Kertomuksia ja kuvauksia - 2

Total number of words is 3511
Total number of unique words is 2085
23.3 of words are in the 2000 most common words
31.5 of words are in the 5000 most common words
37.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat
myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa.
Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä
kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku
pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on
kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta
ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti,
valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee
edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.
Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin
ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku
ajettava istuu, on se sotilas.
Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi
lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on
apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli
kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen
vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja
oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista
likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan.
Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty,
saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos
ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa,
alkoi puhelu aina näin:
-- Oletko ollut apteekissa tänään?
-- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een
yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin
herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti
kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.
-- Elä hiidessä! -- Eikö pistäytä Addea katsomaan?
Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei
muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi
pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi
tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin
tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä
tarvinnut, -- ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi
hän korvaan, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään
vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos
se oli oikein väkevä.
Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat
hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa
ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin
kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut,
oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja
meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon
herttainen nauru kaksoisovien läpi.
Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan
paperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan
lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen
pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja
lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti
salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian
herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se
rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja
ystävällistä.
Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat
virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin,
nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten
virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin
tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän
ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma
taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo
kyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.
Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa
ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille
siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat
olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi
suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman
suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan
osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea
boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja
varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua
että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan,
ruotsalaisen asian hyväksi -- mutta kuinkas kävi?
Tulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista
ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku
vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa
heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä
näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee
muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä
toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla
ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään -- Pöllönen eli mikä
Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan -- siinä ne nyt
näkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. --
Siinä ne nyt näkee! -- Mutta ei, -- perään tässä ei anneta! Työtä pitää
tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei
vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, -- että sillä
vielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä,
ennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus
itselleen Herralle ja Mestarille.


Pomppe.

Pomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen.
Mutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta
neufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka
kasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan
puhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana
pieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.
Pomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa
nuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen.
Matkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja
kiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.
Pompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli
ruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.
Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän
nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä
sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai
vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään
lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä,
-- tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin
sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän
siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä
ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin
piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen
ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun
täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.
Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen.
Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa
hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain
opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.
Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän
ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä.
Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi
tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä
lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja
moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan.
Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia
kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki
hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden,
silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia
tuumimaan.
Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää
kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän
täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita
keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.
Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili
puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen
kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket
kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät
noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin
kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin
iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.
Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. -- Pentutauti! Ja
hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja
nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei
parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet
kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja
miettiväisen näköisinä.
Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa --
eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun
ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä
siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.
Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja
vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä
unohtanut ihastustaan -- kanoihin.
Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan.
Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä
suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä
sai hän ruokaa, -- ja eli muuten omaa elämätään.
Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut
liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin
milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu,
hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät
korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan
pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille
haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä
niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken
tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! -- siinä
se kelletti hengetönnä selällään!
Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa,
kun karjapiika hänet keksi...
* * * * *
Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa,
pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa
yhtä suuressa arvossa.
Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin
hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut
siitä suurta apua.
-- Taas kana! ilmoitti karjapiika.
Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat
piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen
kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä
pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa
piilottamiaan purstokyniä.
Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan
itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa
ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista
tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.
Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin
intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt
kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon
vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi
vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä
virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.
Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka
oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli
heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen
yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla
toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin
uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen
ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys.
Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen
kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla.
Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko,
höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua
orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut
lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen
ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.
Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai
olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta
ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.
Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis -- liekö sitten
kuri auttanut vai omat päätökset.
Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri
haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään,
ja oli poissa päivittäin.
Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja
kiittämään viimeisestä.
-- Missä on Pomppe?
Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja,
näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin
riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula
poikki purtu.
Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt
viikkokauteen.
Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei
kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?


Väärinkäsitys.

Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa
niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla
on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin
vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.
Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä
palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi
karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja
pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä
poikanulikoita.
Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä
ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää,
jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa
märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.
Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla
esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului
komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea
muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään
helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin
kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän
paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen
heinän korsien välissä.
Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään
päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja
matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin
asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista
ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: -- Tulee
sade, kasakat laulavat.
Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen
saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja
rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, -- velkavankeja ei pidetty
tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli
ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.
Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi,
pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin
maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen
kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni
kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui.
Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, -- eihän tuosta kunniakaan
mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, -- ja
onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa
ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä
sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla
velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.
Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän
muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, --
eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta
ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, -- ei olisi ennen
kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli
hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:
Kun saisi tupakkaa!
Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut
hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta
pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä
istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No
niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja
savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota
ajatellessa...
Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan
vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli,
kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo
neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun
edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta
kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat
kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria
vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.
Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa
hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat
kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille
aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti,
mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan
kotiseudun joki vuotaa voi.
Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana.
Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä
vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan
kielellä kiroamaan, -- siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin:
vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa.
Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan
itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä
useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun
hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana
ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli
uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei
kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa,
syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan,
päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.
Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain
tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa
vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes
jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti
jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.
Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan
lummekukkaisen peitteensä alla, -- eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän
nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli,
kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas
katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin
kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa
taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee...!
Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.
Tupakkaa!
Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti
ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei
mitään nähnyt.
Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi
mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:
-- Slusha-a-aj!
-- Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi
jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.
Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen,
kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan
säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin
vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn
lasireiän läpi.
Mutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn,
pisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin
sai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:
-- Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan
tyhjää ilmaa nieleksiä!
Kasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin
ikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän
hetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset
vankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin -- pyssynsä.
Mutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.
-- Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! -- Huomenna saat tupakkasi
kolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat...
-- Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen
taitonsa, ja pui nyrkkiään.
-- Elähän tuossa kiroile... enhän minä ole mikään varas, niin että
turhaan siinä kiroilet... siltavouti on vaan panettanut minut kiinni
kahdestakymmenestä markasta... ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti
takaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!
Kun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi
tekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:
-- Kuulehan nyt, velihopea... enhän tahdo kuin muutaman piipullisen...
tai kunhan vaan saisin suuhunikaan...
-- Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.
-- Katsohan sinua, kun siinä kiroilet... enhän minä tee kellekään
pahaa... kah, soh... elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu... minähän
olen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.
Kasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon
ollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen,
että tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman
rangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa
puhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän
vähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä
löylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi.
Hän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon
vaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään
tuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun
tahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele... perkele...
Mutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa
hohotti ja alkoi uudelleen rupatella:
-- Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät
kuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat...
Silloin kasakka taas tähtäsi.
-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... elä leikittele pyssyn kanssa,
saattaa lauveta!... mitä huudat?... enhän niinä ole mikään murhamies
enkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä...
Heikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla
suuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta
kun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.
Juuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan,
horjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja
kaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan
ja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.
Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.
Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne
siirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta
yhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme
astuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja
tupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan
niin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.
Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä.
Mutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään
Pieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan
saanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.


Kotiin.
Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.

I.
Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen,
todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin
päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi
ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni
ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin
piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin
kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi
kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai
kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin
rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin
kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat
velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella
tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä,
joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.
Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan
tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun
ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se
oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli
siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa.
Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan
polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni
sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa
yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa
ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan
voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin
jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.
Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä
päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme
kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa
levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut
vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta
kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut
reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti
steariinin sulasta...
Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun
arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen
todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio
kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin
selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin
paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat
saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin
että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kertomuksia ja kuvauksia - 3
  • Parts
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 1
    Total number of words is 3528
    Total number of unique words is 2070
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 2
    Total number of words is 3511
    Total number of unique words is 2085
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 3
    Total number of words is 3594
    Total number of unique words is 2074
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    34.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 4
    Total number of words is 3599
    Total number of unique words is 1985
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.5 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 5
    Total number of words is 3543
    Total number of unique words is 2035
    21.8 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 6
    Total number of words is 3647
    Total number of unique words is 2017
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 7
    Total number of words is 3649
    Total number of unique words is 1875
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.4 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 8
    Total number of words is 3652
    Total number of unique words is 1930
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertomuksia ja kuvauksia - 9
    Total number of words is 2155
    Total number of unique words is 1229
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.