Köyhää kansaa; Salakari - 2

»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei
mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra
siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä
kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä
kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata
jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema
tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.»
Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi
sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa.
Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat,
olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi
heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas
rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.
»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai
ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta
kiinni.»
Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:
»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole
aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja
neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta.
Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän
talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään
täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä
maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että
olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.»
»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?»
»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä
ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää
kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja
toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.»
»Tässähän se nyt on, piispan asunto.»
Mari laski pojan sylistään maahan.
»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi.
»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.»
»Holpaisia minä olen.»
»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.»
»Ei kestä.»
He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän
tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä
katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja
kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut
häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi
heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi
oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille
saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.
Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi
siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa
hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat
kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään
sisään, mutta ei poika malttanut.
»Anni kuolee», hän huusi.
»Herra siunaa!»
Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä
itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia
taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka
vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin
oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin
asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen
sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan
itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää
perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin
haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä
lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin
ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli.
Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön.
Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni
nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia
olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja
painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut
syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois
rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää,
sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei
pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta
outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa,
sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne
hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken
tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi
todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.
Näin tulivat sanat hänen korviinsa:
»Tule rakas Jesu tänne,
Korjaa meitä maasta pois.
Tule rakas Jesu tänne,
Ota kaikki taivaasen.»
Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut
sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä,
rauhaan ja lepoon hän uupui...
Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat
telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän
nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa,
ennenkuin hän siitä havahti.
Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa
astui sisään.
»Äiti, äiti!» huusi Hellu.
Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.
»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»
Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.
»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»
Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa,
siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne
varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa
keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä.
Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä
puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.
Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän
peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja
hämmentyi vielä enemmän.
»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja,
taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin
hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin
päivänä pantiin pannuun...»
Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan
pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää
muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin
poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan
pahoilla mielin.
Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja
kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän
pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa.
Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.
»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja
nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo
tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta
kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta
siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on
hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on
huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»
Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän
ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.
Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville
seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet
housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni
ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän
vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei
sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti
muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt
parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi.
Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi
kiusoittelemaan:
»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.
»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.
»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»
Rouva nauroi.
»Lieneehän sinulla sentään nimi?»
»Petu.»
»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»
Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää
tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.
Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti
sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen
pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta
ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin
harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois.
Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa
lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin
väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja
poikain silmät hän pesi.
»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes
laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.»
Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat
keskenään puhuivat heiltä lähdettyään.
»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin
syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään.
Vesi el kumminkaan mitään maksa.»
Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja
mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa
kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka
mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.
Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona
paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.
»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella
kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido
tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.»
Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja
Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa,
vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä
valveilla.
Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni,
toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten.
Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää
nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin
seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas
säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni
uudelleen meni uneen.
Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja
eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.
»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat
kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni,
niin olet hiljaa sen hetken.»
Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt,
vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:
»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»
Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari
istumaan.
»Herra siunaa, mikä sille tuli?»
Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni
kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.
»Teitkö sinä sille mitään?»
»En.»
Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon
omalle puolelleen ja tuli katsomaan.
»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta.
Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli.
Kaikki turhaan.
»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.
»Ei se ota.»
»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se
osaisi tälle jotain.»
»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi
Mari mennessään.
Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti
suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.
»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri.
Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia
ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa
asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun
määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli
vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet
vihdoin talttumaan.
»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo
monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.
»Isäntä vei hyyrystä.»
»Ooho!»
Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että
aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä
kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat
ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt
tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto
tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos
suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän
niukemmin.
»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on
sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä,
valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun
pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.»
»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli
mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten
tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole
moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.»
»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta
panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen
tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen
nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on
asettanut.»
»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi
Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia,
joka hienosti valitti unissaan.
»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?»
»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se
on kipeän näköinen kasvoiltaan.»
»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku
jalkojaan kopisteli porstuassa.
Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.
»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?»
Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari
aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan
saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.
»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.
Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat
vaatekasalle nurkkaan.
»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan
piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.»
»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan
kiitos», puhui Lopo.
»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä
palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen.
»Noo?»
»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.»
»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se
riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan
puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän
kuin tavallisesti.»
»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö
puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri.
»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään
paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun
kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin
kuolema.»
Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.
»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.
Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.
»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat
sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä
orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.
Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa
maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna
vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon
viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä
vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»
»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»
»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo
uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»
»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.
»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa,
työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan.
Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä,
vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan
työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla
kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin
valtiokaan.»
»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa
siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja»,
tiesi Holpainen kertoa.
»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä
sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro,
ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla,
minkä voivat, kyllä kosto koituu.»
»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse
ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri.
»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt
velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi
jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin
taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena
eletään.»
»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä
lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo.
»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka
taas oli hereillä hänen sylissään.
»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»
»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.»
Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti
saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.
»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri.
»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä
pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu
kumminkaan.»
Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa
käsivarrellaan.
»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa»,
sanoi hän.
Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.
»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.
»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka
jätin tulelle.»
»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä.
»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen;
odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.»
Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.
»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.»
»Minä sen jo kuulin isännältä.»
»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi.
Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»
»Antaa, äiti, leipää.»
»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee
portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.»
Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä
näkynyt.
Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan.
»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.»
»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä
koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia.
Menkää nyt, niin olette kilttiä.»
»En minä.»
Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän
lakkasi kuin naulaan.
Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen
päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen
vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.
»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi
»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina
Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä,
palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä
seisoko, päästäkää Helluakin likelle.»
Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin
suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu
syrjästä kurotti lusikkaansa.
»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri.
Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli,
perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa,
milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin
paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin
hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja
laski sen sitten pois.
»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli
kätkyen ääreen.
»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.»
Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi
hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin
ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan
täydeltä heille kaikille riittänyt.
Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään
lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä
mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin
unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun,
jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten
pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni
valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.
Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin
varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille
entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen
tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen
uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet
vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle
ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän
puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja
ruunihtava tukka takaraivolta.
Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti
valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi
seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa
haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli.
Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja
risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla
sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä
vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin,
jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit
heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi
itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä
joutuisivat. Herra Jumala!
Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen
rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja
sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun
kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja
synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!
Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki
kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa,
vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen
ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen
kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki
synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi
itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa
ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen,
joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä
pelastaisi.
Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja
alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin
silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että
murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran
huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen
vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti
kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli?
Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki
taivaallisen isän kädestä.
Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi,
eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään.
Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän
köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen
tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä
häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan
päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista
ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu
paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa,
armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli
niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä
saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.
Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas
selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä
taivasta haamotti.
Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun
olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan,
eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei
kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa
kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa
tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti
kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin
tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata.
Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli
sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri
pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille
teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin
pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono
nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa
sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä
Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet,
kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi
ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon
ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.
Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet
niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi.
Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla
hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän