Köyhää kansaa; Salakari - 3

jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.
»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...»
Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä,
pimeyteen alas...
Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin
takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?
Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita
toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...
»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...»
Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi.
Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne
repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat
kätensä ristinpuun ympäri ja huusi...


II.

»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?»
Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili
hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän
oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen
häntä tarkemmin.
»Mikä sinun on, kah!»
Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta
peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.
»Mitä sinä huusit?»
»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin».
»Ketkä?»
»Ne, ne samat.»
Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin
hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha
aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä
karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille
lähettää.
»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä
ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.»
Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.
»Oletko sinä kipeä?»
»En. Kuinka niin?»
»Kun olet ihan vesimärkänä.»
Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.
»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»
»Unta kait.»
Mari pöyristeli sitä muistaessaan.
»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.»
Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.
»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.»
»Palakoon sitten.»
Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa,
valmiina pian jatkamaan unta.
»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen
päälleen.
Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen
hartioihin.
»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat
näyt taas tulevat».
Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne
kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa.
Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä
hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen
taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä,
ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa,
vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi
heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat
murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin
ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei
tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen
mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli,
eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa
lopettaneet.
Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät
hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...
Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä
vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon
takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan
herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan
nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen
selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta
vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista
viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti
puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni,
toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois
noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan
herkesi heitä uhattelemasta.
Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.
»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»
Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti
häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi
hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta
hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen
kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.
»Minkätähden sinä minua löit?»
Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä
uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.
»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»
»Olen.»
Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi
olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän
pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.
»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?»
»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.»
»Oletko sinä kipeä?»
»En. Pahoja unia näen.»
»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»
Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle
kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.
Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja
»herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein,
sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli.
Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka
tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä,
nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän
jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.
»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?»
Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi,
sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne
pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä
sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä
heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä
se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin
selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan
katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen
miestään.
»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa
pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla
kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.»
Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat
tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.
»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.»
Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun
uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään
nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki
onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten
viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.
»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.»
Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen
niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut,
hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni.
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen,
silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi...
Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi
miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ...
hiljaa...
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...
Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli.
Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi
paranemaan?
Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi
kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen,
sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...
Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.
Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä
hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt
ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse,
kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko
ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut
syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi
heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta
enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä
ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä
Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui
kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari
sai levätä...
Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan
lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi
pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi,
kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä
kyllä auttaisi...
Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi
heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari
havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen
luokse.
Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti
tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu
taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan
karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä
auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä,
missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja
uikuttaminen muuttui itkuksi.
Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja
liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.
»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne
viereesi?» kysyi Holpainen.
Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän
tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle
rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä
huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni
oli heikko ja käheä.
»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.
Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut;
nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun.
Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa
itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen
ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta
vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän
itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.
Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta
odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä
unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja
tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä
hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli
pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui
hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta
tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan
olikin.
Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa
pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä,
kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa.
Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla
asiasta keskustelivat.
»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri.
»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää
Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä
mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»
»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua
pahimmasti peloitti.»
»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan,
mutta vastasipa sentään.»
»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»
»En.»
»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta
nostettu.»
»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin
kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»
»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä
huonoja.»
»Kyllä, kyllä.»
Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut.
Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän,
tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.
Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni
heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut
rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi
lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita
eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä
tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen
vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni
mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta
entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei
voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat
yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella
ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä
huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä,
missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat
hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä
katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki
hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin
hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään
toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään
olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta
muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku
toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut,
syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä
haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla,
kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen
sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata
kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun
hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän
tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.
Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen
puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei
kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli
vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä
enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä
perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei
sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.
Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.
»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?»
Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois
tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee,
eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat
kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan
käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki
kuolemata.
Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli
lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo
pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen
karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä
nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni
takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää
piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua
kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.
Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli
hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän
leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen.
Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä
pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu
siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä
tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne,
joita arveli pahoiksi.
»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi
Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että
vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.»
Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä.
»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti,
mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja,
sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen
sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu
tulisi lapsen vaivoille.
Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät
jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän
lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät
häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään
kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä
hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman
kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään
verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin
kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas
huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle,
lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun
hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen,
täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät
vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki,
mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt,
eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.
Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella
hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni.
»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi.
»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen.
Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut
alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan
Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei
enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi
ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä
räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen.
Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin
vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut.
Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet
olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus
oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan
hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen
läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.
Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät
pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia
syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi.
Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei
rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen
oli luvannut.
Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana.
Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen
kaikki loppui.
Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi
hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli
rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt
kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi
sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin
itkettämään.
Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.
»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se
kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
kiitetty olkoon.»
Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa.
Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan
alle.
»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se
kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.»
»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen.
Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä
puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi.
»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka
käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.»
»Kyllä, kyllä.»
Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi
luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli.
»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen.
Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.»
»Ei, ei, ole huoletta.»
»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen
markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja
kukka, käteen ja ranssi...»
Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva
teki miehen uudelleen levottomaksi.
Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti:
»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan
lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin,
rupea tuohon.»
»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua,
sitä kirstua...»
»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja
me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan
rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»
Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät
kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi
ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.
Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän
nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä
kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki
Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä,
uhkaava tuli.
Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan.
Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.
»Lähtekää pois», kuiskasi hän.
Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla
töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.
»Äiti, äiti...»
Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle,
hän astui heidän ohitsensa kamariin.
»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja
ottaen sydämestään kiinni.
»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä.
Sanokaa, että minä lähetin.»
Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni
oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen
valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi
vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta,
tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat.
Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen
hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli.
Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin.
»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi
ovelle.
»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan.
Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat
noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään.
Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua
ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut
lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että
Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi.
»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta
odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.»
Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä
hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana
seisoi heidän takanaan uunin luona.
»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.»
Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin
kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen,
toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas
vaatekasalle nurkkaan.
Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia.
»Mustetta ja kynää?»
Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta.
Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos.
»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.
Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti
pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti.
»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui
tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle.
»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä
muuta tehtävää».
»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin...--Liekö
tässä mitään toivoa parannuksesta?»
Hän katsoi lääkäriin.
»Kuinka niin?»
»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne
rupea tuota kuuntelemaan.»
Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan
ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen:
»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?
»Otettaisiinkos häntä sinne?»
»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä
vaivaishoitokunnan esimiehelle.»
»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään
nyt», sanoi Tiina Katri.
Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois.
»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla.
»Ei», vastasi tohtori lyhyeen.
Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan
kuluttua, lausui taas pastori:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja
pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen
ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla
tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan
sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi
pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori--»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi
parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen
kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle
lähettää.»