Köyhää kansaa; Salakari - 8

»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa»,
sanoi eräs.
»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen.
»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.»
»Ja pimenevät.»
Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui
rouva Leistén sohvalla.
»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi
paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa
tyhmyyksiään.»
Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti,
ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne.
»Minuako ne pakenivat?»
Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat,
että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa.
Almalle pysähtyi veri poveen.
»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!»
»Kai sen jo itsekin arvaat.»
»En mitään minä arvaa. En mitään.»
»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.»
»Onko mahdollista? He--?»
»Niin, te olette olleet varomattomia.»
»Varomattomia?»
»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä,
kuinka paljon teistä jo puhutaan.»
Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.
»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on
ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo
pois?»
»Menen. Minä en saata enää olla täällä.»
»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun
rupesit kyselemään.»
»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.»
Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja
läksi yksin ulos kolkkoon yöhön.


VII.

Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä
viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle.
Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin
kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä
monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein
lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät
toisilleen.
John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.
»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen.
»Jo.»
»Oliko hauskaa?»
»Ei.»
John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin
rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.
Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut.
Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin
edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen.
Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua
tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.
Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja
tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien
ihmisten yhteydestä.
Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin
ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä
edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt
palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli
takaisin sohvalle.
Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti
äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa
nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen
selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.
»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään.
Alma el tullut vastanneeksi.
»Oletkos kipeä?»
»En.»
»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?»
»Kuuma.»
Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa.
Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi
hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.
»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene
nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.»
Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään,
ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta
puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny
tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja
tarttuivat nihkeään otsaan.
Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui
vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan
tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.
Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen
alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen.
Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki
samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan
muuttunut, tullut aivan toiseksi.
Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät
ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä
luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä
silmäyksistä.
Miina toi hänelle kirjelapun.
»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»
Alma repäisi sen auki.
»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén
sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka
saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän
pikaiseen poistumiseenne.
Haluaisin hartaasti teitä tavata...
Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on
ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn
luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»
Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:
»Tulkaa!»
Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä
vedellä.
Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä
kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä
tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta.
Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi
häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.
Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi
uuteen itkuun.
»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko,
minä arvaan kaikki.»
Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen
kädestä.
»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat
juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla
toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja
lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja
iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti
ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun
nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.»
Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan
ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut
näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta
jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.
Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua.
Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä,
joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.
»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se
teitä kaunistaa.»
Alma hiukkasen hymyili.
»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.»
»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja
muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.»
»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?»
»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä
panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein,
viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi
teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän
kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.»
»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat
minua, aivan kuin jotain saastaista.»
»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä
täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä,
ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät
ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä
pahoitatte mielenne heidän tähtensä.»
»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...»
»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri,
että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla
kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni.
Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat,
niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin,
kuinka heikko vielä olette?»
»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.»
He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa.
Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.
Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja
saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.
Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala
kaikkian avarimmalle ulottui.
»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi
Nymark.
»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin
mahdollista.»
»Mutta te väsytte.»
»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia
näkyisi.»
»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme
siitä enää tiedä mitään.
Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli
ympärilleen.
»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle
kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.»
»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja
kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.»
Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää.
Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella
vielä palaamista.
»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!»
Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark
puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei
suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska,
verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia
leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle
hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.
Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän
osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle
ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli
suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat
sille molemmat, söivät ja puhaltelivat.
Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia,
joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi
puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa
leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet
keskeyttäen sanoi Nymarkille:
»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me
täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin
ihanaa.»
»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä.
Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain
likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.
»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.»
»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen.
»Onhan niitä merkkiä.»
»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?»
»Oikeinko se pitää sanoa?»
»Tietysti.»
»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin
lempeästi rouvaansa katso.»
»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.»
»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.
»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa
minua valehtelijaksi.»
Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän
oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.
Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että
Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi
tarkemmin.
Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja
kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille,
vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen
hän nojasi ohaustaan.
Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin
siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän
päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset
tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon
konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan
Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan
kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo
hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan.
Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä.
Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen
hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti
Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta.
Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä
jäähyväiset talonväelle.
Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja
kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja
kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden
lähtisivät ulos yksinäisyyteen.
»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta.
Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja
seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet
hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei
mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike,
pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti,
peloitti ja hurmasi samalla.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle.
Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä
houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla
siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä
helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä
mustia, äänettömiä varjoja.
He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin
kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan
suinkin saattoi sitä välttää.
Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla
lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden.
»Sinnekö?» kysyi Alma arasti.
»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.»
Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen
jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen,
jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut
liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä
huumasi.
Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle;
Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne.
Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei
hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin
pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun
sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin
hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten
aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä
kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen
huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas.
Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät
harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut
seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta
ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei
niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin.
Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle
korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli
saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa
asennossa.
»Joko lähdemme?»
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon
sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi
kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta
sitä hän ei tuntenut.
»Alma, elä ole lapselinen.»
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei
kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani.
Alma, armas, tottele minua.»
Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.
»Rauhoitu nyt, ole reipas!»
Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.
»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.»
Alma vastasi valittavalla huokauksella.
»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä
vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»
Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.
He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin
luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.
»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi.
Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen
katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös
sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää
kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi
muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen
nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle
pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi
vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se
aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään
outoa eikä tavatonta.
Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui
saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.
John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi
maata.
»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken
kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää
tulirokkoa.»


VIII.

Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi;
silmät pyörivät veristävinä kuopissaan.
Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että
meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti
epäävästi päätään.
Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi
hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa.
»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.»
Hän katsoi Almaan.
»Taisit peljästyä kovin?»
Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin
hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman
koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan
muuttanut.
»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua».
Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten
kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään.
Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle
yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin,
että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin,
sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä
tuskaa lieventävältä.
Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri
muuta mitään tiennyt.
Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma
ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle.
»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.»
Hän huohotti ja katsoi äitiin.
»Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.»
Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi.
»En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset.
Mutta elä sano sitä kellenkään.»
Arvi vaikeni hetken, sitten taas:
»Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.»
»Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.»
»Mistä?»
»Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.»
»En.»
Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat
sisään.
»Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia.
Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva
Karell?»
He katsoivat toisiinsa, John ja hän.
»Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman
valtasuonta koetellessaan.
Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian
tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin
kanssa.
Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä
annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä
vuoteelle toiseen huoneesen.
Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John
vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli
peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän
katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa
naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä
yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin
huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää
seurannut hänen askareitaan.
Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet
ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat
muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta
maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien
läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen
sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John
sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen
kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään.
Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä.
Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja
levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä
ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti
silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri
otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan
ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa
ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut
ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas
hän ummisti silmänsä.
Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio
seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko
ja--! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan.
Se ei voinut olla totta!
Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa.
Oliko se kumminkin totta?
Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen.
»Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.»
Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien
käyvän.
»Herra Jumala, onko rouva kipeä?»
Miina tuli likemmäksi.
»Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?»
»Ei, ei!»
»Mutta te olette kipeä?»
»En ole.»
»Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.»
Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän
kaatunut kumminkaan.
»Arvissa rokko?»
Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja
tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään.
Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli
vaalennut.
»Tulirokkoa», huokasi hän.
»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun
Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen:
»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa
pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita
muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien
lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin
ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä,
kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta
Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti,
raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä
toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä
katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken
näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti
tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti
totella, eihän siinä mikä auta.»
Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta
nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun.
»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin.
Sitten ollaan hukassa.»
»En minä sairastu.»
»Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin,
kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului
sanovan rehtorille--»
»Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen.
»Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän
niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että
rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.»
»Mihin aikaan se oli?»
»Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun
Leisténiin menimme.»
»Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?»
»Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan
siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin
lattiata edes takaisin.»
»Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.»
Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi.
Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta
ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana
jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään.
John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen
valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille
selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti
hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä
ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri
oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman
sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja
jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu
omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään
ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen
korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain
ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan
kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi,
vaikka hän kivunkin tunsi.
Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen
parantumisestaan.
Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui
vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla
pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa.
Kuolema teki tuloaan.
Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis
nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi
hän sieltä jotakin odottanut.
John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien