Lukemisia lapsille 2 - 01

LUKEMISIA LAPSILLE.

Kirjoitti
Z. Topelius.

Tekijän luvalla suomennettu.

Kuvilla varustettu painos.

2:nen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.


Toisen osan sisällys:

Esipuhe kaikille hyville lapsille.................. siv. 1.
Pojalle............................................ " 5.
Tytölle............................................ " 9.
Kallis kysymys..................................... " 12.
Pikku Valtterin merkilliset vaiheet................ " 17.
Luistelija......................................... " 60.
Uuden vuoden yö.................................... " 65.
Luonnon salaisuus.................................. " 68.
Kun ruusuilla maataan.............................. " 75.
Adalminan helmi.................................... " 81.
Poika Raahesta..................................... " 92.
Kevään satu........................................ " 99.
Koivujen juurella.................................. " 101.
Syyslaulu.......................................... " 103.
Aallottaren jäljet................................. " 104.
Satu Rutimosta ja Pilviparrasta.................... " 109.
Suojelusenkeli..................................... " 119.
Saul ja David...................................... " 153.
Kirkkaalla jäällä.................................. " 156.
Verna Roosa........................................ " 158.
Valvaan kynä....................................... " 161.
Sampo Lappalainen.................................. " 169.
Joululaulu......................................... " 184.
Satu seitsemästä sisaruksesta...................... " 186.
Varpunen Joulu-aamuna.............................. " 189.
Urholan linna...................................... " 191.
Lintu sininen...................................... " 197.


ESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.

Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,
koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja
ruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli
tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,
kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen
lapsuutensa kehtolaulut.
Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas
lapsille!
Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat
minua?
Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.
Mitä ma laulan? kysyi lintu.
Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele
Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon
ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki
vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä
hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,
rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.
Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin
yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus
korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.
Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta
sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut
ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava
minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?
Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,
joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin
Jumalan valituille!
Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen
kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen
suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman
alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja
sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren
pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ
ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa
väkevä.
Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.
Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen
metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera
keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja
oksat puhuvat?
Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan
valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,
sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä
kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli
kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,
että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.
Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa
kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan
sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,
että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin
Vapahtajamme sanoo, "pahentaisi yhden näistä pienistä".
Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen
ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen
vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä
innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa
löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme
Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella
surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina
elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.
Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien
säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja
lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien
runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun
valtakunnallesi.
Z. T.


POJALLE.

[Kuva] Oo reima, riemukas,
Sä leikin kuningas.
Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka!
Oo suora, vapaa vaan,
Ja, niinkuin kuusi, vankka,
Jonk' kotikorpes sankka
Luo pilviin nousemaan.
Ja silmin kirkkahin
Sa katso ihmisiin,
Kuin aurink' ilmi kulkee
Ja mailmallen on julkee.
Ja tosi ollos niin,
Ett' Herra katsastella
Hetkellä jokaisella
Voi sielus syvyyksiin.
Äl' petä ystävää,
Vaan uskolliseks' jää.
Jos veljeskin sun jättää.
Sä pysy järkkymättä!
Oo hyvä, armeljas;
Ilolla leipäs taita,
Ja ällös olko saita
Sä köyhää auttaissas.
Oo uljas! Voiton vie
Se yksin, jonka tie
Käy urhotyötä kohti,
Ken vaaran kestää tohtii
Ei oksall' omenaa
Niin väiky ylähällä,
Ett'et sä pyrkimällä
Sitä vihdoin käsiis saa.
Kas kotkaa, riemuiten
Mi lensi ylhäällen;
Vaikk' ilmajärven selkää
Se soutaa, ei se pelkää.
Vaan hänkin alussaan
Sun laillas oli hento,
Ja nyt sen huima lento
Ei mahdu maailmaan.
Vaan älä lentäissäs
Pois vaihda sydäntäs.
Oo kerskausta vailla
Ja nöyrä koivun lailla,
Mi kaunis paikallaan
Nöyrästi aina muistaa,
Ett' tuhansista puista
Hän metsäss' yks' on vaan.
Isääsi tottele
Ja kunnioita! Se
Se käy niin sujuvasti,
Kun teet sen iloisasti.
Ja äitis rukoilus
Sull' olkoon pyhä aivan;
Palkitsee äidin vaivan
Vain lapsen rakkaus.
Maan päällä oppi on
Suur'valta verraton;
Siis kuule opettajaas.
Hän valon luo sun majaas.
Noudappa neuvot vaan
Sa harmajalta päältä;
Puu suojaa myrskysäältä
Myös taimet juurellaan.
Ja luota Jumalaan,
Hänt' usko ainiaan.
Kun elon tyrskyt pauhaa,
Sä etsi Hältä rauhaa.
Sit' ilman tyhjää työs
On, riemus raukee aivan
Ja usko, toivo taivaan,
Hyveet ja oppi myös.
Ja isänmaatas sa
Hartaasti rakasta,
Vaikk' usein poljetulta
Näyttääpi Suomi kulta.
Sen kasva etehen,
Sen elä aattehille,
Ja henkes anna sille,
Jos Herra sallii sen.
Siis ollos riemukas,
Sä leikin kuningas,
Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka.
Kevääsi ihana
Kesälles kukat luokoon,
Syksylles heelmät tuokoon!
Sen suokoon Jumala!


TYTÖLLE.

[Kuva] Sä kevään lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä kuin sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä kasva nyt, kuin koittaa
Keväimen sätehet,
Ja mehiläinen soittaa
Ja hyppää hyttyset.
Sä kasva vapahana,
Sirona, siteittä,
Kuin koivu solakkana
Kohoopi metsässä;
Hän pitkän vartalonsa
Taivasta kohden luo,
Juo ilmaa janohonsa,
Huvia meille suo.
Kas varpusta, sen kieli
Vilussai visertää,
Pahoittaa karvas mieli,
Mut ilo viehättää.
Nopeesti anteeks anna,
Hitaasti vihastu,
Murhetta muiden kanna,
Ilosta ihastu.
Sä kehrää, kudo, soita
Ja laula riemuisna,
Ei työ sun ihanoita
Kasvojas kalvenna.
Sun ulkonainen suhtas
Kuitenki halvemp' on,
Mut sydän hyvä, puhdas
Se kallein olkohon.
Se tiedä, ett'ei luonut
Saa Luoja alhaiseks,
Kuin hän on tulla suonut
Sun sieväks tyttöseks.
Sä lemmi isänmaata,
Hyvyyttä, valoa,
Sä näkyville saata
Ylevää, jaloa.
Sä lemmi niinkuin päivä,
Mi sumut haihduttaa,
Kuin kevät ennättäivä,
Mi kukat kasvattaa.
Sä lemmi niinkuin kaste
Aamulla ruohossa,
Mi kuivuu päivää vasten,
Mut auttaa kasvua.
Maailman korskeilua
Sä karta ainiaan,
Se vahingoittaa sua,
Sä vartu parempaan
Sä oikeasta väärä
Tarkasti eroita.
Sull' ylevä on määrä:
Ijäinen kunnia.
Hyvyys on kaunistusta
Parasta laadultaan,
Äl' yhtään imarrusta
Sä ota kuullaskaan.
On tuoksu neilikalla
Enemmän viehtävä,
Ja ruusu kunnahalla
On kauniimpi kuin sä.
Ja jospa saanut oisit
Sä loiston auringon,
Ja omistaa jos voisit
Tuhanten suosion,
Mut sydän jos vain sulla
Ois kova, katkera,
Sä kuinka voisit olla,
Jumalan lapsena.
Sen tähden lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä kuin sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä pysy Luojan lasna
Ja kasva, kukoista,
Ja tuoksu autuasna
Eloa ikuista.


KALLIS KYSYMYS.

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja
kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,
eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana
siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,
ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:
_Rakastatko minua?_
Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui
pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.
Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo
hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei
vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!
Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi
olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,
sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt
hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte
tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän
muuta?
Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama
kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä
rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja
ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä
rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle
anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.
Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on
viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on
Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän
rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä
tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren
Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;
siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan
kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle
haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka
on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan
pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan
polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.
Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan
puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin
tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla
ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää
pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:
kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä
ystävällemme leiväksi!
Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,
vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:
joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja
tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!
huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin
pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.
Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi
häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki
kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja
hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.
Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa
vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi
ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat
kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi
päiviksi Minnan pianon kieliltä.
Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei
pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja
ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon
hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat
metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,
kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa
sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon
tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko
minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja
helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja
hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.
Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.
Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko
meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin
muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä
saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,
mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,
jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan
tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen
mies.
Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta
valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.
Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja
taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa
ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin
myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä
ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.
Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,
Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma
Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja
taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra
vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että
teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen
on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa
pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet
isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,
joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne
antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa
ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä
rakastaisi!
Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on
täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.
Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa
huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään
samaa: rakastatko minua?
Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,
langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua
rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.
Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein
olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja
suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän
rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!
No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua
kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun
tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?


[Kuva Pikku Walterin merkilliset vaiheet.]


PIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.


Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.
Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi
kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine
vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä
aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.
Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka
suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen
takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on
järvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,
väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.
Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,
mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut
portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin
vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja
Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,
Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja
Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.
Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa
koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän
osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää
sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,
heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia
kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda
kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,
kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,
heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,
nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä
karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.
Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin
varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.
Saatpa kuulla.
Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn
laidalla ja sanoi, suudellen häntä: "tänään on Heinäkuun 20 päivä.
Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!"
Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo
vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat
iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen
tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja
Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei
muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja
sehän pääasia olikin.
Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi
hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes
syntymäpäivänsä.
Yks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän
edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli
jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli
käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä
ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet
kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä
erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti
silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet
saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti
kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi
ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään
veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli
yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä
se ei toki ollut.
Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli
rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja
oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan
nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän
ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se
saikin, nimittäin Lunkentus.
"Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan," lupaili isä, "ja silloin saat
koettaa, mihin Lunkentus kelpaa."
"Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä
kammoon järveä", sanoi äiti huolestuneena.
"Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?" kysyi närkästyen
Valtteri.
"Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen", sanoi isä. "Yksin et saa
järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi."
Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä
Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat
uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä
hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli
eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas
ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.
Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja
rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman
hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen
ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne
pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta
vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.
Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät
marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien
kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli
viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin
teki Valtterin mieli koetella laivaansa.
Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti
muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen
tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri
mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se
keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti
se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri
seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian
etäällä Kuuselan maantieteessä.
Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi
havaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt
omin päin aavalle järvelle.
Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei
hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus
pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui
kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha
taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi
kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä
seipäällä.
Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.
Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei
kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti
paljon nopeammin.
Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli
yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.
Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että
Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.
Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen
keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,
hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi
rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että
airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. --
"Luuletko minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen
kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja
Valtteri putosi päistikkaa järveen.
"Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että
toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin
tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi
ahventen valtakunnasta.
"Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu
vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät
sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.
"Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,
puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan
takaisin.
Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena
päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,
kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista
ollut, kyllä hän uida taisi.
"Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.
"En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit
antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."
"Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta,
juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"
Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja
isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen
pyhähame sekä sukat ja kengät."
"Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.
"Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan
ei ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs
sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut."
Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin
veikeältä raitaisessa hameessaan.
"Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri
viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen
vaatteensa kuivivat.
Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi
hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"
"En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.
Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen
luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen
mies."
"Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.