaan. Kaihan tuosta talttuu.
Tyhmyyksiä hän sentään lienee tehnyt, jakanut omaisuuttaan osuuksiin
ja sijottanut niitä työväelleen antaakseen heille hallinto-oikeuden
liikkeeseen.
-- Vai niin, vai niin, äänteli Auer ja hartiat painuivat
entistä syvemmälle. Tässä on tosi edessä. Kun nuo tuolla -- hän
osotti torille, jonne taaskin oli kansaa kerääntynyt -- saavat
hallinto-oikeuden, silloin on meidän hetkemme lyönyt.
-- Na, naa, ei ne tuhat säärtä kiipeä sukkelammin kultamuurin
ylitse kuin kaksi. Sinä kirjotat nimesi -- kahdessa kuukaudessa
he ovat kaikki ohuita kuin onkimadot ja menevät työhön ilman
hallinto-oikeutta.
-- Minä olen jo vanha ja pidän puoliani oman aikani, mutta sitten --
ei ole edes poikaa!
-- Tyttäresi...
-- Annahan olla!
Valtari oli vaiti, ei edes silmänluonti ilmaissut, että hän oli
asiasta selvillä. Jaa, jaa, tässä oli salahauta ja oikein ammottava.
Mies tuossa murtunut, muuttunut vanhaksi käden käänteessä, syystäkin,
Herra nähköön!
Hän käänsi kasvonsa akkunaan ja mustat hampaat louskuivat, kun kuiva
irvistys ilkkui luisilla kasvoilla. Sai se velihopeakin kerran
maistaa karvaan palan. Oli sitä tässä saatu olla Olut-Valtaria ja
koirankorvankantajia ja kerätä kilisevää varmuutta mahtajan holviin
ja sieltä taas kumartaen ja nöyrtyen houkutella sitä uudestaan
markkinoille ja taas tuoda saalis takaisin ja niin aina eteenpäin ja
eteenpäin.
-- Niin se varasto, se virtasi tällä kertaa maahan eikä muutu
kullaksi, sanoi hän jatkaen ääneen ajatuksiaan.
-- Tarvitsetko luottoa?
-- Luonnollisesti, eikö ole jatkettava -- vai uhraatteko osuutenne?
-- Mitä loruja, varasto on uusittava. Kuinka paljon?
-- Sitä en minä voi määrätä, sanoi Valtari nousten akkunan äärestä ja
kumartaen syvään peittääkseen ilkkuvan ilmeen kasvoillaan.
-- Pidetään sitten neuvottelu -- kunhan nyt selvitään -- suo
anteeksi, minä olen väsynyt tänään.
-- Yksityisasiat...
Hän keskeytti, sillä pankinjohtaja nousi, katsoi vanhaan tuttavaansa
kiiltoisilla silmäterillään paksujen luomien alta, niinkuin hänen
tapansa oli pankin asioissa, nyökkäsi merkitsevästi kuin olisi
mitannut, minkä painoinen mies tuossa hänen edessään oli. Valtarin
selkä köyristyi hiukan enemmän ja mustat hampaat sukelsivat hyvin
nopeaan ohuiden huulien taakse, kalju pää kumartui niin syvään kuin
kehtasi tässä yksityisessä vastaanotossa ja kumarrellen hän perääntyi
ulos ovesta.
Yksin jääneenä astui pankinjohtaja kiivaasti tilavan huoneensa
lattiaa, samalla kuin entinen päättäväisyyden tarmo ja ryhti
palautui. Tässä oli kyllä tehtävä jotakin ja paljonkin, niin, niin,
mutta ajoissa. Hän soitti ja naispalvelija tuli heti ovelle.
-- Olkaa hyvä ja pyytäkää tänne neiti Virvaa.
Hetken kuluttua avautui ovi ja Virva seisoi ovella.
-- Voitko sinä saada sanan maisteri Poudalle? Minä -- tahdon puhua
hänelle -- nyt kohta.
Hän ei vieläkään ollut oma herransa ja Virvan läsnäolo sai hänet
tasapainossaan järkkymään.
-- Kyllä minä voin, hän on puoluekokouksessa työväentalolla.
-- Voinee keskeyttää...
-- Minä menen...
-- Ei, lähetä -- vahtimestari! Anna tämä Kiskolle, sanoi hän ja
ojensi Virvalle viisi markkaa.
-- Kyllä, kirjotan aivan heti.
Hän ei viivytellyt, riensi itse vahtimestari Kiskolle viemään
kirjettä ja lähettämään hänet matkaan ja palasi kuin toisena
ihmisenä. Tuntui siltä kuin tämä olisi tiennyt hyvää. Ehkä isä
sittenkin voisi -- ehkei tarvinnut rikkoa suhteita, haavottaa
sydämiä. Hän oli kirjottanut sulhaselleen: Tule nyt heti luokseni,
jos suinkin voit. Isä tietää välimme, tahtoo puhutella sinua.
Neuvoisin tulemaan. Minä ennustan hyvää, tule!
Vahtimestari kiipesi korkealle mäelle, missä työväentaloksi mainittu
rakennuksen tapainen, vanha puuhökkeli seisoi. Sinne oli kokonainen
sukupolvi kerääntynyt vuosien kuluessa pohtimaan elinkysymyksiään
ja niin oli tämä vanha keskus saanut varsin suuren merkityksen
paikkakunnan elämässä ja kaikki asiaankuulumattomat lähenivät sitä
pelonsekaisella kammolla, sillä siellä tapahtuneet tappelut eivät
olleet niinkään harvinaisia. Se oli aina ollut mahtihenkilöiden
silmätikkuna, vaikka olikin työnnetty tänne kauas mäelle
välttämättömänä pahana. Toden totta, harvalukuisina täytyi markkojen
tipahdella raatajien pöydille ruuan pantiksi ja vain harvoissa
poikkeustiloissa joutua kilahtamaan sen ahtaalta laudalta muun elämän
sulostuttajaksi, koska liittoutuneiden aatteen kirkko ja taistelun
keskus oli kaikkien tuulien seula, melkein hengenvaarallinen
lautakoju.
Vahtimestari astui hapuillen ylös puisia, sateen liottamia portaita
ja noudatti äänien sorinaa astuessaan vasemmalle kokoushuoneeseen.
Sakea sauhu täytti salin ja akkunoissa virtasi paksu hiki. Mies
pääsi vaivoin pujahtamaan ovesta sisään, mutta mahdotonta oli
halkaista tungosta. Hän näki vain selät edessään ja sauhuun
uppoutuneen katon ja kuuli puhetta jostakin päin huoneessa. Hän oli
arka sielu, tunsi olevansa lammas susilaumassa, kietoi turvallisen
pankinvahtimestarinuttunsa tiiviisti ympärilleen estääkseen
sosialistien tupakansauhun tarttumasta puhtaaseen porvaripaitaansa.
Kirjeen hän antoi lähimmälle miehelle ja päiden ylitse se
kuljetettiin kädestä käteen pöydän päähän, missä Pouta istui
puheenjohtajana. Itse vahtimestari poistui sylkien ovenpieleen, jonka
irvistävä rako oli se arvoviiva, minkä mukaan työväenliike oli hänen
arvionsa mukaan taksotettava. Köyhää ja siis löyhää, ei kannattanut
verottaa eikä vallalla varustaa. Se oli pankinvahtimestarin tuomio
-- ja monien muiden, joiden lämpöisen takin sisällä sydän löi
turvallisena ja tyytyväisenä omaan onneen ahtaassa suojassa eikä
katse ulottunut kauemmaksi kuin lähimmän paikatun takin selkään
lihamuuriksi sulloutuneen miesjoukon takana eikä ajatus kyennyt
sulattamaan lakkoliikkeestä enempää kuin työväen asiastakaan edes
räyhäävää lausepartta.
Pouta sai kirjeen ja jätti puheenjohdon varamiehelle. Tungokseen
avautui ahdas rako, kun hän askel askeleelta pujotteli läpi ja riensi
majataloon pukeutumaan. Hänen kätensä vapisivat ja kauluksen napit
olivat kirotusti kiusalliset. Sydän löi kuin vasara ahjosta temmattua
rautaa ja ajatukset nelistivät. Pankinjohtajan hahmo nousi yhä
pelottavampana hämärästä läheisyydestä eikä nuori mies voinut olla
tunnustamatta pelkäävänsä tuota -- tuota...
-- Hitto soikoon! huusi hän ääneen, heitti mustan lievetakin päälleen
ja mittaili itseään vaatekaapin peilissä, -- enhän minä ukkoa nai!
Jos hän antaa minulle rukkaset, niin onhan minulla tyttöni kukkaset!
Ylpeät huulet hymyilivät pehmeiden viiksien alla ja veitikka
naurahteli käskevistä tummista silmistä. Hän nyökkäsi itselleen vielä
kerran peilissä arvostellen leveitä hartioitaan ja soreaa ryhtiään.
-- Kohtalotar olkoon ylistetty edes tämän ainoan kerran ulkomuodon
muovaajana. Suokoon hän minulle uskottomuuteni anteeksi, sillä en
ole koskaan ennen häntä muistanut ja toivon piankin saavani hänet
unohtaa, jos...
Näillä rakastuneen viattomilla mietteillä hän yritti tukehuttaa niitä
merkillisen kumeita sydämeniskuja, jotka ennustivat vakavaa ottelua
maailmanmiehen ja rahaleijonan kanssa. Nyt oli astuttava elämän
vaarallisimpaan rintamaan ja kenties palattava -- lyötynä, murtuneena
miehenä.
Hänen askeleensa hidastuivat ehdottomasti portista sisään käydessä,
vallaton nuoruuden uhma painoi päätään ja miehen punnitseva äly
terotti aseitaan. Häntä ei kutsuttu kuherteluun, sen hän kyllä tiesi.
Virva tuli salissa vastaan, tervehti hiljaisena, merkillisesti
kirkastuneena, ja naisellinen arvokkaisuus säteili kuin valokehä
hänen olemuksestaan.
Pouta nosti hänen kätensä huulilleen unohtaen siksi hetkeksi kaiken
muun, ja käsi kädessä he astuivat isän ja samalla suuren kohtalonsa
eteen.
-- Anttu Pouta, sanoi Virva heleällä äänellä ja muutti katsettaan
isästä sulhoon ja sulhosta isään, kunnes he kättelevinä ja katseet
toisiinsa kiintyneinä olivat yhtenä kuvana nuoren naisen silmissä ja
sydämessä.
-- Oletteko pohjalainen? kysyi Auer viitaten tuoliin kirjotuspöytänsä
päässä ja istuen itsekkin toinen käsivarsi pöydällä ja toinen tuolin
selällä paperiveistä kädessään heilutellen. Virvan tarkkaava katse
huomasi kyllä, kuinka hänen sulhonsa ilmehikkäät kasvot kiinnittivät
isän huomion ja leppeä hymy levisi yhä varmemmin isän tavallisesti
perin jäykille kasvoille.
-- Olen siellä syntynyt ja kasvanut, mutta opintovuotein olen ollut
pääkaupungissa ja nyt viimeiset vuodet enimmäkseen ulkomailla.
-- Minä olen myöskin kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja sen vuoksi
molemmat tyttönikin ovat siihen kirjottautuneet. Mihin tiedekuntaan?
-- Olen lukenut vähän yhtä ja toista, ehkä eniten kansantaloutta.
-- Aiotteko luku-uralle?
-- En, minulla on liikehommia siellä Pohjanmaalla ja ne vaativat
minut pian kokonaan.
-- Onko se oma liike, vai johtajanako te...?
-- Tavallaan oma, mutta johtajana minä siinä tulen olemaan.
-- Kerro siitä enemmän, minä olen hyvin utelias, sanoi Virva
istuutuen pöydän toiselle puolelle isää vastaan lähelle Poutaa.
-- Minulla on iso ala maata, varsinkin metsää, joka on saanut kasvaa
rauhassa. Isäni ei tahtonut myydä, kun ei ole ollut rahan tarvetta
eikä hän ollut toimen mies. Minä olen nyt rakennuttanut pari pientä
sahaa ja parannellut myllyä, mutta se on liian vähäpätöinen sille
koskelle, mikä siellä on.
-- Minkälainen koski se on?
-- Noin sata hevosvoimaa.
-- Oo, se on aikamoinen!
-- Niin, se odottaa vielä käyttäjäänsä, sanoi Pouta hymyillen.
Virvan katse lensi Poudan puhuessa isään ja siihen ilmestyi iloinen
voitonvarmuus. Isä hymyili.
-- Sanoitte olevanne omistaja ja kuitenkin vain johtaja.
-- Niin, olen jakanut liikkeessä olevan omaisuuteni osuuksiin ja
sijottanut ne työväelleni. Toistaiseksi vasta kolmannen osan, koska
liike on pieni.
-- Aiotteko jatkaa samaan tapaan?
-- Niin on aikomukseni.
-- Luuletteko voivanne taata menestystä liikkeelle tuon ahtaan
johtajatoimenne nojalla?
-- Osuuksien omistajien etu vaatii harrastamaan liikkeen parasta.
-- Mutta ellei heidän järkensä riitä tajuamaan tämänluontoisia
asioita?
-- Oppirahoja on kaiketi maksettava ja kerran opittava.
-- Te uskallatte kovin paljon. On muistettava, että työ on taakka,
jota tekijä pyrkii vierittämään pois hartioiltaan ja hyötymään muulla
tavalla. Siinä asiassa emme saa luottaa kehenkään.
Poudalla oli terävät sanat huulilla ja hyvä halu alkaa kuuma
väittely, mutta hän nieli sanansa ja kuunteli kunnioittavasti.
-- Raha ja työ ovat aina vastakkaisia, toinen käskijä, toinen
toteuttaja, jatkoi Auer.
-- Te sanoitte, herra pankinjohtaja, että ne ovat vastakkaisia.
Eiköhän olisi onnellisempaa, jos ne voisivat olla sopusointuisia?
-- Sitä en minä vanhana ja kokeneena usko, en luulisi sen voivan
milloinkaan toteutua. Kaikkina aikoina ja eri kehitysjaksoina on
aina syntynyt jonkinlainen orjuus. Se tuntuu kuuluvan ihmiselämään
niinkuin syntyminen ja kuolema.
-- Niin kyllä, mutta tuo orjuus on kuitenkin muuttanut muotoa monta
eri kertaa ja jos voimme sitä hivenenkin erältään lieventää ja
samalla sulostuttaa elämää, on se tehtävä! sanoi Pouta loistavin
katsein.
-- Te ette siis aio järjestää liikettänne vanhojen periaatteiden
varmalle pohjalle? sanoi pankinjohtaja katsoen tiukasti nuoreen
mieheen.
-- Minä uskon enemmän uuteen periaatteeseen.