Köyhää kansaa; Salakari - 6

naiseen vaikutuksen.
Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark
kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta
siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.
»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi.
»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?»
»Se riippuu teistä», sanoi Nymark.
»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.»
Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei
ollut siitä millänsäkään.
»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki
ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander,
miellyttääkö teitä volantin heitto?»
»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark.
»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.»
»Minä vakuutan.»
»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.»
Hän hieman arasteli sitä kysyessään.
»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä
sillä aikaa».
»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander.
»Ei, juomme kahvia ensin.»
Hän meni sitä toimittamaan.
Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan
pöydällä.
»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta.
»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen
yhdistys.»
»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark.
»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa
totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi,
ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?»
»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä
Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut
vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.»
»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos.
Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee
nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin
kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa
vallattomuutta ja irstaisuutta.»
»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra
varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä,
taide taidetta, uskonto uskontoa.»
»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se
ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen
kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin
haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei
myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän
aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri
tavoittelee.»
»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan
uskonnon kanssa.»
»Minkätähden ei?»
»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.»
»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei
tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.»
»Ja laittelee rajapylväitä.»
»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne
oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden
vaarapaikkojen merkkejä.»
»Salakarien--?»
»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.
»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä
muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin
siellä ylhäällä.»
»Minäkö siitä muistutan?»
»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.»
»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?»
»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka
palaa.»
»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän
pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.»
»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.»
Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.
»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?»
»Alvan niin.»
»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta,
tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?»
»En mitään, sillä minä en tunne häntä.»
»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä
tuntea?»
»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.»
»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?»
»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin
saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.»
»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä
täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja
täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot
rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään
peitetä, eikä mitään salata.»
John hymyili.
»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan
rouvansa lukea Zolata.»
»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee
jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.»
»Minäpä en estelekään», hymyili John.
»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.»
»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea.
Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.»
»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä
siveellisyyden apostolia?»
»Sinne se hiukan kallistuu.»
»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä
joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!»
»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!»
»Olen valmis.»
»Entä John?»
»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.»
He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä
kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka
kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin
sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä
ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin
mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet
esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina
väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät
jalkansa kahisevien helmojen alta.
»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi
Nymark Laganderille.
»Elä vaan rakastu toisen omaan.»
»Minä hänet ryöstän Karellilta.»
»Nono.»
»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt
varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.»
»Mistä sen tiedät.»
»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin
aviomiehet.»
»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen
suosioonsa?»
»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.»
»Hurja!»
»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän
yksitoikkoisuudessa.»
»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin
renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.
Nymark kohotti keppiään.
John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki
sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli
pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin
volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta
sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös
verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.
»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän.
»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä.
»Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena
Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme
salaa mitään herroilta.»
Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten
kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman
luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan.
»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös.
Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan
rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin
aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän
likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen
pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää
ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen.
Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa
kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin
rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani
heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.
»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole
tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on
luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän
valppaampia.»
»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä
on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.»
»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa
takanamme.»
»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.»
»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.»
»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu
mieleeni keskustelumme viime kerralta.»
»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin
juuri näinä päivinä», hymyili Alma.
»Oikeinko todella?»
Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat
tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta
miehen ja naisen välillä.
»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?»
»En vielä.»
»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken
hävitetä», hymyili Nymark.
»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte».
Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi
tahtonut sitä keskustelua uudistaa.
Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.
»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään
kotinsa ulkopuolella.»
Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat
pienen salaisen liiton.
»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen
tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa».
»Eläköön vapaus», sanoi Karell.
»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun
puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?»
»Tietysti ei.»
»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä
taipumaan?»
»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.»
»Kuuletteko, rouva Karell?»
»Kyllä.»
Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli
hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun
toiseen.
Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas
valkoiselle hiviölle.
»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?»
»Sopii koettaa.»
»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.»
»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole
kenellekään iloa.»
»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander.
He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle.
»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen
sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa.
»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette
kenestäkään välitä.»
Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä
John ja Lagander menivät alas lehtimajaan.
»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä
varten kietaisi sen käsivartensa ympäri.
Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen,
niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin
vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi,
mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.
»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli
tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.»
»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon
tavan heittäneet.»
»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea
saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois,
niinpian kuin vyyhti on lopussa.»
»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne
hallitsija.»
»Kuinka voitte sen tietää?»
»Noo--.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän
hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin
ritariajan tavat.»
»Nimittäin?»
»Galanterian.»
»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua
meidän aikana.»
John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki
jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui
luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi
hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle.
Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia
kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja
saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.
Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle.
Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja
huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan
heiluttelivat.
Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän
ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat
epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen
aivoissaan.
Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein
saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat.
»Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se
merkitsi »usein».
Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa
julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne
sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän
johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen
muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien
muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että
ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä
esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni.
Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko
hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että
John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri
senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle.
Yksinomaan hänelle...
Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi...
Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa,
keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi
valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja
tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja
kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia
silmäyksiään,--silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään
aikaan...
Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai
moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen
syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan
oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten
rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli
vahva turva rakkaudessaan John'iin...
Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen
kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja
iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä
se omituisuus ei haitannut...
Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion
osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi
vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin
John!...
Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä
viihtymään.
»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi.
Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui
vuoteelle.
»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä».
»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.»
Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui
hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli
nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli
äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä
kääntänyt silmiään häneen.
Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi
»gää», herättääkseen hänen huomiotaan.
»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen
rinnan Helmin suuhun.
Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä
jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein
nukahtikin.
Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin
ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in
kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.
Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun
Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani
kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa.
Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin
ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja
puhutteli häntä.
»Täälläkö sinä vielä istut?»
Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen.
John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä
lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä.
Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan
hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla
myöskin liikuttavan suloisilta.
»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.
Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään
puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään
kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.


V.

Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto
antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava
kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai
tehdä työtä.
John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja
kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän
nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään.
»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa
järjestellä».
John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi.
Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki
ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden
ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja
tasoitti mullan päältäpäin.
Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin
olivat puuhatessa valuneet alas.
Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen.
Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä
huoneesen, joka oli jo puhdistettu.
Ei, hän ei tahtonut häiritä.
»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin
hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.»
Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se
tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä.
»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti
Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen.
»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.»
Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä
tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi.
Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän
väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan,
oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan
käymään.
»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin».
Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui
päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli
aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin.
Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen
kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten
ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle
tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi.
Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta,
joka ei oikeastaan ollut juuri mitään.
Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty;
nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä
ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä
ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan
sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään
kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat
sisään.
Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut
huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi
vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin
muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia
ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli.
Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret
vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei
seurannut vastaavaa iloa.
Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei
siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka
puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja
mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut.
Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua
saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain
panettelemista.
Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa
nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään.
»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?»
sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita.
»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.»
Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään.
»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.»
»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.»
Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän
oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta
kuolettavasta tyhjyydestä.
He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.
»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin
tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset
olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.»
»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä
pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?»
»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos
kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.»
»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin
alotamme taistelun?»
»Tänä iltana.»
»Ja millä tavalla?»
»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä
lupauksestanne.»
»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.»
»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka
sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.
»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.»
Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään.
»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.»
Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään
vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin.
»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma.
»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on
valtuuskunnan kokous».
»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?»
»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri
haluta koko juhlaan.»
»Siinäpä se on.»
Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin.
»Tulkaa te kumminkin.»
»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.»
»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti
jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.»
Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka
hän oli sattunut saamaan käsiinsä.
»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden»,
vastasi John vakavasti.
Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään
sanoa.
»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta
sitä kuitenkin pidetään pahana.»
»Ken pitää? Te itse?»
»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.»
»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin,
tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin
ahdasmielisyyttä.»
Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään
painoi hän nenäliinaa kasvoilleen.
»Kuinka lapsellinen minä olen.»
»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista
sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.»
»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville,
niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.»
»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille
elämä tarjoo ihanampaa onnea.»
Nymark tarttui hattuunsa.
»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?»
»Tahdotteko tehdä niin hyvin?»
»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.»
»Näkemään asti!»
He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen.
»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään,--»ei
kumma, että hänen seurassaan viihtyy».
Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja
maantieteen kanssa hänen luokseen..
»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin
vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.»
»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.»
»Pappa ei ole kotona.»
»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.»
»Kun minä en löydä.»
Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään.
»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta.
Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista
poikaa.»
Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti
häntä salissa.
»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui
sisään.
»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen.
»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.»
»Mahdatte olla tuntija.»
»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.»
»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni
uusia.»
»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?»
»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle
tuommoisessa.»
»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa
teille vertoja vedä.»
»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen
katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen.
Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas
kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi».
»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle.
»Mikä hänen nimensä on?»