Pankinjohtajan tytär: Romaani Suomen suurlakon ajalta - 1

PANKINJOHTAJAN TYTÄR
Romaani Suomen suurlakon ajalta

Kirj.
SELMA ANTTILA


Otava, Helsinki, 1914.



Lokak. 15 p. v. 1905.
Rakas serkku.
Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat
olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen
siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan
hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen
kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota
vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen,
joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun
tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni
ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila
kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua
elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha
ihminen -- kohta yksikolmatta -- alan ymmärtää elämää.
Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä
pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän
kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista
kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien
varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään
lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä.
Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa
viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan
uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin
kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin
myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja
reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa,
emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa
ja laulaa, puhumattakaan -- tanssista! Minun nuoruuteni on
kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo
onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei
taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle.
Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia
siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen
tyttärelleen sovi, ja minä -- alistun silkkisiteisiin.
Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: -- Herää, herää,
mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin
käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel?
Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet
aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa
unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi
vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa
vastausta eikä lopullista päätöstä.
Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että
todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki
ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina
kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle
sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi
eivät sovellu minuun.
Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin
tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua
toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä
minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan
olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra -- jos tunteesi onkaan
rakkautta, mitä vahvasti epäilen -- onhan sinunlaisesi filosofi
tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus
mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani
sellaista tahdottomuutta.
Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No
niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä,
jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen
pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti,
ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan
onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti,
että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi
niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja
varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää
minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä
monimutkaisilla mietteilläsi.
Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan
enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja
milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa
ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma
sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus
toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana,
sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät
onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon.
Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille
viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden
laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan!
Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo
sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme
valmiit.
Virva Auer.
1 p. marrask. 1905.
Rakas serkku.
Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään
tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään.
Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset
tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin
kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen
asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita.
Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä
työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään
ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän,
mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei
hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä
kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa
ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin
hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin.
Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen
merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se
ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän.
Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla
pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa
toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt!
Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää.
Kenties... minä aavistelen ja tahdon elää tai -- kuolla!
Virva Auer.


II

Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset
rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus
ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin
merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.
Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon
hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä
mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen
mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa
ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne
oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.
Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin
asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni
jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen
silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin
tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.
Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa
ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme
muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.
Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni.
Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri
pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.
Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta
ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden
poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia
vetureista.
-- Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.
Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.
-- Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja
myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.
-- Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia...! yritti asemamies
puolustella.
-- Olemme olleet koko aamun ruuatta.
-- Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut
irrottamassa veturin osia.
-- Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.
-- Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa,
naurahti rautatieläinen, -- eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja
alkaa meloa.
-- No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, -- ja teiät
minä otan peräkaneettiin!
-- Lemmossa kanssa!
-- Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita
lanteitaan häviten joukkoon.
Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden
välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.
Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja
siltaa ja huudahti: -- Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he
olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan
täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon
mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja
hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan
äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen
hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen
vierasta katseillaan.
Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui
hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden
kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei
ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän
päästessään pois tungoksesta.
-- Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut
kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.
-- Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ.
Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme
komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa
sisareltaan.
-- Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki
osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.
-- Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren
komennusoikeudella.
-- Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä,
että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä
Pohjan kamaran puukkojunkkareita.
Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.
-- Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko,
ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.
He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.
Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen
hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.
-- Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.
-- Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, -- seison tässä
minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.
Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.
Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.
Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan
huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: --
eläköön, eläköön isänmaa!
Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja
lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja
voimakkaana isänmaalle.
Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas
istuimelta.
-- Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla
tullessamme.
-- Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa
käsivarteen, -- ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena
korviksi ja silmiksi.
Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan
hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun
laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille.
Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti
heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa
näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana
kirkonkellojen heleään soittoon.
-- Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä
torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen
ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi
sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä
pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista
valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön
aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan.
Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen
järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes
jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen
oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on
samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo,
hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa
kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja
juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden
käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean
valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta,
junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen,
tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista
seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.
Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja
"Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.
Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten
keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta
johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja
kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen
hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt
haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä
ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina.
Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa
kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden,
ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille
Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja
mukava vaate palelevalle.


III

Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa,
mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko
luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas
vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa
pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla,
toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti
asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei
saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle,
milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka
epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa
hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan
päässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat,
eivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan
sanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen
kanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät
tykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea,
kiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi.
Sellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi
häneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa
paremmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi
kuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia
mahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat
raha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että
kaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt
kodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden
omistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla
säästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan
tullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne
nousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta
toisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli
syntynyt "hopealusikka suussa", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.
Pankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva
kutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan,
samoin tervehdys -- kaksi sormea lakin reunassa -- housunlahkeet
saapasvarsissa ja vyö takin päällä.
-- Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin
Virva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti
poistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen,
tohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.
-- Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.
Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. -- He ovat jo
alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.
Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään
pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa,
totisena katsellen isää.
-- Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän
tekemiseen.
Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä
heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes
kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät,
että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt
pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer
pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.
-- Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut!
huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. -- Tästä tulee
oikein -- oikein repäisevää!
Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien
kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki
ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa
ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin
"äärettömän intressanttia".
-- Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat
kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä,
häpeä.
-- Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan
uskaltaneet pidättää...?
-- Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt.
Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä
on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.
-- Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä -- tarkotan, kunnes junat
lähtevät liikkeelle?
-- Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille -- kunnes arpa
lankeaa.
Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin
että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat
silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän
näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään
näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.
-- Nuoko -- hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi
sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien
liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja
petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa
tulvi -- nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat...?
-- Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.
-- Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja
nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. -- Minä annan tuhat
markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat
toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.
Hän katsoi Allasta ja Virvaa. -- Nekö sosialistit siellä nyt johtavat
teitä kaikkia?
-- Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.
-- Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa
Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt
pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla
jotakin... Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida
tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!
-- He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi
uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen
jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.
Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa
kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä
tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli
mielialansa ilmaissut.
-- Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti
silmien viivassa.
Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä
voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei
sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta
hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä
keltaista liekkiä.
Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän
oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät
kaupungille.


IV

Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava
sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta
koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna
ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili
sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys,
tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe
sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.
Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies,
oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena
rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana,
liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin,
kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.
-- Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä?
sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen
hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.
-- Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa,
meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.
-- Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.
-- Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, -- mutta
ne ovat kolmen päivän vanhoja.
-- Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes
vähän aikaa.
-- Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan
rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä
isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.
-- Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!
-- Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein
pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa
kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella -- ei suinkaan sitä sitten
voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.
-- Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.
-- Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?
-- Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, -- ja vapaudella. Se
kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.
Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan
sisään.
-- Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.
-- Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.
-- Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.
-- Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten
sohvalta.
-- Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä
asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu
mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki
yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.
-- Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?
-- Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme,
-- no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on
annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin
etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.
-- Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.
-- Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.
-- Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu
kauas.
-- Mitä sinä tarkotat?
-- Oluttehdasta.
-- Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.
-- Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.
-- Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.
-- Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa,
sanoi nahkuri.
-- Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja
kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut
sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin
eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti
kyyneleenkin silmäkulmastaan.
-- Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne,
ellei saada kosolta vahteja.
-- Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin -- mitään
ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi,
valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.
Nahkuri ärähti: -- Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki
kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa
muuan punainen julistus.
-- Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!
-- Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa,
murisi nahkuri.
-- Sitten ei auta muut kuin vahdit.
-- Ja volverit, lisäsi nahkuri.
-- Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.
Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät,
ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli
myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.
-- Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he
erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.
-- Olen ajatellut, että sanan voimalla..., yritti pastori.
-- Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.
-- Voin mennä itse.
-- Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.
Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus
oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten
kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.
-- Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. -- Kuka
ne nyt ruokkii sadat matkustajat?
-- Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.
-- Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te
keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.
-- Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.
-- Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.
-- On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa
nimessäni.
-- Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.
-- Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja
senkin -- toisen nimessä.
-- Kenenkä toisen?
-- No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari
kysyvinään suurin silmin.