Lukemisia lapsille 2 - 02

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. -- Kas tuolla
tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi
lehtiä veneesen. "Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?"
"En minä ole teidän Liisanne!" sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän
kepin.
"Katsopas tuota!" sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä
kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota.
Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja
Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa
sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä.
Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. -- "Kyllä me
sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna", huusivat pojat.
"En minä ole mikään tyttö, minä olen mies", kirkasi Valtteri, kepillänsä
huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti
ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja
Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,
närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,
ilo.
Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. -- "En tahdo olla
tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!" huusi hän kaukaa
itkusilmin. -- "Älä itke, rakas poikani", sanoi hänen äitinsä. "Tytöt
voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat
vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja
sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta."
Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin
keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla
poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan
kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan
häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri --
reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy
hameesen pukeutua?
Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli
keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä.
Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat
kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,
että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se
ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan
kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella
kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,
että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki
siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli
kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja
aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät
lehdikossa veden alla.
Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi
ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti
ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen
Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.
Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;
muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa
tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli
joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista
lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä,
muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.
Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen,
mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja
elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.


Valtteri toisen kerran pulassa.
Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi
lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu
poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina
juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota
et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä.
Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana.
Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja
kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen.
Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok' ei mitään kestä, sillä
semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.
Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät
ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.
Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä
sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä
ruoskaa tarvitse.
Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat
kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä
iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi
käsiänsä yhteen.
Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän
jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,
niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja
niin tekee hän muillekin pahantekijöille.
Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi
sanottiin _Taivasmäeksi_. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,
mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.
Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka
ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka
ei luistanut niin hurjasti.
Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan
Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli
kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta
huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin
luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus
niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,
toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.
Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.
Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa.
Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell'ei
kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se
saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja
Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä
lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi
heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri
kopeili Pässistänsä.
Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja
sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui
nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä
laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri
luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken _Sokurimaahan_.
Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.
Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira.
Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri
suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin.
Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan...
Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki;
viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.
Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen
ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja
samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja
hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja
suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta
sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä
talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä
kruunu jäätimanteista. "Tervetullut valtakuntaani", sanoi kuningas. "Nyt
et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat
kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja
sinä pääsette suureen arvoon."
"Kiitos kunniasta," vastasi Valtteri, "mutta vähä keittoruokaa ei olisi
haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan."
"Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää," sanoi
lumiruhtinas, "ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett'et
ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja
sokurina on survottua jäätä."
"Kiitoksia paljo," vastasi Valtteri, "ei minun taida olla nälkä."
"Sinä veitikka," sanoi kuningas närkästyneenä, "kyllä minä sinut opetan
halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä
tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi
äärettömässä valtakunnassamme!"
Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa
muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden
hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä
että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä
Pässi oli joutunut.
Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa
sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja
äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: "Jumalan kiitos, nyt hän
tointuu."
"Mitä?" kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. "Enkö ajanut Pässillä
Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut
avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka
tänne jouduin?"
"Rakas poikani," sanoi hänen isänsä, "nyt puhut unen-houreita. Etkö enää
muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?
Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput
olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin
paranet pian jälleen."
"Missä on pässi?" kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä
hänelle kerrottiin.
"Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki", vastasi isä.


Valtteri kolmannen kerran pulassa,
johon hän joutui kiekkoa lyödessään.

Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vielä
liian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojan
reunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä,
ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.
Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puuta
sen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen,
muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt,
pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioin
ole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikunto
yht'aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kuten
pyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsä
mittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tien
mitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinen
jousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja joka
napsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppä
tiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesi
myöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näki
hän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia.
Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan oli
kelloseppä matkustanut?
Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.
Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaa
kiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivan
pyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niin
meni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaan
pitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdellä
heitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hän
olevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinka
monesti oli se pyörähtänyt?
Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitä
Villiksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti,
että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se oli
temppu, jot' ei moni tee!
Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,
ett'ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellä
maanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikä
kummitus se lieneekään.
Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tiellä
kiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, että
suutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu,
lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tien
mutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineen
katselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa.
Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla;
hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäen
istahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienet
muurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa,
takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toverit
joutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientä
tyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nyt
istuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö oli
löytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt,
mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojat
söisivät kaikki hänen marjansa.
Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,
viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessä
jakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavat
ahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parven
pojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan ja
kepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua.
Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksi
on lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Mutta
kuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: "kiekko on kuollut!" eikä
kukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.
Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin ja
pakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämä
olivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,
ett'ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!
komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,
nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villi
pitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villi
hyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.
Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivat
riemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin Cæesar
Farsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.
Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaa
valloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsa
lyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toista
hilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivat
kristityt olleet hukassa.
"Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!" huusi yksi pakanoista. Mutta
Valtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisi
kristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla,
mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin,
joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jolla
oli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepen
päähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.
Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: "kuka
lurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?"
Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötki
metsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa ja
uhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuli
esille, meni vaunujen luo ja sanoi: "minä se olinkin, joka kiekon
viskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!"
"Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?" sanoi maaherra. "Nouse nyt
vaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa."
Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin.
Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijan
lapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanat
seisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, ja
kaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra:
"Viekää poika Villinensä koppiin!"
"Maaherra kulta," rukoili Valtteri, "älä lähetä minua koppiin! Siellä on
rosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini."
"Älä lähetä häntä koppiin", pyysi pikku Aino. "Minä annan hänelle kaikki
anteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut."
"No, koskas rukoilet hänen puolestansa", sanoi maaherra, "ja koska hän
itse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Mutta
kiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme,
ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa."
Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerasti
kiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämä
kuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivatti
Jepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtterista
ja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivät
seuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiin
puutarhassa haudalle:
_TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOA
EI ENÄÄ MAAILMASSA OLE._
Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivät
metsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka ilta
auringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.


Valtteri neljännen kerran pulassa.
Joka on laiska, varokoon tukkaansa.

Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden
vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria
kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi
sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja
sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi
hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos
hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet
sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin
eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni
mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista
tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett'eivät rosvopäälliköt
eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä
kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin
nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha'etan minä
munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.
"Rakas Valtteri," sanoi hänen äitinsä, "ethän sinä toki rosvoksi rupea,
joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on
häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy
munkkejakaan."
"Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia", vastasi Valtteri.
"Ne minä määrään edestäni lukemaan."
"Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä", sanoi isä.
"Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat
sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä
opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki
kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää
härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä
olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä:
Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka
lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata,
mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä
oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat
sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat
sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan
olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!"
"Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken
päivää!" väitti Valtteri.
"Sinun tahtosi!" sanoi isä. "Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin
ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se
olkoon sanottu."
Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku
hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa
varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua
rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa
kuin lukeminen.
Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni
ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.
Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. -- "Nouse ylös ja pu'e päällesi,
niin menemme yhdessä kouluun", sanoi hän.
Valtterilta pääsi itku.
"Ei ole itkun syytä", lohdutti äiti. "Kyllä sinä koulussa menestyt
niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen."
Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin
seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli
sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja
poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki
yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui
pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa
vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi
tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka
kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi
pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka
ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli
piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä
merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui
rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.
"Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan", sanoi
Valtterin äiti. "Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee
isoksi, kiittää hän teitä siitä."
"No, no, ehk' eipä vitsaa tarvitakaan", sanoi Susanna muori. "Näkyypä
pojalla olevan kylliksi pitkä tukka."
Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän
ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin
pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi
leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla
alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se
vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo
vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.
Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi
luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei
hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.
Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa
tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo.
-- "Mitäs teet, poika?" kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut
kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi
lasia vastaan.
"Vai oletko sinä sitä maata?" sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta
otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät,
laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett'ei
kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.
Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu
vähintäkään.
Valtteri irvisteli suutuksissaan. -- "Minä tahdon kotia äidin ja isän
tykö!" huusi hän. "Kokeeksihan vain olen täällä."
"No hyvä olikin, että sait kokea", sanoi Susanna muori. "Ole toisten
tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!"
Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota
julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden!
Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi.
Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja
muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei
mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä
luen kuin mies.


Valtteri viidennen kerran pulassa.
Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.

Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia
lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin
päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon
tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta
kuin tukanhöyhennys.
Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti
usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi
sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea
kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille
voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella
mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.
Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän
lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt,
ett'ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.
Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin
Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon
saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä
ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei
ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan
hyvästä kodistansa.
Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki
hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun
muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin.
Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi
ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan
näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä
paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä
tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli
komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän
havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin
julmalta.
Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta
iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit
nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan
mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen
Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin
metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin
kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen
Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi
kuin sinä!
Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi
hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki
muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä
kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului.
Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan,
valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.
Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa
sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki
huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän