Kertomuksia ja kuvauksia - 5

tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon
ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten
huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen
tähden.
"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä
itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä.
Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, -- koti on minun
paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset
elämältä jo vuosi sitten.
"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen
erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi
koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen -- nurinpäin.
"Ja sen nimi on:

Laulajan palkka
Ei tuntea voi mun maailma
Sun nauttimatas elon autuutta,
Mi poistavi laulajan kaihot,
Kun äkkiä saat sinä huomata,
Miten tähkivi oudolla pohjalla
Sun riemun ja tuskasi laihot.


Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
Kertomus poika-ajoiltani.

Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla
pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa
latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän
lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini
perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä
vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa
nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin
muistoihini.
Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini -- kaksi
saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti
toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin
järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret
tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin
vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta
lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän
synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme
lukeneet.
Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa
Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa
houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä
jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista
tehtävätään.
Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä
Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten -- toistaiseksi.
Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden
edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon
mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi.
Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa
sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi
vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin
ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin
matolle -- Lutzenin tantereelle -- varmasti vakuutettuna siitä, että se
tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.
Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle
kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen
ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän
olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei
voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se,
että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla
innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin
niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin
täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle.
Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta,
ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti
uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut
ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle
asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti
järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.
Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin
Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni
myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni
polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen
Lützenin tappelun alkamista.
Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa
Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä
sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin
ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä.
Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan
kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka
olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin
nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain
edustajaksi.
Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat.
Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta
kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun
minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa,
onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle
-- enimmäkseen kyökin pöydän alle -- sillä Kastorilta oli ankarasti
kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja
varsinainen herraskomeus alkoi.
No niin -- tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan
oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa
olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä
katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita.
Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää
pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla
käyttämillään aseilla: -- hampailla!
Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa
tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin
pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi
koirankarvoja suustaan.
Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?
Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja
sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta,
käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa
naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset,
niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan
pianolla _Te Deum_ s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.
Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan
leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme.
Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun
vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa.
Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan
minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman
eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut
kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin
palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta
minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket
ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta
huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle
heti päivällisen jälkeen.
Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona
talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa.
Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun
"nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen
ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla
hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset,
Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan.
Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin
suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen
tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain
asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman...
Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa
olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan.
Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in
asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön.
Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka
vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan
kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa,
minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä
pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin
niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.
Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun
hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja
vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä
myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme
kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta,
joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä
tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota
oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi
vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin
horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat
anastaa etusijan.
Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein
pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme.
Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen
kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta
katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä
nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas
saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja
hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi,
tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta.
Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus
repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti
mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain
arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa
selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.
Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin
naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni
niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain,
puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle
paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.
Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!
Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa
olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin
ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea
Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja
Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle
jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun...!
Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat
ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului
vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden
pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen
urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli
tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin
loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut
sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä
kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni
maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt
kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta.
Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut
tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani,
saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne
rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus
vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä
kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.
Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia
kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni
ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa
sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän
ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet
olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan
kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri
tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja
peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin
jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta
tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän
salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön
kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä
valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi.
Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen,
joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea
metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli
ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.
Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni
eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni
aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä
tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli
vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet
tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti
eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että
he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista
tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin
minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri
sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli
voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten
lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos
vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa
syödä itseni, -- muu ei tässä enää näkynyt auttavan.
Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni
jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän
läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin
kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava,
että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni
askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden
hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.
Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä
hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän
ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni
ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko
syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani
kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin.
Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä
nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen
tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa
Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen
oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen
nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli
mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän
peikot.
Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani
askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten
susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta
rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa,
ainoastaan _ajatellen_ säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä --
kaiken tämän susien tähden.
En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin
väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin.
Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle
milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani
katoavan.
Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi.
En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta,
kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli
olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi
ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset
kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani
juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä
alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua
suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan
uudessa, vähemmän edullisessa valossa.
Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet
olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan
aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni
vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta
hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.
Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle
paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta
pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne
vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.
Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani
oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen
epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa
olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen
ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään
jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin
erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.
Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta,
jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle
tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan
pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka
kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien
ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta
upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä,
että hukka minut oli perivä.
Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni
lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä
turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti
ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin
kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni
varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun
en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa,
vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja
olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut
puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat
sudet haistaa läsnäoloni!
Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen
käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet
kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on
tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun
mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo
rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin
kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.
Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi
seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa
tulevaisuutta silmiin. -- Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi
niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.
Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua
pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla
kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä
onnistuisi!
Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia
hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen
olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan
toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista
peltoa pitkin.
En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt
ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt
siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut
puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten
koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen
määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni
varmaankin olisi kuulunut pihaan.
Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan
seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa
päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta
verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään.
Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs,
suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja
lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle,
kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla
puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä
kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin,
painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin
kalliista kuin suinkin.
Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu
täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä
isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti
osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää
pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen
otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun
ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, -- ja se on
toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne
tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta,
mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt
niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat
aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan
oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman
iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän"
viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään
kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän
vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden
silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos
minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun
voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä
noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.
Vaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä
unohdan "Tähden silmä"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin
voimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin
takajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin
älähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että
minulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:
"Kastor!"
Susi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin
koira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta,
haukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan,
jonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.
"Hyi -- Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!" kuulen minä
kotiopettajani äänen sanovan.
Seipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan
yli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras
kuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille
vieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki
kaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.
Taisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta,
jolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui
kolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi
rauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin
poikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka.
Kastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren
susikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä
kaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen
koppiinsa.
Joka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani
"Tähden silmä", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien
nuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään
viattomuutta ja kuluttaa silmiään.


Rautatietuttu.

Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain,
kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme
ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin
kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin
totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai
kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran
ohitsesi tyhjään ilmaan.
Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta
peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa.
Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole
aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.
Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit,
täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut,
sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito
järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää
koko tunniksi.
Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja
naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat
tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja
samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman
verran ohitse ilmaan.
Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.
Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet
hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.
Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka
usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä,
joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä
olla arka maineestaan.
Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut
ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan
huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu
muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa
matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.
Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman
tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä
leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on
jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät
kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa
puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt
kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.
Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä