Lukemisia lapsille 2 - 07

  hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen
  asti, kuin Sylvia nukkui.
  "Kuules, isä", sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. "Lasten laita ei
  suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun
  haltian valtaan."
  "Sinä hourailet vaan, akkaseni", sanoi torppari. "Minä tahdon kertoa
  sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat
  läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet,
  jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan."
  "Se minulle mieleenpä", sanoi akka. "Kuningasta ja kuningatarta ei saa
  nähdä joka päivä."
  Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla
  kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä,
  ett'ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he
  huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka
  koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.
  Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki
  olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa,
  sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän
  oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin
  kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli
  täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko
  matkaan.
  Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin
  kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti
  ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin
  kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill'aikaa katselivat he
  ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.
  "Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet", sanoi
  kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on
  tapa. "Minä en voi käsittää, miksi nyt yht'äkkiä tulin niin iloiseksi",
  sanoi hän.
  "Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän
  suuruksen", sanoi kuningatar. "Niin on minunkin laitani. Minusta on,
  kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt."
  "Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä",
  sanoi kuningas. "Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä
  kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan
  honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano
  itsellemme."
  "Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas", sanoi kuningatar. "Näillä
  paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät
  lehdet puhkeavat puista keskellä talvea."
  Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet
  aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja
  Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria
  viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. "Kas tuolla seisoo kaksi sievää
  lasta", sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne reen luo."
  Lapset tulivat. "Kuulkaa", sanoi kuningas, "minä pidän teistä, minä
  tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin
  saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja
  tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi."
  "Ei, kiitoksia, herra kuningas", vastasivat Sylvesteri ja Sylvia.
  "Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän
  ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa."
  "Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat
  kanssanne?" kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin
  sanomattoman lämmin.
  "Ei, kiitoksia, rouva kuningatar", sanoivat lapset uudestaan; "se ei käy
  laatuun, ne kasvavat metsässä."
  "Mitä lasten päähän voi juolahtaa", sanoivat kuningas ja kuningatar ja
  nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn
  rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja
  armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin
  kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen
  kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut,
  ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja
  lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli
  heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää
  kotiin kaikkia rinkelinpalasia.
  Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: "tiedätkö, miksi
  kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?" "En tiedä", sanoi ukko. --
  "Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä.
  Muistatko, mitä minä sanoin eilen?" -- "Vaiti", sanoi ukko, "älä puhu
  sitä lapsille; on parempi, ett'eivät tiedä niin ihmeellisistä
  lahjoista."
  Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta
  rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja
  sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi
  ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he
  olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että
  se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri
  ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui
  kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut
  lauloivat talvikaudet, niin ett'ei heidän vertaisiansa koskaan oltu
  nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan
  kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin
  kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat
  ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa
  nähdä.
  Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja
  ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par'aikaa hirveä
  talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat
  taasen erästä vanhaa laulua:
   Hohoo, hohoo!
  Olemme jo vanhat ja harmajat,
  Mut myrskyt me kestämme ankarat,
   Syys-satehet
   Ja keväiset,
   Ja talven vilut,
   Ja kesän ilot,
   Ja lumisäät,
   Ja tuulispäät,
   Ja yöt ja sumut,
   Ja päivän humut;
   Hohoo, hohoo,
  Olemme jo vanhat ja harmajat
  Mut myrskyt me kestämme....
  ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja
  rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa.
  Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät
  olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat
  kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä
  voiton.
  Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten
  honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja,
  että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat
  kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo
  ja Pilviparta hautansa kukkien alle.
  Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja
  Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi,
  koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja
  kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista
  ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin
  luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat
  saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin
  kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he
  katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja
  loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain
  kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton
  katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä
  viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan
  ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä
  sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse
  luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan
  taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa
  ja Pilvipartaa; -- tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää
  hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.
  
  
  SUOJELUSENKELI.
  _Satu, kolme tapausta_.
  
  Henkilöt: Kuningas Pakkanen.
   Prinsessa Lumikko.
   Marski Dagobert.
   Mylly Matti.
   Mylly Maija, hänen vaimonsa.
   Fride }
   Frode } heidän lapsensa.
   Lisa }
   Kaisa Muori.
   Mustalais Daara.
   Musta henki.
   Valkoinen enkeli.
   Neljä pikku enkeliä.
  
  
  Ensimmäinen tapaus.
  
  Mylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejä
  lattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaava
  lapsi käsivarrella.
  
   Mustalais Daaran kehtolaulu.
   Hys, hys, prinssi sä,
   Nuku, raukka, untas!
   Hys, hys, pyörivä
   Mylly valtakuntas.
   Ratas pyörii hulmuten,
   Onni katoo maallinen.
   Hys, hys, prinssi sä,
   Nuku, raukka, untas!
   Hys, hys, prinssi sä,
   Miss' on kruunu sulta?
   Vaatteenas ei silkkiä,
   Poissa koru, kulta.
   Kierrä kivi verraton;
   Prinssi myllyrenki on.
   Hys, hys, prinssi sä,
   Missä kruunu sulta?
  Niin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinä
  tulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olen
  vihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänen
  käskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaan
  häntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksi
  ihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimme
  ympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitä
  tänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla --
  Jumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa -- kuoli samassa. Koko linna
  oli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattaren
  kuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lasten
  kammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakin
  korvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itse
  pitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle,
  etsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänen
  kruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminen
  kelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähden
  aion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä. _(Katsoo koriin.)_ Mitä
  ihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri ja
  vanha kuin minun pikku prinssini! No -- sepä nyt oivallista! Nyt minä
  otan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiin
  myllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpi
  myllärin poika. Mutta maltahan -- paras on panna merkki, että toiste
  tunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä... _(lapsi huutaa)._ Hiljaa,
  hiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin -- vasemmassa korvassa se
  on, pitää muistaa. _(Laskee lapsen koriin.)_ Hyvästi nyt, prinssi parka;
  Mylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vain
  kunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi,
  ja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässä
  maailmassa. _(Hiipii pois.)_
  _(Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä, ja katselee
  tullessaan ovessa ympärilleen.)_
  *Matti*. Huh -- mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta,
  niin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi,
  Mylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovat
  sinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilman
  kaloja. Joutavia -- täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja
  _(katselee oudostellen ympärilleen)_ olisipa vähän hauskaakin saada
  seuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen ja
  rakastan seuraa.
  
   Mylly Matin laulu.
   _Sävel_: "Mä olen Papageno, mä."
   Mä olen Mylly Matti, mä
   Yöt päivät hyörin myllyssä,
   Mä jauhot, ryynit parhaiten
   Valmistan koko kylällen.
   Mun eukkon', Maija niminen,
   On oikein kelpo ihminen:
   Jos mylly joskus seisookin.
   Hän hyrrää sitä enemmin.
   On puheenparreks päätynyt,
   Sit' usein olen miettinyt,
   Se jota kovin peijataan,
   Hän Mylly Matiks mainitaan.
   Se kunniaks on myllyllen;
   Mun tuntee lapskin pienoinen.
   Ken teist' ei Mylly Mattina
   Eläissään olis ollunna?
  _(Heittää säkin lattialle.)_ Uh -- miten se hyppii. Miksikähän oli niin
  raskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemme
  jaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistä
  poika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähän
  nukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maata
  myllyssä ja oppia kunnon mylläriksi. _(Kumartuu katsomaan koriin.)_
  Ahah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä. _(Ottaa lapsen.)_
  Taivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minun
  nenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi.
  _(Toinen lapsi huutaa korissa.)_ Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri;
  ihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset.
  _(Lapsi itkee uudestaan.)_ Ei, kyllä tuo ääni tuli korista. _(Hän panee
  lapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.)_ Tässä vielä yksi! No kas,
  tämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se on
  tuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänä
  yönä? _(Ensimmäinen lapsi itkee korissa.)_ Mi-mitä nyt? Onko siellä
  niitä vieläkin. _(Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänellä
  ensin oli.)_ Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaa
  vertani? _(Toinen lapsi itkee korissa.)_ Mitä hullua? Onko siellä vielä
  yksi? Tämäpä jo on liikaa. _(Laskee pois ensimmäisen lapsen.)_ Maija,
  Maija -- täällä tulee poikia ihan satamalla! _(Kaisa Muori tulee.)_
  *Kaisa Muori*. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksi
  sairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti,
  kuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.
  *Matti*. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässä
  on ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!
  *Kaisa*. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkö
  tiedä, mitä on tapahtunut?
  *Matti*. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuota
  ruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin -- _yhden_
  pojan, ymmärrätkö? -- ja palatessani löydän siitä poikia koko
  pataljoonan.
  *Kaisa*. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa,
  vaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minä
  tulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikka
  pitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningas
  on saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.
  *Matti*. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olen
  saanut korin täyden.
  *Kaisa* _(tietävästi). _ Ei siinä vielä kylliksi ole...
  *Matti*. Jo se minun mielestäni saisi riittää.
  *Kaisa*. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeä
  kuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassa
  siunaavat, hän kuoli viime yönä. _(Itkeä nyyhkyttää.)_ Emme me koskaan
  enää saa sellaista kuningatarta.
  *Matti*. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minä
  viimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoi
  minulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän _(nyyhkyttää)_, älä
  ole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin jos
  Jumalan enkelit itkisivät sinua. -- Ja toisen kerran hän sanoi minulle:
  kyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. -- Kiitoksia paljon, teidän
  armonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloin
  en tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht' aikaa.
  *Kaisa* _(pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla)._ Ei siinä kyllä...
  *Matti*. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitä
  lajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?
  *Kaisa*. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja että
  kuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikein
  värisyttää sitä sanoessa...
  *Matti*. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynyt
  kaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.
  *Kaisa*. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuin
  hoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!
  *Matti*. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht' äkkiä
  saisin puoli kymmentä maitosarvea?
  *Kaisa* _(puhuen yhtä vauhtia)._ Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, ja
  aika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänyt
  vähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoista
  noitaa lentävän ulos savupiipusta.
  *Matti* _(miettivästi)._ Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaalta
  on yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nyt
  yksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitä
  antaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niin
  olkoon menneeksi.
  *Kaisa* _(samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta)._ Viisitoista tai
  kuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, että
  kuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta,
  että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan,
  hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...
  *Matti* _(peljästyen)._ Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liian
  ankaraa. Entä jos mies onkin syytön!
  *Kaisa* _(samaa vauhtia)_ ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan,
  myrkytetään, räjäytetään ilmaan...
  *Matti*. Älä, älä!...
  *Kaisa* _(hengähtäen)._ Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin,
  sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella. _(Menee
  lähemmäksi koria.)_ Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaa
  tuossa korissa?
  *Matti* _(säikähtäen asettuu korin eteen)._ Tässä korissako? Mitä nyt
  hulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!
  *Kaisa* _(koettaa kurkistaa koriin)._ Mutta minä ihan olin kuulevinani
  lapsen itkevän.
  *Matti*. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No,
  meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa. _(Toinen lapsi
  itkee.)_
  *Kaisa* _(mennen taas korin luo)._ Kuulehan -- nyt huusi se taas! Mitä
  sinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?
  *Matti* _(työntää häntä pois)._ Kaksosia ... kolme tai neljä
  kappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minun
  mielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaan
  muu ehtii kertoa ne suuret uutiset.
  *Kaisa*. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,
  *Matti*. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydyn
  katsomassa, milloin lähden liikkeelle. _(Kiiruhtaa pois.)_
  *Matti* _(yksin, pyyhkien hikeä otsastaan)._ Huh, -- eipä ole paljo
  henkeä jäljellä. Annas muistuttelen: -- hirtetään, silvotaan,
  hukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonka
  ne viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan,
  lävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!...
  Huh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitä
  on... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään ja
  hakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyy
  kertoa kaikki tyyni Maijalle. _(Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)_
  _(Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi.
  Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia.
  Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)_
  *Musta henki*.
  Miks, estelet? Mull' eikö valta ois
  Tok' ottaa lapset kastamattomina?
  *Valkea henki*.
  On kirjoitettu: voi, ken pienoisista
  Pahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan
  Kuuluvat lapset.
  *Musta*.
  Jakakaamme: sulle
  Tuo toinen, mulle poika kuninkaan.
  Mä kostan, hänen äitinsä Gunilla
  Mua vahingoitti rukouksillansa.
  Kas, senvuoks lähetin sen häijyn akan
  Ryöväämään pojan isäns' huoneesta.
  *Valkea*.
  Jumala sallinut on, että prinssi
  Nyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä.
  Ja tulee kerran kansan auttajaks.
  *Musta*.
  Se ei käy päinsä, minä kiusaan hänet
  Pahuuteen, syntiin.
  *Valkea*.
  Sitä kyllä teet,
  Mut Herra Jumal' on sua vahvempi,
  Hän lähetti mun suojelemaan lasta.
  *Musta*.
  Sit' et voi.
  *Valkea*.
  Musta henki, tiedä se,
  Jumala antoi joka lapsellen
  Enkelin, joka näkymättömänä
  Alati hoitaa, suojelee ja turvaa
  Pienoista lasta, päivin sekä öin.
  Kuin laps on vaarassa ja kuin se lankee,
  Niin ottaa enkel' lapsen syliinsä,
  Ett' ei se loukkaudu. Milloin tulen
  Tai veden vaara uhkaa, puhaltaa se
  Taivaallisella hengellään pois liekit
  Ja kantaa pienokaisen yli virran.
  Kuin lapsi tekee syntiä, niin itkee
  Tää enkel' oikein sydämmellisesti,
  Ja kyynelensä vuotaa lapsen poveen,
  Herättää omantunnon nukkuvan.
  Se ään' on, jot' ei kuule kenkään muu,
  Vaan se tok' aina kuiskaa: armahainen,
  Sä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa
  Sä pelkää! Ällös tehkö syntiä!
  Se ään' on enkelin. Se onneton,
  Ken ei sit' ääntä kuule lapsuudessaan.
  Mut onnellinen se, ken elinkauden
  Viel' enkel'äänen saman huomaitsee.
  *Musta*.
  Sit' äänt' en ole kuullut. Kuitenkin
  Jos en ois se, mik' olen, tahtoisin
  Sinuna olla. Sano, ken sä oot?
  Et enkel'joukoss' ennen näkynyt.
  *Valkea*.
  Vait ollos. Äsken olin ihminen.
  Jumalan armo valkovaatteet antoi,
  Ja muut' en voi kuin rukoella vainen
  Puolesta kurjain olentoin maan päällä
  Ja alla maan -- ja sunkin puolestasi.
  *Musta*.
  En kauemmin mä siedä katsettas.
  Mä pakenen. Mut taistella mun täytyy
  Lapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi
  Meist' ottaa voiton. Jospa voitan mä,
  Niin tahraan sinun valkosiipes synnin
  Loalla. Mutta jos sä voiton saat,
  Rukoile minut valkeaks kuin sä.
  _(Musta henki katoaa.)_
  *Valkea*. _(ojentaa kätensä lapsen yli)._
  Hän viritelköön synnin pauloja!
  Mä tahdon lapsi parkaa suojella!
  _(Ensimmäisen tapauksen loppu.)_
  
  
  Toinen tapaus.
  
  Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä
  Mylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu.
  (Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku
  veneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista.
  Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan
  takana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen
  kumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat
  näkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä
  läsnä.)
  *Liisa* _(laulaa)._
   _Sävel_: "Sua tervehdin, rauhasa lippu."
   Mä puoloja vien ulos Hulliin
   Ja vaihdan ne sokuripulliin,
   Niit' annan mä lapselleni,
   Mi myllyssä makajavi.
  *Fride* _(laulaa)._
   Mä luotia, ruutia otan
   Nyt laivaan ja koht' alan sodan,
   Mä lyön sudet nälkähiset,
   Murjaanit ja turkkilaiset.
  *Fride ja Liisa*.
   Ja mylly se jauhaa ja jauhaa,
   Ja koski se pauhaa ja pauhaa,
   Ja hauskapa rannalla sen
   On leikkiä lapsosien.
  *Fride*. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin
  saan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on
  tuossa myllyn seinää vasten.
  *Friden enkeli*. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.
  *Fride* _(itsekseen)._ Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan,
  koska isä on kieltänyt.
  *Musta henki* _(kurkistaa)._ Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä
  kukaan sitä näe.
  *Fride* _(itsekseen)._ Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain,
  eihän isä sitä tiedä.
  _(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)_
  *Fride* _(palaa kirves kädessä)._ Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva
  frekatti! _(Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.)_ Ei... tämä on pahoin
  tehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen
  pois ja pyydän isältä anteeksi.
  _(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tulee
  iloiseksi.)_
  _(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)_
  *Frode*. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.
  *Liisa*. Ammuitko sinä korpin?
  *Frode*. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysin
  leppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaan
  pesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinni
  käsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoika
  paroille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppi
  siihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä ja
  ammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa -- ja tässä
  on minulla lakissani sen pedon höyheniä. -- Mutta, mitä sinä teet
  siellä, Liisa? _(Hän hyppää ylös myllyn rännille.)_
  *Liisa*. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt se
  menee virran mukaan! _(itkee)._ Ja kaikki sokuripullani, joita juuri
  olin tuomassa Hullista!
  *Frode*. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta älä
  itke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.
  _(Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa, sysää hänet
  veteen ja katoaa samassa.)_
  *Liisa*. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule,
  Fride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!
  *Fride* _(juoksee sinne)._ Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! --
  Voi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllyn
  rattaasen...
  *Liisa*. Frode hukkuu! Frode hukkuu! _(Peittää käsillään kasvonsa.)_
  Hyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!
  _(Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa, kumartuu ja
  vetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)_
  *Frode* _(kiipeää ylös)._ Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin.
  Mutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan ja
  kolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride?
  Kiitoksia sulle siitä.
  *Fride*. En se minä ollut.
  *Frode*. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinun
  Hullista tuleva laivasi.
  *Liisa*. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka ei
  kukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.
  *Frode* _(miettien)._ Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa olla
  mahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritin
  ottamaan linnun poikia. -- Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.
  *Fride ja Liisa*. Me tulemme myös.
  _(Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti ja ilossaan.
  Mylly Matti tulee, säkki seljässä)._
  *Mylly Matti*. Huh -- luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohan
  vielä osaan laulaa säkki seljässä? _(Laulaa.)_
   Mä olen Mylly Matti, mä
   Yöt päivät hyörin myllyssä...
  Ei, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nyt
  kaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoista
  vuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta sen
  jälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia.
  Niukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvät
  päivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaista
  tahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähä
  makeisia lapsille _(ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä)_,
  ja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähän
  viistossa. _(Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereen
  säkille.)_ Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyt