Lukemisia lapsille 2 - 04

palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.
"Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?" kysyi hän. "En varmaan
tiedä, osaanko sinne." Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili
kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.
"Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia",
sanoi Maija. "Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse."
"Hyvä!" Valtteri odotti, ja katseli sill'aikaa valkeata, joka isoni
isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle.
Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.
"Hyvästi", sanoi Maija.
"Hyvästi vain", sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti
sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille
kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan
vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.
Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. "Vaari kulta,
oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?" kysyi
Valtteri.
Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta
vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä
kummaksumatta: "Mistä pikku herra sen tietää?"
"Minä näin sen itse", vastasi Valtteri kiivaasti. "Tulkaa ulos, niin
saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten."
"Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan", sanoi ukko.
"Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta", sanoi Valtteri, vetäen ukkoa
muassaan portaille ja maantielle.
"En minä mitään valkeata näe", sanoi ukko.
"Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy", vakuutti
Valtteri.
Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren
valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt
kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja
ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota
hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa
nousi metsän takaa.
"Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?"
kysyi ukko.
"Sepä ihmeellistä", sanoi Valtteri häpeissään. "Se oli aivan kuin taika
valkea."
"Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?"
"Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla."
"No, sitte on kuukin taikavalkea", sanoi ukko. "Se valasee joka yö maan
aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo
päivän töitä'"
"Mitähän aarteita kuu valasee?" kysyi Valtteri uteliaasti.
"Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa", vastasi vanhus.
"Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat
ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn
päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka
vartioitsee ihmisen rauhaa."
Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin
maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett'ei hän vähällä
helpottanut. -- "Vaari kulta," sanoi hän, "tiedän kyllä, että voitte
neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille
uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä
rikkaiksi."
"Niinkö sinä tuumailet?" sanoi vanhus. "No sitte myönnän, että todella
tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat."
Valtterin silmät suurenivat. "Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla
sitä hakemaan!"
"Ei tarvitse kauas mennä", sanoi ukko. "Se aarre on minun tuvassani."
"Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?"
"Saat kyllä; lähde vain kanssani."
Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti
ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän.
Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja
sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja
kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin
jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta
likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä
permannon raosta.
"No, missä on aarteenne, vaari kulta?" kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt
merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.
"Täällä!" sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla
raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. "Tässä on minun ja
kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät
rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset
saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä
metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät,
siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista
rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa,
hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme
sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse
haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii
kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja
kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja
omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen
lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen
omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat
Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja
vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi
paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä
kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan."
Valtteri rupesi itkemään. -- "Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta
ollenkaan?" kysyi hän.
"Saattaneepa olla," sanoi ukko, "että ihmiset ennen vanhaan sodan
aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä
sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä
löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan
kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on
taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän
sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä."
Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin
erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. -- "Tämä ruostunut rauta",
sanoi hän, "on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen
sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on
kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on
tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset
kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä
mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen
nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on
muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla
oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata,
koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt
menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja
viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin
kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk'ei
hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain
seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon
korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu
tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku
eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan,
vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs
arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää
Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia
tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?"
Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla
vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies
voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.
"Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa
saattamaan", virkkoi vanhus. "Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä
sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla
sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita
hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita
kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen
rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa
linnassaan."
Sen pituinen se.


[Kuva]


LUISTELIJA.

Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn
aika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin
kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll'ei tahdo tarttua
muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole
hellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota,
vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis
täytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti
ja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu
ihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: "tätä
en saa koskaan opituksi!"
Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä
rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja
raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja
mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman
tekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos
käsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan
lämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin
paperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin
Robinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he
tahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä
huimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet
kotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen
kättänsä ja sano: "anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja
terveeksi tulee!"
Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: "älä mene
sinne, jää on heikko!" niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti
rannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se
on välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan
uhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee
vaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.
Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia.
Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat
kirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt.
Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri
luontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut,
leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli
aina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki
ahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans
ja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta
hartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen
taisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen
ja pakanain välillä, sanoi Matti usein: "älä istu aina sisällä; tule
ulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä,
miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu
lumipalloja niin että paukahtaa."
Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: "on parempi olla viisas kuin
väkevä." -- "Niin," sanoi Matti, "vaan on vielä parempi olla sekä viisas
että väkevä." Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat
lopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin
luistinjää. "Tule nyt mukaan", sanoi Matti. "Mene itse", vastasi Frans;
"minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia." Matti meni ja
otti luistimet mukaansa.
Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin
kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla
joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen
jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko
luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli
kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita
he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti
hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai,
niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan
olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään
tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka
voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna
kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika
vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä
taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa,
oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä
pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja
jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet,
kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he
ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis
silmänräpäyksessä poissa.
"Hyvä, hyvä!" huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään.
"Hyvä, hyvä", vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta,
kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää
lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen
tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!
Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä
pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. "Varokaa,
pojat," huusi hän; "salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä."
Matti seisahtui heti ja sanoi: "seis, pojat, älkäämme menkö enää
kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo." Mutta
vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat
pilkallisella äänellä: "Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee
kaikkia ukkohöperön puheita."
Tämä harmitti Mattia. "Menenkö?" ajatteli hän. "Ei, en mene, siitä ei
ole mitään hyötyä..." Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin
poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti
huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt
vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät
toverinsa yksin pulaan.
Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei
muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja,
tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli
seiväs kädessä salmen jäälle. "Tartu kiinni tähän!" huusi hän ja asettui
itse vatsalleen jäälle.
Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä
vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä,
kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä
itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle
jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää
ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki
märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.
Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. "Tule," sanoi
Frans hänelle, "tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on
järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen
... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet
henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä
varjokuvilla, vaan mitäs _sinä_ taidat?"
Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: "no, tuonhan kaikki
tekisivät ritarin sijassa." -- "Niinkö luulet?" kysyi Frans. "Ei, niin
urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä
olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin
sinä pitkin vuoria ja mäkiä."
Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli
kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä;
hän ei voinut kauemmin olla vaiti. "Frans," sanoi hän, "tuon saman, jota
sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa
järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt
tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan
panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti
toisten ihmisten menestys sitä vaatii."
"Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!" huudahti Frans,
hämmästyneenä ja iloisena. "Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla
viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä
kotona että muualla."


[Kuva]


UUDEN VUODEN YÖ.

Ol' pakkanen ja paukkui jää
Ja kiilsi tähdet julki,
Ja yöllä vanhus harmaapää
Jo kuoloon silmäns' sulki,
Ja kellot sanoi: pim pam pa,
Ja Aik' ol' itse pappina,
Yövahti myötä kulki.
Ja suku juhlasaatossa
Vei hautaan vainaajansa,
Ja joulupukki harsoa
Se kantoi sarvessansa,
Ja tähtipojat huokasi,
Ja almanakka nyyhkytti,
Löi kello tornissansa.
Juur yö kuin joutui puolehen,
Niin nähtiin ihme kyllä:
Hangella seisoi poikanen
Ja talvitakki yllä.
Hän, kuusta äsken hypännyt,
Jo kirkui: "Täällä olen nyt
Isäni perinnöllä."
Mut joulupukki kiukkuhun
Se siitä ärtyi vainen.
Ja kiljui: "Pusken, tapan sun,
Itikka, talviainen!"
Mut aika huus: "Seis, maltiton!
Hän nuorin lapsen' lapsi on;
Saa nähdä, minkä lainen."
Niin vanha vuosi hiljaittain
Vierähti vaivaloinen,
Ja yhtä pian kiiruhtain
Jo sijaan riensi toinen;
Onk' iloinen vai iloton,
Ei kukaan tiedä, varma on
Ett' on se toisenmoinen.
Hän lempeä ja voimakas
Jo saapui, meit' on lässä.
Uus aika nuori, toimekas
Se meilt' on kysymässä:
Jos Jumalan ja isänmaan
Puolesta työmme ainiaan
Täytämme elämässä.
Laps armas elon keväässä,
Sä kukka nurmikolla,
Suojassa Herran pysy sä,
Niin sun on hyvä olla.
Sä kasva, nouse kunnossa,
Ja ruumiin, sielun voimassa
Jumalan suosiolla.
Sä edisty ja vihannoi
Kuin vesa koivun tuoreen.
Jumalan armon aamun koi
Siunatkoon voimas nuoren.
Sä raitisna ja vahvana
Lujasti itses juurruta
Sun maasi perusvuoreen.


[Kuva]


LUONNON SALAISUUS.

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar,
nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut
keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän
äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää,
kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä
hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli
metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on
kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden
mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.
Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei
tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia,
juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi
pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.
Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä
vasta lystiä oli! "Tähti" niminen lehmä astua lönkitteli niin, että
kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla
harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester
nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.
"Tuoss' on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa", sanoi äiti.
"Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin;
vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä."
Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni
eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä
iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut
vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä
oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut
lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot
pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina,
punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.
Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja
hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille,
linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä
istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin
kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat
alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä;
hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan
kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi
niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä
varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi
kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä
katsellut heitä ja sanonut: "Rakkaat, pienet lapset, jos vain
tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"
Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä
Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa
maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä
pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki,
mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin
oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli
maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja
tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut
aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän,
näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta,
eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli
Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin
lapset saapuivat rotkon suulle.
"Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta", sanoivat Tahvo
ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta
tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille
paremman puutteessa.
"Jumal' antakoon", vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta
haavan lehteä.
"Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?" kysyi Tahvo
leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan,
sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja --
pilli oli valmis, oikea klarinetti.
"Etsin tässä luonnon salaisuutta", vastasi haltia. "Koettelen lukea
lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion
mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset."
"Vai niin", sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki
oli hyvin kummallista. "Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?"
"Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri
niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut
itsestänsä", vastasi haltia. "Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus
on."
Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja
istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui
vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä
koivunvarvuista, sill'aikaa kuin "Tähti" astui metsässä kelloansa
kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.
Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut
johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: "Tiedäpäs, kummini, että
Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on
hyvä."
"Saattaa olla", arveli Harmaaparta, "mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen
etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen
häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista
kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut.
Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen
leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut
sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä
kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja
sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä.
Voitkos _sinä_, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?"
"Se nyt on pian sanottu", vastasi Tahvo. "Jumala on joka paikassa."
"Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea", sanoi
Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi
auringon ja Tahvo yht'äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt,
kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja
kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.
Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen
paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi,
orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja
viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että
metsä kajahteli:
Näin lintu lauloi kerran,
Laulunsa hilpeän:
Hyvyyttä taivaan Herran
Ma aina ylistän.
Niin kukka kunnahalla
Kuin pilvi taivahan,
Ne kertoo kaikkialla
Hyvyyttä Jumalan.
Niin, Hänen asuntonsa
On taivas sininen,
Ja Hänen katsantonsa
On kirkas tähtönen.
Maat, taivaat rinnakkaina
Hänt' ylistävät vain,
Hän kaikkiall' on aina --
Hän on myös minussain.
"Niin, niin se oli!" huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli
Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja
sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon
paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.
"Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi", sanoi
haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. "Olisikohan todellakin niin, että
Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko
Jumala tosiaankin meissä itsessämme?"
"Kyllä se on aivan varmaa", vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko
suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa
silmiänsä.
"Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden", virkkoi
Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht'aikaa.
"Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö" sanoi Tahvo, vaikk'ei ensinkään
käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja --
"tuu! tuu!" kajahtelivat metsän rinteet.
"Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä", sanoi haltia uudestaan,
eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. "Tässä nyt olen istunut
monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt
muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee
poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan
nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni
lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun
minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan
turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua
oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni
poika nulikka viisaampi minua." Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä
pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia,
että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja
Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan
lehmiä ja vuohia.
Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei
milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin
kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä,
jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi