Kertomuksia ja kuvauksia - 9

Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri
aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun
Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää
kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen
silmilleni seuraavat musertavat sanat:
-- Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä
naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, -- mutta nyt uskoo
hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta
rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!
Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli
tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin
neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä
vähä enemmänkin.
Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä
surkeimpaan mielialaan.
Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni
oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että
olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, --
enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon
Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä
nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut
välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä
seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli
ollut! Voinko väittää vastaan -- ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein
loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu
modelliensa kanssa...!
Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste
minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me
astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.
Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin
pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä
erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan.
Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen
palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.
* * * * *
-- Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa
sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen
punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen
maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.


Maria!

Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli
sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut
uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me
itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat
aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.
Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin
rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja
arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma
olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni
keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä
oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi,
millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, --
minusta tuntui, että tulisit sen tekemään -- ja minä riisuin pois
kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä
vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten,
jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa
saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla
minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.
Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan,
mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni
etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen
katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen
kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys,
joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui
sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän
hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään
vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai
lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä
jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä
jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä
ne eivät voineet viihtyä.
Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta
näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa,
ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni,
joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun
olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit
silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni
ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin.
Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä
sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä
en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin
valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo
salaisesti rakastit.
Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä
huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista
keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala
Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein
basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä
tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi
helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita
mielessäsi kätkeä.
Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka
värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä
huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen
salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten,
että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan
siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti
nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli
äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa
onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan
sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä,
jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni
silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, -- ja niin olin minä
tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni,
ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein
pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli
kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit
uskaltanut salaisuutesi ilmaista.
Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden
kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen
tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen
sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet
pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme
alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme.
Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon
tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa
sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa
uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun
heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!
Ja sinä sait suojaa.
Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat
aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen
toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni,
ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella.
Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia
säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin
ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin
siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni
kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes
sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme
tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita
onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja
joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin
sävel Sarasaten viulusta. -- Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja
minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin
soittohaaveilija.
Autoin turkin päällesi -- ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut,
sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti
sen ilon, jonka kadotin, -- sillä sinä _pyysit!_
Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, -- muutamia rauhallisia
päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta
kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti
tyytyväinen.
Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; -- ensimmäiset
kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne
pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät
minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen,
että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.
Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan
yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut,
koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta
rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun
sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään
tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi
jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti.
Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville
avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.
Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn,
jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon
kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi
eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat
käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota
kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, -- ja minusta
olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!
Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on
purjehtijalle.
Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin
sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli
niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta
ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten
tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit
sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun
pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin
-- niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon
nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, --
mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten
kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.
-- Minne? kysyi ajuri.
-- Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.
Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti
päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei
olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi
muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua
koskaan ennen ollut nähnyt, -- vai käsititkö, että meidän kerrankin oli
päästävä johonkin varmaan päätökseen.
Ei, niin ei se ollut -- ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä
tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan
ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.
Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan
tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia,
kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois.
Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon,
naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä
uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan
sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä,
että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja
riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut
mitä jokapäiväisin asia.
Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin
kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta,
siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa
luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus
ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun
hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella,
että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit
aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut,
luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka
ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan,
voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä
teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi
itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn
vaipan alle piiloutuvat.
Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko
hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka
vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla
mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä
huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.
Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita,
joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta,
myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä,
joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut
sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua.
Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot
kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja
painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen
varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi
salaperäisyyttä.
Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota
intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki
tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun
kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta
herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi
sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:
-- Kääntykäämme takaisin!
Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein
kuullut:
-- Takaisin?
-- Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin
vakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin
tienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen
osaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat
selvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi
hajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; -- päätöksesi
oli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut.
Ovellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi -- tiesinhän
minä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.
Silloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja
siihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa...
* * * * *
Eilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran
käännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja
ilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en
tahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat
samaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme
pirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn
lomassa.
Hajonneen onnemmeko!
Minä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen,
mitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme
käyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi
avulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet
sinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan
toiveidemme haudalle...
Mutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin
toistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja
niinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella
mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija...