Lukemisia lapsille 2 - 08

tietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä,
uskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningas
Pakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ...
teloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti ei
olekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki. _(Menee laulaa
hyräillen pois.)_
*Liisa* _(tulee)._ Minä luulin kuulleeni isän äänen. _(Huomaa säkin.)_
Kas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja miten
hyviltä ne näyttävät!
*Musta henki* _(kurkistaa)._ Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niin
monta. Ei sitä kukaan tiedä.
*Liisa* _(punnitsee rinkilänippua kädessään)._ Jospa maistaisin vähäsen
vain, edes yhden pienimmän?
*Liisan enkeli* _(kuiskaa takana)._ Liisa, Liisa, varo, varo, se on
syntiä!
*Liisa* _(panee pois rinkilät)._ Kuulehan, enkeli sanoo, että se on
syntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivat
paljasta sokuria. _(Ottaa peilin käteensä.)_ Mutta mikähän tämä on? Ai
ihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itseni
lasista!
*Musta henki*. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niin
suloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somasti
kammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin.
Pieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaat
korvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvin
tarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Ei
kukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.
*Liisa* _(kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä)._
Kas niin, noin sen pitää olla.
_(Liisan enkeli itkee) _
*Liisa* _(kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä)._ Kuka se
itkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa! _(Katsoo
uudestaan peiliin.)_ Oh, hyi, hyi, miten olen ruma! _(Panee peilin
säkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)_
*Liisan enkeli*. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oli
turhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkä
ollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmisten
edessä. _(Menee Liisan jäljestä.)_
_(Maija ja Mylly Matti tulevat.)_
*Maija*. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyt
on Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.
*Matti*. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakin
oikein hyvää. _(Kätkee peilin.)_ Arvaapas, mitä minulla on seljän
takana?
*Maija*. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana,
ukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljon
harmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaan
poikaa takaisin isänsä luo?
*Matti*. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksi
halstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaa
poikia.
*Maija*. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynyt
pesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa ja
kampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekään
pysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte he
leikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevat
kissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...
*Matti*. No mutta; rakas Maija! _(Pitää peiliä hänen edessään.)_
Katsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä!
_(Maija nauraa.)_ Kas niin, nyt olet kaunis! -- Mutta kuka tuolla astua
harppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nyt
hänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...
*Kaisa muori* _(tulee)._ Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti.
Oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinen
tapaus...
*Matti*. Niin, sen kyllä saatoin arvata.
*Maija*. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?
*Kaisa*. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä,
uskallanko puhuakaan sitä teille.
*Maija*. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.
*Matti*. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.
*Kaisa*. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin,
miten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, että
Mustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.
*Maija ja Matti*. Mitä sinä sanot?
*Kaisa* _(tietävästi)._ Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanut
paistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassa
kiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.
*Matti*. Ei, sen kyllä uskon.
*Kaisa*. Hän oli kai varastanut enemmänkin.
*Maija*. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?
*Kaisa*. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juuri
hän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin,
muistattehan...
_(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)_
*Kaisa* _(jatkaa)._ Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden
paikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.
*Matti* _(suuttuen)._ Hävetköön se vanha noita ja varas.
*Maija* _(levottomasti)._ Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet.
Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?
*Kaisa*. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja
prinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä
siitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan
nelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht' aikaa. Mitähän se saa, joka
on pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan,
Matti?
*Matti*. Mitäkö minä luulen? Niin -- niin no -- -- minä luulen, että
sinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.
*Kaisa*. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta
minä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä
laarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen
saat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää
kaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi
oikeastaan ovat tähän aikaan?
*Matti*. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.
*Kaisa*. Mitä sinä sanot?
*Matti*. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.
*Kaisa*. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...
*Maija* _(katsoo ulos tietä pitkin.)_ Kas, miten lukkarin muorilla on
tänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuret
uutiset.
*Kaisa*. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halu
lörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuin
lankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niin
välttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni,
niin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt,
hyvät ihmiset. _(Murisee mennessään.)_ Niin, miten ihmiset kehtaavatkaan
yhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.
*Maija*. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy heti
lähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.
*Matti*. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistä
molemmista; niin minusta tuntui.
*Maija*. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmat
lapseni!
*Matti*. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ...
paikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte he
putoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.
*Maija*. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakin
mieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikin
yhden metsään, että kukaan ei heitä näe.
*Matti*. Oho -- luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat. _(Fride ja
Frode tulevat.)_ Reippaita, pulskia poikia molemmat.
*Maija* _(syleilee poikia)._ Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskat
poikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä!
Jauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vain
haluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.
*Matti* _(pitää peiliä Maijan edessä)._ Katsohan vähäsen, nyt olet taas
kaunis! -- Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas,
kumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi? _(Pojat ovat vaiti ja
katsovat kummastellen.)_ Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpi
haluaa ruveta myllyrengiksi?
*Molemmat pojat*. Minä.
*Matti*. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikki
täällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!
*Maija*. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdä
ihmeellisen matkan.
*Matti*. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.
_(Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja katselee tarkkaan
ympäristöä.)_
*Dagobert*. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, josta
Mustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimme
kadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänelle
vanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikin
tänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.
_(Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään raskasta
säkkiä.)_
*Matti*. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.
*Maija*. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.
*Dagobert*. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatko
Mylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.
*Matti*. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormia
metsään.
*Dagobert*. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä.
Mitähän siinä lienee.
*Matti*. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä?
Ettekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?
*Dagobert*. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niin
kuin tyhmä, sanovat ihmiset.
*Matti*. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkin
sanon teille jotakin, herra.
*Dagobert*. No, mitä sitte.
*Matti* _(mennessään)._ Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuin
näyttää. _(Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)_
_(Toisen tapauksen loppu.)_


Kolmas tapaus.

Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja
päästelevät siteitä.
*Matti* _(laulaa)._
_Sävel:_ "Nyt aika tuo jo lieneekin."
Se pahin porsas tosiaan,
Mi pussihin on saatu.
Niin tuiki tuima potkimaan,
Niin raskas on sen laatu.
*Maija*.
Se raskaamp' on kuin kultakin,
Ja kuninkaalle kallis,
*Molemmat*.
Me täyteen rahasäkkihin
Hänt' emme myydä sallis.
*Matti*.
Ens kerran moista jauhetta
Sain myllystän' nyt vasta.
On prinssi pian saapuva
Nyt siitä taikinasta.
*Maija*.
Mon' eukko olis riemuissaan,
Jos sattuis samoin tulla.
*Molemmat*.
Niin suurta saada taikinaan,
Ja paistaa, paistaa pulla.
_(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)_
*Fride* _(pudistelekse)._ Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin
ja kannoitte tänne suureen metsään?
*Frode*. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?
*Matti*. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on
kuninkaan poika; tiedän mä.
*Frode*. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?
*Maija*. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan
lapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa
teille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita
puuroksi. _(Menee.)_
*Matti*. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin
kuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin
on. _(Menee.)_
*Frode*. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin
kuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta
hyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.
*Fride*. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa
aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita
palaselle. _(Musta henki nousee poikain takaa.)_
*Frode*. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä
minä olen väkevämpi.
*Fride*. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se
olen kuninkaan poika.
*Frode*. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun
kanssani.
*Fride*. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun
kanssani. _(Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)_
*Frode*. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä.
Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat
kyllä olla kuninkaan poika.
*Fride*. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin
kuninkaaksi kuin minä. _(Musta henki katoaa.)_
*Frode*. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä.
_(He poimivat.)_ Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?
*Fride*. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon
jotakuta.
*Frode*. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se
hevonen?
*Fride*. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä...
Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! _(Lumikon enkeli
tulee ja viittaa Frodelle.)_
*Frode*. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin
saat nähdä! _(Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)_
*Fride* _(yksin)._ Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun
kanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle
vastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella.
Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee!
_(Kuuluu karhun murinaa.)_ Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on
hirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja
nyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. _(Frode tulee taluttaen
prinsessa Lumikkoa.)_
*Frode*. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta
käpälämäkeen se kuitenkin läksi.
*Lumikko* _(hyvin ylhäisesti)._ Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä
tule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. _(Musta
henki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)_
*Frode*. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä
karhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?
*Lumikko*. Rohkenetko sin', kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö
sinä, kuka minä olen?
*Frode*. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti
syömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa
tehnyt.
*Lumikko*. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko?
Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja
poikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta
tuossa tuleekin isäni. _(Kuningas Pakkanen tulee.)_
*Kuningas*. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin
hirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen?
Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?
*Lumikko*. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.
*Frode*. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.
*Kuningas*. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.
*Fride*. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta
joutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode
se karkoitti karhun metsään.
*Kuningas*. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene
heti ja suutele häntä.
*Lumikko* _(itkien)._ Hän on niin jauhoinen.
*Kuningas*. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin
täytyy sinun suudella häntä. _(Lumikko suutelee Frodea, suutansa
vääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.)_
Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää
miestä, jonka nimi on Mylly Matti?
*Frode*. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää
kunniassa meidän isäämme.
*Kuningas* _(itsekseen)._ Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko
toinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. _(Ääneensä)._ Minkä
tähden te niin yksin kävelette metsässä.
*Fride*. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra
kuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.
*Kuningas* _(syleilee heitä)._ Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten
onnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.
*Fride* _(hämillään)._ Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra
kuningas.
*Kuningas*. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva
minun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?
*Musta henki* _(Fridelle)._ Sano, että sinä se olet.
*Fride*. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin
minä.
*Musta henki* _(Frodelle)._ Sano, että sinä se olet.
*Frode*. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... _(Hän
vaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)_
*Kuningas*. Sinäkö se olet prinssi?
*Frode*. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride
on prinssi.
*Fride*. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. _(Enkelit hymyilevät.)_
*Kuningas* _(itsekseen)._ Annahan panen heitä koetukselle. _(Ääneensä.)_
Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni.
Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi
syödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on
ikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.
*Musta henki* _(Fridelle)._ Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on
prinssi! -- _(Frodelle.)_ Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan
poika.
*Fride ja Frode* _(yht' aikaa)._ Herra kuningas, minä se olen prinssi!
*Frode*. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole
muuta kuin myllyrenki.
*Fride* _(itkee)._ Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen
lohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten
jauhoinen hän on. _(Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)_
*Kuningas*. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen.
Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?
*Lumikko*. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle
koko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!
*Liisa* _(tulee laulaen, kori kädessä)._
On hauska juosta ahoilla
Ja poimiskella marjoja,
Korkeitten kuusten juurella
On ylen ihanaa.
Niin herttainen on kesäsää,
Ja kaikkialla elämää,
Lehdossa lintu lirittää
Säveltä suloisaa.
*Liisa*. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin
teille, ja nyt se kyllä maistuu.
*Frode*. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa
Lumikko. _(Liisa niiaa syvään.)_ Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin
käykää käsiksi vain.
*Lumikko* _(avaa korin)._ Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia
silakoita!
_(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sitte
hyvällä halulla.)_
*Kuningas* _(Liisalle)._ Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on
prinssi ja kumpi mylläri?
*Liisa*. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei
ole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.
*Kuningas*. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee
Dagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?
*Liisa*. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.
_(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttävät
hyvin hämmästyneiltä.)_
*Dagobert*. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat
pahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija
ovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet
salassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä
etsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.
*Fride, Frode ja Liisa*. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa
isälle ja äidille.
*Kuningas*. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et
ilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?
*Matti*. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään
ilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni
niin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa
luonansa prinssiä.
*Kuningas*. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin
piilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin,
hän oli saava suuren palkinnon.
*Matti*. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.
*Maija*. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa
petellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen
henkensä.
*Matti*. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.
*Kuningas*. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua,
armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani.
Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.
*Matti*. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas.
Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?
*Molemmat pojat*. Minä.
*Matti*. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta
mylläreiksi.
*Frode*. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi
Mesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä
minä olen kuninkaan poika.
*Maija*. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! _(Asettuu
poikien eteen, kädet puuskassa.)_ Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä
tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas,
älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä
revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi!
Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! _(Fride hiipii peloissaan
Maijan taakse.)_
*Matti* _(hiipii myöskin Maijan taa)._ Niin, siitä ei tule mitään.
*Musta henki* _(hiljaa Frodelle)._ Etkö tiedä, että lohikäärme
purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit?
Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva
syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja
saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen
ratsastaaksesi. _(Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)_
*Kuningas*. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa
selville, kumpi on prinssi.
*Maija* _(näyttäen kynsiään)._ Koettakaapas!
*Matti* _(Maija seljän takana)._ Niin, koettakaapas vain.
*Liisan enkeli* _(Liisalle)._ Muistatko, mitä unta näit?
*Liisa*. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran
unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa
korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi
herraksi.
*Dagobert*. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran
kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.
*Kuningas*. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja
näytä korvaasi!
*Musta henki* _(hiljaa)._ Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on
purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.
*Valkoinen enkeli* _(matkanpäässä)._ Mene Frode!
*Liisa*. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? _(Frode
menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)_
*Kuningas*. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut
prinssini! Matti -- minä nimitän sinut tässä heti paikalla
hovimylläriksi.
*Maija*. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa
syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?
*Matti* _(Maijan takana)._ Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön
Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt
saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.
*Kaisa muori* _(tulla harppailee täyttä vauhtia)._ Oletteko kuulleet
suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian
suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.
*Kuningas*. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen
aika sitte.
*Kaisa muori* _(niiaa hirveän syvään)._ Ohoh, no kaikkiansa, sehän on
herra kuningas itse!
*Matti*. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa
muori!
*Kaisa*. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka
kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.
*Maija*. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.
*Kuningas*. Ei, Maija, se olikin vain koetus.
*Maija*. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi,
että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset
suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka
kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.
*Musta henki* _(Frodelle)._ Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi,
syleillä tuota mylläriakkaa?
*Frode* _(syleilee Maijaa ja Mattia)._ En minä, en koskaan unhota, miten
hyvät te olette olleet minulle.
*Lumikko* _(niiaa ylhäisesti)._ Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset.
Nyt saat luvan sinutella minua.
*Kuningas*. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet
Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut
linnassani.
*Musta henki* _(Frodelle)._ Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle
kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit
hänen henkensä.
*Valkoinen enkeli* _(etäämpänä)._ Anna hänelle anteeksi, Frode.
*Liisa*. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?
*Frode* _(ojentaa kätensä Lumikolle)._ Hyvä Lumikko, älkäämme enää
kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä,
Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa,
sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina
ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä
olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille:
_Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan._
*Kuningas*. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani,
ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä
olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina
siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en
koskaan unhota.
*Liisa* _(kuuntelee)._ Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän
takaamme ylös... Huh -- tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää
ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt
hän puhuu... _(Täll' aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän
taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin
puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja
laskeutuu polvilleen.)_
*Musta henki* _(valkoiselle)_
Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!
*Valkea enkeli*.
Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk' eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan' en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.
*Musta henki*.
Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill' alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?
*Valkea enkeli*.
Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen' tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt' äidinsyliss' olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.
*Liisa* _(kuunnellen)._ Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos
laulamme, ehkä ne vastaavat.

_Laulu enkelien voimasta_.
_Sävel_: "Riemun ruusut."

1.