Lukemisia lapsille 2 - 01

  
  LUKEMISIA LAPSILLE.
  
  Kirjoitti
  Z. Topelius.
  
  Tekijän luvalla suomennettu.
  
  Kuvilla varustettu painos.
  
  2:nen osa.
  
  Ensimmäisen kerran julkaissut
  Werner Söderström 1893.
  
  
  Toisen osan sisällys:
  
  Esipuhe kaikille hyville lapsille.................. siv. 1.
  Pojalle............................................ " 5.
  Tytölle............................................ " 9.
  Kallis kysymys..................................... " 12.
  Pikku Valtterin merkilliset vaiheet................ " 17.
  Luistelija......................................... " 60.
  Uuden vuoden yö.................................... " 65.
  Luonnon salaisuus.................................. " 68.
  Kun ruusuilla maataan.............................. " 75.
  Adalminan helmi.................................... " 81.
  Poika Raahesta..................................... " 92.
  Kevään satu........................................ " 99.
  Koivujen juurella.................................. " 101.
  Syyslaulu.......................................... " 103.
  Aallottaren jäljet................................. " 104.
  Satu Rutimosta ja Pilviparrasta.................... " 109.
  Suojelusenkeli..................................... " 119.
  Saul ja David...................................... " 153.
  Kirkkaalla jäällä.................................. " 156.
  Verna Roosa........................................ " 158.
  Valvaan kynä....................................... " 161.
  Sampo Lappalainen.................................. " 169.
  Joululaulu......................................... " 184.
  Satu seitsemästä sisaruksesta...................... " 186.
  Varpunen Joulu-aamuna.............................. " 189.
  Urholan linna...................................... " 191.
  Lintu sininen...................................... " 197.
  
  
  ESIPUHE KAIKILLE HYVILLE LAPSILLE.
  
  Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,
  koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja
  ruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli
  tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,
  kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen
  lapsuutensa kehtolaulut.
  Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas
  lapsille!
  Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat
  minua?
  Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.
  Mitä ma laulan? kysyi lintu.
  Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele
  Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon
  ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki
  vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä
  hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,
  rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.
  Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin
  yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus
  korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.
  Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta
  sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut
  ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava
  minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?
  Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,
  joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin
  Jumalan valituille!
  Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen
  kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen
  suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman
  alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja
  sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren
  pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ
  ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa
  väkevä.
  Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.
  Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen
  metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera
  keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja
  oksat puhuvat?
  Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan
  valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,
  sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä
  kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli
  kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,
  että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.
  Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa
  kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan
  sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,
  että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin
  Vapahtajamme sanoo, "pahentaisi yhden näistä pienistä".
  Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen
  ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen
  vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä
  innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa
  löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme
  Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella
  surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina
  elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.
  Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien
  säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja
  lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien
  runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun
  valtakunnallesi.
   Z. T.
  
  
  POJALLE.
  
  [Kuva] Oo reima, riemukas,
  Sä leikin kuningas.
   Ja heloita kuin kukka,
  Kuin vehmas nurmen nukka!
   Oo suora, vapaa vaan,
  Ja, niinkuin kuusi, vankka,
   Jonk' kotikorpes sankka
  Luo pilviin nousemaan.
   Ja silmin kirkkahin
  Sa katso ihmisiin,
   Kuin aurink' ilmi kulkee
  Ja mailmallen on julkee.
   Ja tosi ollos niin,
  Ett' Herra katsastella
   Hetkellä jokaisella
  Voi sielus syvyyksiin.
   Äl' petä ystävää,
  Vaan uskolliseks' jää.
   Jos veljeskin sun jättää.
  Sä pysy järkkymättä!
   Oo hyvä, armeljas;
  Ilolla leipäs taita,
   Ja ällös olko saita
  Sä köyhää auttaissas.
   Oo uljas! Voiton vie
  Se yksin, jonka tie
   Käy urhotyötä kohti,
  Ken vaaran kestää tohtii
   Ei oksall' omenaa
  Niin väiky ylähällä,
   Ett'et sä pyrkimällä
  Sitä vihdoin käsiis saa.
   Kas kotkaa, riemuiten
  Mi lensi ylhäällen;
   Vaikk' ilmajärven selkää
  Se soutaa, ei se pelkää.
   Vaan hänkin alussaan
  Sun laillas oli hento,
   Ja nyt sen huima lento
  Ei mahdu maailmaan.
   Vaan älä lentäissäs
  Pois vaihda sydäntäs.
   Oo kerskausta vailla
  Ja nöyrä koivun lailla,
   Mi kaunis paikallaan
  Nöyrästi aina muistaa,
   Ett' tuhansista puista
  Hän metsäss' yks' on vaan.
   Isääsi tottele
  Ja kunnioita! Se
   Se käy niin sujuvasti,
  Kun teet sen iloisasti.
   Ja äitis rukoilus
  Sull' olkoon pyhä aivan;
   Palkitsee äidin vaivan
  Vain lapsen rakkaus.
   Maan päällä oppi on
  Suur'valta verraton;
   Siis kuule opettajaas.
  Hän valon luo sun majaas.
   Noudappa neuvot vaan
  Sa harmajalta päältä;
   Puu suojaa myrskysäältä
  Myös taimet juurellaan.
   Ja luota Jumalaan,
  Hänt' usko ainiaan.
   Kun elon tyrskyt pauhaa,
  Sä etsi Hältä rauhaa.
   Sit' ilman tyhjää työs
  On, riemus raukee aivan
   Ja usko, toivo taivaan,
  Hyveet ja oppi myös.
   Ja isänmaatas sa
  Hartaasti rakasta,
   Vaikk' usein poljetulta
  Näyttääpi Suomi kulta.
   Sen kasva etehen,
  Sen elä aattehille,
   Ja henkes anna sille,
  Jos Herra sallii sen.
   Siis ollos riemukas,
  Sä leikin kuningas,
   Ja heloita kuin kukka,
  Kuin vehmas nurmen nukka.
   Kevääsi ihana
  Kesälles kukat luokoon,
   Syksylles heelmät tuokoon!
  Sen suokoon Jumala!
  
  
  TYTÖLLE.
  
  [Kuva] Sä kevään lapsi virkku,
  Sä armas pienoinen,
  Niin keveä kuin sirkku
  Tai leivo suloinen,
  Sä kasva nyt, kuin koittaa
  Keväimen sätehet,
  Ja mehiläinen soittaa
  Ja hyppää hyttyset.
  Sä kasva vapahana,
  Sirona, siteittä,
  Kuin koivu solakkana
  Kohoopi metsässä;
  Hän pitkän vartalonsa
  Taivasta kohden luo,
  Juo ilmaa janohonsa,
  Huvia meille suo.
  Kas varpusta, sen kieli
  Vilussai visertää,
  Pahoittaa karvas mieli,
  Mut ilo viehättää.
  Nopeesti anteeks anna,
  Hitaasti vihastu,
  Murhetta muiden kanna,
  Ilosta ihastu.
  Sä kehrää, kudo, soita
  Ja laula riemuisna,
  Ei työ sun ihanoita
  Kasvojas kalvenna.
  Sun ulkonainen suhtas
  Kuitenki halvemp' on,
  Mut sydän hyvä, puhdas
  Se kallein olkohon.
  Se tiedä, ett'ei luonut
  Saa Luoja alhaiseks,
  Kuin hän on tulla suonut
  Sun sieväks tyttöseks.
  Sä lemmi isänmaata,
  Hyvyyttä, valoa,
  Sä näkyville saata
  Ylevää, jaloa.
  Sä lemmi niinkuin päivä,
  Mi sumut haihduttaa,
  Kuin kevät ennättäivä,
  Mi kukat kasvattaa.
  Sä lemmi niinkuin kaste
  Aamulla ruohossa,
  Mi kuivuu päivää vasten,
  Mut auttaa kasvua.
  Maailman korskeilua
  Sä karta ainiaan,
  Se vahingoittaa sua,
  Sä vartu parempaan
  Sä oikeasta väärä
  Tarkasti eroita.
  Sull' ylevä on määrä:
  Ijäinen kunnia.
  Hyvyys on kaunistusta
  Parasta laadultaan,
  Äl' yhtään imarrusta
  Sä ota kuullaskaan.
  On tuoksu neilikalla
  Enemmän viehtävä,
  Ja ruusu kunnahalla
  On kauniimpi kuin sä.
  Ja jospa saanut oisit
  Sä loiston auringon,
  Ja omistaa jos voisit
  Tuhanten suosion,
  Mut sydän jos vain sulla
  Ois kova, katkera,
  Sä kuinka voisit olla,
  Jumalan lapsena.
  Sen tähden lapsi virkku,
  Sä armas pienoinen,
  Niin keveä kuin sirkku
  Tai leivo suloinen,
  Sä pysy Luojan lasna
  Ja kasva, kukoista,
  Ja tuoksu autuasna
  Eloa ikuista.
  
  
  KALLIS KYSYMYS.
  
  Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja
  kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,
  eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana
  siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,
  ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:
   _Rakastatko minua?_
  Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui
  pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.
  Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo
  hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei
  vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!
  Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi
  olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,
  sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt
  hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte
  tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän
  muuta?
  Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama
  kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä
  rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja
  ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä
  rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle
  anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin _et tahdo_ rikkoa.
  Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on
  viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on
  Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän
  rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä
  tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren
  Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;
  siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan
  kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle
  haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka
  on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan
  pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan
  polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.
  Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan
  puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:
  rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin
  tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla
  ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:
  rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää
  pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:
  kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä
  ystävällemme leiväksi!
  Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,
  vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:
  joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja
  tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!
  huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin
  pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.
  Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi
  häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki
  kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja
  hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.
  Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa
  vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi
  ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat
  kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi
  päiviksi Minnan pianon kieliltä.
  Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei
  pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja
  ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon
  hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat
  metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,
  kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa
  sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon
  tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko
  minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja
  helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja
  hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.
  Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.
  Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko
  meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin
  muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä
  saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,
  mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,
  jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan
  tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen
  mies.
  Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta
  valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.
  Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja
  taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa
  ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin
  myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä
  ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.
  Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,
  Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma
  Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja
  taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra
  vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että
  teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen
  on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa
  pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet
  isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,
  joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne
  antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa
  ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä
  rakastaisi!
  Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on
  täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.
  Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa
  huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään
  samaa: rakastatko minua?
  Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,
  langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua
  rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.
  Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein
  olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja
  suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän
  rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!
  No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua
  kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun
  tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?
  
  
  [Kuva Pikku Walterin merkilliset vaiheet.]
  
  
  PIKKU VALTTERIN MERKILLISET VAIHEET.
  
  
  Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.
  Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.
  
  Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi
  kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine
  vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä
  aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.
  Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka
  suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen
  takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on
  järvi, järven takana kylä, ja ylt'ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,
  väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.
  Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,
  mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut
  portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin
  vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja
  Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,
  Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja
  Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.
  Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa
  koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän
  osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää
  sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,
  heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia
  kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda
  kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,
  kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,
  heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,
  nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä
  karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.
  Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin
  varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.
  Saatpa kuulla.
  Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn
  laidalla ja sanoi, suudellen häntä: "tänään on Heinäkuun 20 päivä.
  Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!"
  Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo
  vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat
  iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen
  tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja
  Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei
  muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja
  sehän pääasia olikin.
  Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi
  hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes
  syntymäpäivänsä.
  Yks' kaks' oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän
  edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli
  jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli
  käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä
  ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet
  kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; -- olipa hänestä
  erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti
  silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet
  saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti
  kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi
  ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään
  veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli
  yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä
  se ei toki ollut.
  Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli
  rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja
  oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan
  nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän
  ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se
  saikin, nimittäin Lunkentus.
  "Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan," lupaili isä, "ja silloin saat
  koettaa, mihin Lunkentus kelpaa."
  "Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä
  kammoon järveä", sanoi äiti huolestuneena.
  "Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?" kysyi närkästyen
  Valtteri.
  "Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen", sanoi isä. "Yksin et saa
  järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi."
  Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä
  Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat
  uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä
  hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli
  eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas
  ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.
  Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja
  rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman
  hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen
  ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne
  pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta
  vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.
  Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät
  marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien
  kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli
  viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin
  teki Valtterin mieli koetella laivaansa.
  Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti
  muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen
  tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri
  mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se
  keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti
  se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri
  seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian
  etäällä Kuuselan maantieteessä.
  Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi
  havaslanka Valtterin kädestä ja -- hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt
  omin päin aavalle järvelle.
  Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett'ei
  hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus
  pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! -- Lähellä asui
  kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha
  taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi
  kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä
  seipäällä.
  Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.
  Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei
  kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti
  paljon nopeammin.
  Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli
  yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.
  Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että
  Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.
  Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen
  keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,
  hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi
  rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että
  airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. --
  "Luuletko minun pelkäävän!" sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen
  kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja
  Valtteri putosi päistikkaa järveen.
  "Ei hurjempata poikaa!" huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että
  toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin
  tukkaan ja nosti hänen veneensen. "Uh", sanoi Valtteri, kuin pääsi
  ahventen valtakunnasta.
  "Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!" huusi hän ensimmäiseksi, suu
  vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät
  sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.
  "Mitä minä huolin Lunkentuksesta!" ilveili Joonas, puoleksi mielissään,
  puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan
  takaisin.
  Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena
  päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,
  kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett'ei tuo vaarallista
  ollut, kyllä hän uida taisi.
  "Niin kyllä, kädet pohjassa", nauroi Joonas.
  "En tuntenut mitään pohjaa", sanoi Valtteri ylpeästi. "Jos olisit
  antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan."
  "Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?" sanoi äiti. "Lotta,
  juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!"
  Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. -- "Heillä on vain pieni poika ja
  isonlainen tyttö", sanoi hän. "Tässä on tytön paita ja raitainen
  pyhähame sekä sukat ja kengät."
  "Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?" kysyi Valtteri.
  "Täytyy, poikaseni", sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan
  ei ollut väittäminen. -- "Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs
  sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut."
  Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin
  veikeältä raitaisessa hameessaan.
  "Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!" sanoi Lotta. Mutta Valtteri
  viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks' aikaa, kuin hänen
  vaatteensa kuivivat.
  Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi
  hänelle: "voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?"
  "En minä ole tyttö", vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.
  Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen
  luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: "en minä ole tyttö, minä olen
  mies."
  "Vai niin", sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.