Köyhää kansaa; Salakari - 4

»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme
siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja
ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo
on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien
lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole
oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän
kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan
silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita
miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä
päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla
kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin
itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään
tappamaan.»
»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala
hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista
itseänsä.»
»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa
varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat
maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan
vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään
hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin
kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin
myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.»
»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja
varoitukseksi.»
»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen
ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin.
Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä
minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt,
pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa
hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo
oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on
poikkeaminen tähänkin taloon.»
Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja
totisena.
Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen
luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli
Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä
hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten
oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin
kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat
oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai
jättäisivätkö aamuun.
»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän
kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.»
»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri.
»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan
taas.»
Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat
hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden
nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä
purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla.
Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä.
»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...»
hän uikutti valittavalla äänellä.
»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada
häntä esiin.
»Pois, pois, pois...»
»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen,
»menemme katselemaan kaupunkia».
»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli
Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan».
»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois.--Pois!»
Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä.
»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet
kiinni».
»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...»
Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen
häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä
viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran
kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti
jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla
äänellä.
»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua
kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.»
He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän
alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä.
»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.»
Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen.
Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat
heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.
»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?»
»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri.
He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja
kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.
Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa
näyttämään.
Hoitaja kynsäisi korvallistaan.
»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo
entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?»
»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.»
»Hukassa niitten kanssa on.--Mihinkä se nyt pannaan?»
Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa.
»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.»
Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta,
joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat.
Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen
huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten.
Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä.
Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi
avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin
kerroin suun ja sieramien eteen.
Lapset itkivät ja juonittelivat.
»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.
Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät
yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset
karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä
tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat
lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa.
Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän.
»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.»
Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa
huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman
saastaisuutta.
Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.
»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...»
hän uikutti.
Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.
»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.
»En minä, en minä, en, en, en...»
huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.
Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla
äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta
molempaa yhdessä.
»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»
Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut
tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.
Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat.
Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat
huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon
tuska ilmoille pyrki.
Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki
vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli
kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä
antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos
ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia
pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili.
Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi.
»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se
vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen
hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta
olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun
koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.»
»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän
helpommalle.
»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen
kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni.
»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät
kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen
koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän
siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät
niin laihoilta ja kalpeilta.»
»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.»
»Onneton, joka sinne joutuu.»
»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.»
»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.»
He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen
matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän
polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa
seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui
hänen päällään; housut olivat takaa rikki.
Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi
henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi
aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka
kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos
täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti.
Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä
he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin
uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku
Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta
saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä
omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin
selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä
äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he
tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja
muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat
yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt,
aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat
telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää,
eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle
kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt.
Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että
vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä
itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki
pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai
karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan
iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä
takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa
eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka
umpisokeaksikin tulisi.
Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin
ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia
kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia
lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota
alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään
pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin
sitten ne pysyivät.
Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli
pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui
kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle.
Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada
kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti
kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä
ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua
ja aina sieltä joku tuli.
Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää
piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta
kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein
toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun
hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin
kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin.
Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni
rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen
aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla
hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä
vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä
hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää.
Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin
suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri
pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo
onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista
puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että
jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin
Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois
huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan
ajetuksi.
Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen
sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän
suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään
lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen
ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku
astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen,
mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.
Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka
hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.
»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin.
»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.
»No, tulehan.»
Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.
»Tuossa saat. Ota ja syö.»
»Mitä se on? Kivenmuraa?»
»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.»
»Ole vaiti. Kuka tuota syö?»
»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille
kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat
leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.»
»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi
Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen.
»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata
suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.»
»Ha, ha, ha», nauroivat toiset.
Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi
lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun
hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma
tuntui kylmältä ihoon.
Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni,
karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset
sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois.
Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui
ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja
kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi
taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä,
riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen
tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.
Kuopiossa keväällä 1886.



SALAKARI


I.

Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa,
niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui
ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui
kauvas ympäri.
»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli
Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee
vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas
noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas
tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».
Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.
»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat
pihaan.»
»Herroja vai rouvia?»
»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se
on?--Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»
»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»
»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden
perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin,
oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»
»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy
heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»
»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka
nokare.»
»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.»
»Tietäisin minä vielä yhden keinon.»
»Mikä se on?»
»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.»
»Kuinka monta?»
»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.»
Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää.
Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi
rauhaan.
Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki
puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin
polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja
hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.
Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä
nyrkkiä.
»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.»
Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti,
hän nauroi ja sanoi »gää».
»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo
sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt:
mam-ma!»
Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi
jäljittelemällä liikuttaa huuliaan.
»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli.
Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...»
Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.
»Mamm, mamm, mamm...»
Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.
Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule
kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»
John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän
ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen
silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt
hänen harrasta haluaan.
»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!
Noo?»
Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan
tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.
John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.
»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»
Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi.
Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs
ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.
»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas,
tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»
»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia
alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»
»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte
paistetuita kananpoikia.»
»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis
ilta.»
»Enkö minä vaan häiritse teitä?»
»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»
»Välistä niin tuntuu.»
»Alma!»
John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.
»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»
John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa,
että saisi sen sitten nukkumaan.
»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle»,
hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.
»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että
Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.
Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo
menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen
makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.
Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin
ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin
»Tyysäksi» näin kotiväen kesken.
»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän
onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein
ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota
kokoa!»
»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala
säikähti», sanoi Ella.
»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän
tiellä ja vielä se kerran putoo.»
»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.
»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.
»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.
»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»
»Valoittaa Lyyli.»
Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän
valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen.
Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin
edessä päähänsä.
Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.
»Tuollapa hän tulee», sanoi John.
»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.
»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.
»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»
»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa»,
ilmoitti pormestari Lagander.
Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana
tämmöiseen.
»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi
Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on
muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»
»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»
»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen
jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»
»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»
»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.
»Kohta kolmenkymmenen.»
»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»
»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen
oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä
edelleenkin.»
»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»
»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin
seuraamme takaisin», sanoi Lagander.
»Olen utelias kuulemaan.»
»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»
»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»
»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»
»Semmoisia on yltäkyllin.»
»Esimerkiksi?»
»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»
»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.
»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»
»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.
»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin
vapautta rajoittaa.»
»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.
»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua
suustaan.
»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin
erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei
täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä
mikään meitä häiritsemässä.»
»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.
»En toki aikonut olla niin tyhmä.»
»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi
Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»
»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»
»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»
Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.
»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»
»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»
Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt
valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.
»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén,
»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he
voivat enempää tahtoa?»
John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan
ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön
mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet
kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.
»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki
kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa
verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla
oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja
nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme,
hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»
»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää
tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen.
Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»
»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja
kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä
keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään
sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi
»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten
osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi
elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»
Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa
rypyssä.
»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»
Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä
ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.
»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se
ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa
hävitetään.»
»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää;
sillä se asia parannetaan.»
Leistén pudisti päätään.
»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja
lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata
tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa
yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»
»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»
»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa
eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä
ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa,
mutta mitä se yksin voi?»
»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on
perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa
itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta
lopulliseen voittoon.»
Leistén taaskin pudisti päätään.
»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin