Köyhää kansaa; Salakari - 1

Total number of words is 3771
Total number of unique words is 1904
26.3 of words are in the 2000 most common words
36.9 of words are in the 5000 most common words
42.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI
Kirj.
Minna Canth

Otava, Helsinki, 1917.



KÖYHÄÄ KANSAA


I.

Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi
vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.
Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä
hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi
itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki
turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja
huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän
pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja
sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari
kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä
karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen
hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta
mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.
Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui
kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat
roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut
nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä
pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut
oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.
Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka
lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti
samassa vähän silmiään.
»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.
»Eikö liene kipeä.»
Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta
vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen
peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,
Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni
ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja
jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli
Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja
teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli
menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen
syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.
Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen
vähän tyyntymään.
»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.
»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan
apua».
»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»
»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat
oikeita kunnollisia.»
»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»
Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun
ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.
»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo
aamusta käymään tohtorin luona.»
»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,
joka oli lapsen ympärillä.
Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat
märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.
Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä
entisten porojen päälle.
»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,
joka oli pukenut päälleen.
Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.
»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei
niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.»
Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään
valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean
näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki,
toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli
niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin
viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta
hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään
ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään
viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta
mihinkään ilman häntä.
Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua
tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän
heräisi.
Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli
sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi
sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi.
Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän
kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja
teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin
tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja
vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan
haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota
pikaa suussa.
Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi
hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi.
Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin
oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi
omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä
oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin
huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta
hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka
oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka
ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen;
mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo
poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan
koetti eikä sittenkään onnistunut.
Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia,
vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen
kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä
oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä
tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan
sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti
syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.
Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran
kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään
kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa.
Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi
jäähtyi.
Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan
päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta
vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama
vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin.
Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni,
eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi
esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis
välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen
katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan
lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen
hyvin viihtyivät.
Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat
tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.
»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi.
»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin
olen huoneen siivonnut.»
Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja
läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.
Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni
nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun
Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s,
hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat
viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä
kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.
»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.
»Pihalla, kuinka niin?»
»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri
uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan
syrjästä leikannut.»
Hän taukosi hengästyneenä.
»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.
»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En
minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko
leivän.»
»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.»
He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti
kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven
käyvän.
»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!»
Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen
toivo. Kädet olivat seljän takana.
»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.»
Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.
»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan
taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.
»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?»
Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.
Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.
»Ville!» huusi äiti.
Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään,
eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli
hänen luokseen.
»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.»
Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.
Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.
»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri.
Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.
»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti
kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?»
»Petu, yhyy.»
»Mihinkäs Petu pani lopun?»
»Tuonne, yhyy.»
Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin
itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.
Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta
kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen
silmäyksen.
»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».
Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.
»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui
Mari hänen jälkeensä.
»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan
liiterin ovesta pihalle.
Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä
käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut.
Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa
puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka
hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.
Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui
Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.
»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.
Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena.
Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti
tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka
poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin
kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti
hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski
vitsalla paljaasen ihoon.
»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.
Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin
käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku
Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut
omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan
päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.
Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa.
Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka
rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen
raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia
pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos
hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?
Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.
Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.
»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin
minä sinut vaivaiseksi pieksän.»
Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät
suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna,
vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.
Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle
käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri
suurella mielihalulla.
»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.
Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut.
Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä
perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt
maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan
loput kaappiin isää varten.
Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan.
Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille
sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.
»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.
»Jumal' antakoon», vastasi Mari.
»Eikös Holpainen olekaan kotona?»
»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»
Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan
kuluttua hän taas alkoi:
»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi
päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa,
enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»
»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.
»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee
teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»
»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.
»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime
kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin
totuus.»
»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi
raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»
Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua.
Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta
pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet
murheesta mitään.
Heikura vetäisi muutamia savuja.
»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.
Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»
Mari itki.
»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»
»EL»
»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus
pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.»
»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan
ole noita rohkealuontoisia.»
»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs
elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.»
»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä
peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen
markan arvosta.»
Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä.
»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa
tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin
täytyisi kai tyytyä noihinkin.»
Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin
toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet
ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone
tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt.
Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet
uuden ja avaramman leikkipaikan.
Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat,
joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle:
»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö
rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.»
»Viivyttekö kauan?»
»En kuin siunaaman hetken.»
Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli
semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut
oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi
tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti
laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat
jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.
Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas.
Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin
syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan
mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut.
Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä
käsitti.
Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.
Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän
haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja
lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan
paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei
tahtonut pystyssä pysyä.
Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle
kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena
ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat
muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen.
Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta
toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas
kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan
niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja
koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän
tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän
siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut
hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten
kuinka kovaa tahansa.
Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois.
Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti
jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli
Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka
jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He
pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta
ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja
heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä
tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran
kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut
ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he
olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja
tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin
omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta
semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää;
monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa.
Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen,
vai muutenko tuttu vaan.
»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari
itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...»
Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä
kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut.
Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.
Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän
auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo
jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät...
Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo
hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen
luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman
lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan,
ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller
tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.
Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa.
Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka
kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona;
valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen
ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti
hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin
lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat,
sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella
hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan
käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä
viikossa.
»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää
tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana».
Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten
pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan
niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe,
useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin.
Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun
niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin
puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen
kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi
täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa.
Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi.
Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta
kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa
yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä
huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei
hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala
totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma.
Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli
jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos
antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti
sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi
sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja
meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin
lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla
kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä
armahtaisi.
Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään
odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi
rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin.
Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa.
Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai.
»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta,
näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä
minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.»
»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari.
»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.»
»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.»
»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten
ensimmäisestä ovesta.»
Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja
oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet
liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä.
Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki
tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja
meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto
lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin
uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa,
hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei
vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään
alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään
yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä.
Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui
lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa
oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui
päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras
tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin
koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo
lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan.
Hän rykäisi...
Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva,
kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä
puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui
likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä
kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei
huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu,
rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla
toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät.
Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:
»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa
velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä
maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.»
»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut
pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.»
»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on
niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä
paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin,
ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse
minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin
jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta
kuin käteistä rahaa vastaan.»
Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja
läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui
portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt
arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni
jo ehkä itki kotona.
Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan
eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta
käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset
juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla.
Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa
liikkeelle.
»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian
vaivaloista?» hän kysyi.
»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka
katkeaisi tuohon paikkaan.»
»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.»
»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina
kerrallaan.»
»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on
meno?»
»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.»
»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua
minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän
sukkelammin.»
»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.»
»Mistä olette kotoisin?»
»Karttulasta.»
»Elääkö teillä mies?»
»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää
kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja
kuivaksi.»
Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.
»Eikö teillä ole apua kunnalta?»
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Köyhää kansaa; Salakari - 2
  • Parts
  • Köyhää kansaa; Salakari - 1
    Total number of words is 3771
    Total number of unique words is 1904
    26.3 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 2
    Total number of words is 3822
    Total number of unique words is 1875
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.6 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 3
    Total number of words is 3728
    Total number of unique words is 1718
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    36.6 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 4
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1880
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 5
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1798
    28.6 of words are in the 2000 most common words
    38.4 of words are in the 5000 most common words
    43.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 6
    Total number of words is 3534
    Total number of unique words is 1779
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    37.6 of words are in the 5000 most common words
    42.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 7
    Total number of words is 3576
    Total number of unique words is 1772
    27.0 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    42.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 8
    Total number of words is 3667
    Total number of unique words is 1852
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 9
    Total number of words is 3657
    Total number of unique words is 1798
    26.9 of words are in the 2000 most common words
    37.8 of words are in the 5000 most common words
    43.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 10
    Total number of words is 17
    Total number of unique words is 16
    18.7 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    43.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.