Köyhää kansaa; Salakari - 7

Total number of words is 3576
Total number of unique words is 1772
27.0 of words are in the 2000 most common words
37.5 of words are in the 5000 most common words
42.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.»
»Kaikkien yhteinen?»
»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta
valitsee kukin omansa.
»Onko tuo paroni joku lyseolainen?»
»Luultavasti.»
»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.»
»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa
liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.»
»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian
paljon.»
»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.»
»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.»
Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti
käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!»
»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen.
»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.»
»Kuinka voitte olla noin paha?»
»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä
kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg.
Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.»
»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?»
»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee
toki hiukan leikkiä laskea.»
»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?»
»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee
vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.»
»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?»
»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden.
Eikö totta?»
»Teille täytyy väkisenkin nauraa.»
»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?»
Hän tarjosi käsivartensa.
»Mihinkä?» kysyi Alma.
»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.»
Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi
vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt
häntä hetkeksikään silmistään.
Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet
Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä
vajosi alas tuoliinsa.
»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.
»Minkätähden ei?» kysyi Alma.
Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.
»Terveytenne ei sitä siedä.»
»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.»
Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui
kavalierinsa käsivarrelle.
»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan.
Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen
sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka
häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän
nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin.
»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata
silmiään.
»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark.
»Elkää toruko, minä olen taas terve.»
»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.»
»Täytyy olla kuuliainen.».
Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan
karmiin.
»Kuinka kalpea te vielä olette.»
»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan»,
hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.»
Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma
täydellisesti.
Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti.
»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa
teitä laske», hän sanoi.
Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista,
puhelivat iloisesti ja nauroivat.
Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan,
osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta
sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät
rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon
vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi
puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista
ollenkaan.
Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta
ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle.
»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John.
»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä
välittänyt tulla ruualle.
»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin
suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa
rintaa.»
»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina,
joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat.
»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.»
»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti,
»antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette,
kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.»
Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja
jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään.
Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli
ja koputti ruutua.
»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!»
Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa.
»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John
ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä,
Hyvärinen ja Pääkkönen.»
»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen.
»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John.
ja tuli sisään.
»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?»
Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja.
»En ole kipeä, muuten vaan heikko.»
»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen.
Alma el virkkanut mitään. John nousi.
»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el
ole osannut mitään tänäpäivänä.»
»Kyllä.»
Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko
päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen
illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä
ilahdutti.
Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin
olikin.
Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa.
Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut
hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun
helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle.
Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri
halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja
tässä puvussa.
Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä
tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko
ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään.
Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli
näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen
käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä
pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien
pohjana.
Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään
lattialle ja juoksi avaamaan ovea.
Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän,
kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata.
Alma punastui.
»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti.
Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä.
Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu?--Hän koetti
hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta.
Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään
asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen
peiliin.
»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä.
»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia.
Nymark vetäisi sen lähemmäksi.
»Kenties tahtoisitte levätä?»
»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.»
»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.»
»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?»
»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte
entisille katsantotavoille.»
»Entisille?»
»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte
irtautua.»
Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama
kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut
uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei
hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli
vastaan vai pahaa,--eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa
se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.
Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin
oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta
eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin
vertaista seurakumppania ollut.
Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.
»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.»
»Entäs nyt?»
»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt
teitä».
»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.»
»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.»
»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte
päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.»
Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun
odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan.
Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään
saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä
hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän
päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen
koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma
oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli
kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan
oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia
voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja
tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli
hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän
rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei
unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos
hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin
Nymark tehnyt.
»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä.
»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme
toisiamme pian.»
»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen.
Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret
poskille.
»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.
Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa
tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei
hän ajatellut mitään,--eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia
kuumotti ja suloinen tunne täytti poven.
»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?»
Alma kavahti samassa pystyyn.
»Arvi, oletko lukenut läksysi?»
»Olen. Jos mamma kuulustelisi.»
Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa
kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti;
sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan;
Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.
Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.


VI.

Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas».
»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi.
»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma.
Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin
Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman
pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne
Garborgin »Mandfolk» muiden muassa.
»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John.
»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?»
»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa
Mandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta
etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän
kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.»
»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.»
»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä
ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.»
»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.»
»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon
ajatuksilla päätäsi vaivaa.»
John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna
hänen kätensä pois.
»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?»
»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.»
»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.»
»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.»
John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni
kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi
sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä.
»Hm», äänteli hän lyhyesti.
Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään.
»Hm!»
Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.
»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.»
John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä
nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse;
he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.
Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti
päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.
»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään
minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että
minulle.»
Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä
vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä.
John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että
tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.
Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona.
John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin
Alman ääni kuului hänen jälkeensä.
»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.»
»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.»
Hän hymyili.
»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.»
Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille.
»Eikö se ole kaunis?»
»Onhan se.»
Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti
häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi
pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille.
»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin».
»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.»
John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma
puikahti hänen käsistään pois.
»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi.
John meni kamarin ovelle.
»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.»
Mutta Alma alkoi puhua muusta.
»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.»
»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.»
»Ei sitä auta katsoa.»
»Tietysti ei.»
»Minun vaan--» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista--»pitäisi olla
näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.»
»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun
kamarissani.»
»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina
menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.»
»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt
harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä--? Tämä minusta olisi juuri
oivallinen tilaisuus.»
Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään.
John katsoi erästä kirjaa pöydällä.
»Nymark on käynyt täällä?»
»Pistäytyi äsken pikipäin.»
John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi
hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa.
Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni,
mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli.
»Itkeekö Helmi, vai--?» kysyi John hymyillen.
»Ei, ilman minä--. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti
työnsä syrjään.
»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.»
Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa.
John rypisti hiukkasen otsaansa.
»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark.
»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.»
»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.»
Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan
ylös.
»Mitä se oli?»
»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.»
»Höyrylaivalla Imatralle?»
»Sinä siis jo tiedät?»
Nymark katsoi Almaan.
»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.»
»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva
Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.»
»Mitä sanot, Alma?»
»Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu
sinusta.»
»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.»
»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis
tulette?»
»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?»
Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä.
»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John.
»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni,
etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva
Karell.»
Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea.
»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen.
»John ei ollenkaan estellyt.»
»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.»
»Muistatteko, kello seitsemän?»
Nymark otti häntä kädestä vielä kerran.
»Muistan, muistan!»
John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän
päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään.
Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli
vakavasti Almaan.
»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi.
»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti.
»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan
tuumaan?»
Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi
vaan.
»Tiesitkö sen, Alma?»
»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa.
Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti.
»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen
kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti».
Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä
istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen.
»Niin, Arvin luvut--»
Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä.
Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin
ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja
laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla
mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä
palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin
nuorentunut jälleen.
Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan
ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla.
»Etkö saa antaa?» kysyi John.
»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko
lienee kello?»
»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?»
John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla
loistavilla silmillä:
»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.»
»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen
makuulle.
Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä
unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja
lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja
niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka.
John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn
kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka
hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin
kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen
verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman
närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse
hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä
mieltyneen huvituksiin.
Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei
haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei
joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin,
varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta
Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita
vanhoja konvenansitapoja.
»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä
koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne
samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa
toista ja tuskittelee.»
»Niin, mutta kumminkan--» koetti Alma vielä väittää.
»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä
havaintoja!»
Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi,
pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat
tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan
melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion
eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa
istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.
»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän?
Ooh, lyömmekö veikkaa?»
Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä
lopettamaan.
»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme»,
hän sanoi.
Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John
jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.
Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan
miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti
esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.
Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli
raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se
riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit
olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä
valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne
ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei
auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin
kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat
suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?
Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi
laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia
esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä
kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä.
Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset
murheensa.
»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi
rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja
pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle,
suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei
edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen
niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö
heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.»
»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa
pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle
kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää
noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa
kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.»
»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa,
niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...»
»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!»
Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja
hopeanhohtavassa harsopuvussa.
»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?»
»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John.
Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka
paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle
maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat
raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.
»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?»
»Kun en jaksa enää.»
»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan
viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.»
John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen.
»Jalanko menet?» hän kysyi.
»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.»
»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä
ajattelet?»
»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.»
»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?»
»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt,
John!»
Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten,
ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän
molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä.
»Hyvästi!»
»Hyvästi! Elä kylmety!»
Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.
Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin
äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa
ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien
takaa, joita ei muulloin milloinkaan.
He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli
kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark
oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan
äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut
Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei
ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo
katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset,
kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari
peitti...
Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa
oli ympärillä.
Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.
Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat
keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin
kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti
käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.
»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?»
»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.»
»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.»
»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.»
Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten
seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa.
Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat
kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja
se alkoi häntä harmittaa.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Köyhää kansaa; Salakari - 8
  • Parts
  • Köyhää kansaa; Salakari - 1
    Total number of words is 3771
    Total number of unique words is 1904
    26.3 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 2
    Total number of words is 3822
    Total number of unique words is 1875
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.6 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 3
    Total number of words is 3728
    Total number of unique words is 1718
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    36.6 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 4
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1880
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 5
    Total number of words is 3631
    Total number of unique words is 1798
    28.6 of words are in the 2000 most common words
    38.4 of words are in the 5000 most common words
    43.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 6
    Total number of words is 3534
    Total number of unique words is 1779
    26.5 of words are in the 2000 most common words
    37.6 of words are in the 5000 most common words
    42.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 7
    Total number of words is 3576
    Total number of unique words is 1772
    27.0 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    42.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 8
    Total number of words is 3667
    Total number of unique words is 1852
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    42.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 9
    Total number of words is 3657
    Total number of unique words is 1798
    26.9 of words are in the 2000 most common words
    37.8 of words are in the 5000 most common words
    43.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhää kansaa; Salakari - 10
    Total number of words is 17
    Total number of unique words is 16
    18.7 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    43.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.